Sain Jussilta syksyllä pienen possun mallisen avaimenperän, jonka kärsään on upotettu ledivalo. Ihan kätevä minitaskulamppu sinänsä, mutta possun avaimiin kiinnittävä rengas hajosi varsin pian, joten otus lakkasi toimimasta avaimenperänä. Tytöt tietysti ihastuivat tähän valokärsään oitis ja alkoivat kärttää sitä leikkeihinsä. Aavistelin jo ennalta, että yhden possun ja kahden leikkijän yhtälö tietäisi jokusiakin jakamisen vaikeuteen liittyviä konflikteja. Lupasin, että possun saa ottaa leikkikaluksi sillä ehdolla, että siitä ei riideltäisi.
Alkuun yhteisleikki sujuikin yllättävän hyvin. Sitten possu unohtui pitkäksi aikaa takin taskuun, josta se äskettäin, pitkän "jäähyn" jälkeen löytyi. Jälleennäkeminen oli riemukas, mutta sopimusehdot olivat päässeet unohtumaan:
Varpu: "Essi, nyt on kyllä mun vuoro saada se possu!"
Essi: "Eikä ole. Mä aion leikkiä tällä koko loppuelämäni, enkä anna sitä sulle enää ikinä."
Varpu: "No, mä leikin sillä sitten sen jälkeen, kun sä olet kuollut."
Essi: "Okei... Ei kun hei, etpäs leikikään. Sitten, kun mä olen kuollut, niin ne on kyllä mun lapseni, jotka sillä possulla sitten leikkii, etkä sinä."
4 kommenttia:
Leena ja jari toivat jouluna amarylliksen jonka juurella oli olkinen possu . Amaryllis alkoi uudenkukintansa, mutta uskon etteivet antajat ole pahoillaan vaikka possu lähtis Amerikan reisulle. Toivon mukaan muistan ottaa mukaan.
Se on ihan hyvä harjoitella perinnönjakoa tässä kohtaa, ei tarvi sitten myöhemmin riidellä lakimiesten avustuksella...
Kärsivällisyyttä kaikille ja halaus!
Vielä yksi mahdollisuus. Kun itseäni vähän vanhemmalta ystävältäni perijät intoutuivat kysymään ,kuka saa hänen sinikukkaiset kahvikuppinsa
oli vastaus: "Ne pannaan minun arkkuuni".
Kiitokset kommenteista =)
Tuota, öh... Mitenkähän tämän nyt kauniisti sanoisi? Luulen kuitenkin, että se olkipossu taitaa olla onnellisempi ja enemmän kotonaan sen amarylliksen luona. Heh...
Lähetä kommentti