Vuoden extreme-seikkailureissu suuntautui tänä vuonna Kanadaan, British Columbian provinssiin. Neljän satamailisen kisan jälkeen Fat Dog 120 vaikutti luontevalta jatko-osalta omien rajojen etsiskelyprojektissa. Kun vielä neljä päivää ennen kisan starttia organisaatiolta tuli ilmoitus, että alkuperäistä reittiä (120 mailia / 193 kilometriä) on jouduttu puistoviranomaisten toivomuksesta vähän muuttelemaan (lisäämään reitille neljä kilometriä mittaa ja 400 nousumetriä), ei riemulla ollut mitään rajoja.

Matka kohti Vancouveria lähti liikkeelle hieman kankeasti. Keskiviikkoaamun lento Hartfordista Torontoon peruuntui viime hetkellä koneen vikaantumisen vuoksi. Air Canada lupasi järjestää vaihtoehtoisen yhteyden "tuota pikaa", joka käytännössä tarkoitti sitä, että odottelin lähtöportilla ylimääräiset yhdeksän tuntia, pääsin illan viimeisellä lennolla Torontoon ja muutaman mutkan kautta lopulta Vancouveriin, jonne saavuin paikallista aikaa aamukahdelta. Kisaa edeltävien hyvien yöunien periaatteesta jouduttiin tällä erää valitettavasti vähän lipsumaan...
Myöhemmin torstaiaamuna tapasin Vancouverin kentällä tukijoukkoni Naten, Katarinan ja Dennisin. Vuokrasimme auton ja lähdimme suuntimaan kohti Princetonin kylää, jossa sijaitsi viikonlopun tukikohtamme. Iloisena yksityiskohtana joukkomme jatkoksi ilmaantui myös entinen työkaverini Joe, joka asuu nykyisin Seattlessa. Joe oli päättänyt tehdä viikonvaihteensa ratoksi "pienen autoretken" ihan vain tullakseen tervehtimään ja ollakseen paikalla toivottamassa hyvää onnea lähtöviivalla.
Kisa starttasi perjantaina aamupäivällä Lakeview Creekin leirintäalueelta. Viime vuonna kisa oli juostu melko vilpoisissa olosuhteissa, mutta tällä kertaa lämpöasteet keikkuivat hellelukemissa heti aamusta. Ylämäet olivat eri maata kuin koto-Connecticutissa (heti kärkeen reipas kipuaminen 1500 metriä kohti taivasta), mutta maisemat olivat mitä mainioimmat ja seura mukavaa.


Vähän ennen yhdeksää perjantai-iltana saavuin Bonnevierin huoltopisteelle hyvissä voimissa. Kuuma päivä ja vaativat mäet olivat ottaneet veronsa, mutta muuten olo oli mainio. Takana oli 66 kilometriä ja tältä huoltopisteeltä sain seurakseni pacer-Naten, jonka kanssa kuljimme yhdessä seuraavat 80 kilometriä. Alkuyö sujui suorastaan hurmoksellisen hyvin. Edessä oli taas reipas 1200 metrin pystysuuntainen kiipeilyepisodi, mutta hyvä juttuseura siivitti matkantekoa kivasti. Aamuyön tunteina huumorintaju joutui enemmän koetukselle, kun vatsa alkoi protestoida. Jokusen matalalentotunnin jälkeen edessä oli onneksi armelias auringonnousu, uusi päivä ja parempi yleisfiilis. Matka jatkui.
Lauantaipäivä ei jäänyt juurikaan perjantaita viileämmäksi. Kilometrejä tahkottiin noin +30 C:een tuntumassa. Onneksi vuoristopuroista ja -järvistä löytyi monin paikoin vettä, joka soveltui mainiosti juoksuvaatetuksen viilentämiseen.
Lauantaina iltapäivällä oli Naten urakka suoritettuna ja Shawatumin huoltopisteellä (149 km) oli aika päästää ensimmäinen pacer levolle. Skylineltä seuraani liittyi vuorostaan Dennis. Jalat eivät enää kulkeneet järin vauhdikkaasti, mutta sauvoista oli kiitettävästi apua. Lihasjumit ja väsymys olivat kaiken kaikkiaan hallittavassa mittakaavassa ja olo oli kelvollinen. Nyt pitäisi vain pysyä suunnitelmassa ja jatkaa askel askeleelta kohti maalia. Aikaahan olisi vielä ruhtinaallisesti.
Skylinen huoltopisteellä (164 km) oltiin vähän auringonlaskun jälkeen. Jäljellä olevat reilut 30 km tuntuivat olevan hyvinkin tehtävissä. Yksi pitkänpitkä ylämäki (1500 m pystysuunnassa) ja sen jälkeen samanmoinen alamäki kohti maalia. Ilma oli täynnä sairaalloisen aggressiivisia hyttysiä, joihin ei tepsinyt minkään valtakunnan ötökkämyrkky, mutta tätä tekijää lukuun ottamatta matkanteko tuntui sujuvan oikein hyvin. Raivostuttavat hyttysenpuremat tuntuivat olevan verraten pieni murehdittava.
Pari tuntia Skylinen jälkeen muistikuvat katkesivat. Tai muuttuivat sekavaksi unen ja valveen väliseksi massaksi, jonka totuudenmukaisuudesta on vaikea sanoa yhtään mitään. Muistan hermostuneeni rakennuksista, jotka ilmaantuivat polun varteen ja katosivat, kun pääsimme lähemmäs. Huoltopisteestä, jonne ohitseni juosseet kanssakisaajat suhahtivat, mutta jota ei ollut olemassakaan, kun itse pääsin kohdalle. Muistan turhauttavan märän nurmikon, joka ei muuttunut omaksi sängyksi, vaikka miten olin varma siitä, että olen keskellä painajaisunta, josta herään ihan kohta. Muistan kiljuneeni solvauksia Dennisille päin naamaa asioista, joita en todellakaan muista.
Todisteet kertovat, että puolenyön jälkeen olimme oikeasti saavuttaneet Camp Mowitchin huoltopisteen, jossa olin sovinnollisesti asettunut tunniksi nukkumaan.
Sen jälkeen matkaa oli jatkettu - tai yritetty jatkaa ainakin. Dennis oli yrittänyt motivoida jatkamaan matkaa askel kerrallaan, mutta olin päättäväisesti jämähtänyt niille sijoilleni ja milloin nukahtanut seisaalleni, milloin heittäytynyt polun varteen unia jatkamaan. Muuten hyvä idea, mutta pikkutunneilla vuoristoilmassa nollan tuntumaan pudonnut lämpötila alkoi häiritä juoksijan termodynamiikkaa. Ohikulkevien kanssajuoksijoiden suosiollisella avustuksella oli päälleni puettu kaikki omasta ja Dennisin repusta löytyneet lisävaatteet kuin myös pakollisiin varusteisiin kuuluneet avaruushuovat, mutta horkkatärinä ei vain ollut ottanut asettuakseen.
Kisaorganisaation "sweepit" (raatokeräilijävapaaehtoiset) ilmaantuivat paikalle jossakin vaiheessa sunnuntaiaamua. Kaksi suloista, reipasta, iloisen auttavaista täti-ihmistä vaikuttivat mielestäni suunnilleen hyviltä haltiattarilta. Sain kaiken jo päälle puetun lisäksi lainata heiltä kivan kevyttoppatakin, josta olin perin iloinen.
Sweepit kartoittivat tilannetta, kehuivat minua hurjan reippaaksi ja selittivät, että kaikki on hyvin ja nyt pitäisi vain kävellä muutama kilometri, jonka jälkeen jotakin, en muista yhtään mitä. En tiennyt yhtään missä olin tai mistä koko jutussa oli kyse. Tädit vaikuttivat luotettavilta. Muistan ajatelleeni, että harvoin näen sellaista unta, missä audio on näin viimeisen päälle kohdallaan: kuunneltavana oli kaksi täydellistä kanadalaisaksenttia ja yksi aito uusiseelantilainen. Yritin kävellä kiltisti sweeppien ohjeita noudatellen, mitä nyt tämän tästä kuulemma nukahtelin seisaalleni.
Neljän kilometrin jälkeen pääsimme kauniille kallioaukiolle, jossa sain taas hetkeksi käpertyä avaruushuopien sisään huilaamaan. Seuraava semi-herääminen tapahtui hetkeä myöhemmin, kun kisan reittijohtaja Peter oli ilmaantunut paikalle tilannetta arvioimaan. Sweep-tädit jatkoivat matkaansa kohti uusia raatokeräilyprojekteja.
Peter ei onneksi ryhtynyt kyselemään tiesinkö kuka olin tai missä tai miksi. Hän kertoi olevansa Peter ja kertoi, että olemme Manning Parkissa Kanadassa. Hän kertoi lisäksi ymmärtävänsä, että olen vähän väsynyt, mutta uskoi kyllä, että yhdessä jaksaisimme ihan hienosti kävellä vielä vähän matkaa. Polut olisivat ihan helppokulkuisia ja maisemat kauniita. Kuusi kilometriä enää. En ymmärtänyt yhtään, miksi olin Manning Parkissa Kanadassa tai mihin sen kuuden kilometrin jälkeen mentäisiin, mutta Peter oli niin vakuuttava, etten kyseenalaistanut hänen ehdotustaan ensinkään.
Sen jälkeen muistan pitkästi hidasta kävelyä. Unenomaisia pätkiä Peterin ja Dennisin keskusteluista. Ja sitten taas pitkä hämärä jakso, jonka jälkeen heräsin vieraasta autosta Naten vierestä. Kaikenkattava selitys oli lyhyt ja ytimekäs: "Dennis ja Katarina käyvät hakemassa kaikkien tavarat hotellilta. Me menemme sillä aikaa ER:iin tarkistuttamaan, että olet kunnossa ja illalla ajetaan takaisin lentokentälle. Kaikki hyvin, älä murehdi yhtään mistään."
Sellainen seikkailutarina tällä kertaa... Ihan maaliviivalle ei valitettavasti päästy, mutta Dennisin laskujen mukaan tulin kuitenkin kulkeneeksi yhteensä noin 192 kilometriä, kun kisan puitteissa juostu matka ja sweep-seurassa kuljettu taival lasketaan yhteen. Diskattu suoritus tai ei, viikonloppumme oli huikea ja ikimuistoinen. Ystävien ja kisaorganisaation tuki oli mittavuudessaan jotakin täysin mykistävää.
Sitten vain uusia haasteita etsimään...