Jälkipyykkiä

Suuret kiitokset eilisen postauksen kannustavista kommenteista, jatketaanpa Sequoian jälkipuintia vielä muutaman mietteen verran... Tänään on pidetty hidasvauhtista vetreytymispäivää, käyty uima-altaalla polskuttelemassa ja vietetty aurinkoista leikkipuistoelämää, kuka pyöräillen, kuka kiipeillen, kuka rampautuneita jäseniään venytellen. (Vinkkinä Jussin muistutus tytöille kun olimme lähdössä kotoa: "Olettehan sitten ihan kiltisti, äiti on tänään vähän hitaalla.")

Merkillinen juttu muuten se, miten nopeasti aika antaa muistoille kultareunukset. Eilen mutavellissä kahlaillessani olin muutamaan otteeseen jo vakuuttunut siitä, että tämän jälkeen en juokse enää ikinä. Tänään — kaikesta jäykkyydestä huolimatta — olen jo mielenkiinnolla tutkinut lähitulevaisuuden juoksukalenteria ja miettinyt, millaiseen liemeen sitä seuraavaksi hankkiutuisi. Hurahtanut, mikä hurahtanut...

Kommenttilaatikkoon oli tipahtanut myös toivomus siitä, että lenkkitossujen lisäksi olisi ollut kiva nähdä kuva jaloistakin. Koska olin reissun päällä eilen itsekseni (ja luonnollisesti ilman kameraa), täysin alkuperäistä tilannetta ei saatu dokumentoitua, sillä ennen kotimatkalle lähtöä ajattelin automme parasta ja kaavin isoimmat savikökkäreet jaloistani irti. Kotona, ennen suihkuun marssimista, otettiin jaloista kuitenkin suuntaa antava kuva. Katsoja voi mielikuvituksessaan lisätä puuttuvat kököt.

Lillinkiä

Aikamoinen seikkailu muodostui tämän päivän juoksutapahtumasta. Eilisen myrskyn jäljiltä Sequoian polut olivat varsin haastavassa kunnossa. Tuuli oli kaatanut jokusiakin puita poikki polun, joten aika ajoin pääsi ihmettelemään, kannattaako este lähinnä ylittää, alittaa, kiertää vai mennä läpi. Rankkasade puolestaan oli tehnyt suurimpaan osaan metsästä nilkkoihin asti ulottuvan savivellin, joka teki etenemisestä ajoittain hyvinkin mielenkiintoista. Alamäkeen koikkelehtiessa oli meno välillä melko hallitsematonta, mutta pystyssä sentään pysyttiin. Rinteitä ylöspäin kivutessa olisi tehnyt mieli karjaista muutamaan otteeseen topakka "Havuja, perkele!", sen verran askellus lipsui.

Välillä oli vähällä usko loppua, näissä olosuhteissa eteneminen otti aivan eri tavalla kunnon päälle kuin joulukuinen Woodsiden 50 kilometrin tapahtuma. Varsinkin 30 kilometrin jälkeen, kun juoksijajoukko oli harventunut ja pitkiä pätkiä liukastelin ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni keskellä "ei mitään", tuli pari kertaa mieleeni, että kyllä sitä ihminen kaikenlaisia kummallisia harrastuksia voi itselleen keksiä...

Siinä kohtaa, kun sykemittari näytti matkaa tehdyn viisi tuntia ja kolme minuuttia, mikä oli taannoisen Woodsiden maaliintuloaikani, olin kohtuullisen pettynyt, kun tajusin, että vielä on matkaa arviolta 7 kilometriä jäljellä. Savivellissä hartaudella askeltaneet koivetkin alkoivat lupaavasti jumittaa niin, ettei vauhti viimeisillä kilometreillä päätä huimannut. Ei aina suju.

Periksi ei kuitenkaan tehnyt mieli antaa ja häämöttihän se maali edessä lopulta. Loppuajaksi tuli 5:41 ja risat. Yli puolen tunnin "yliaika" edelliseen juoksuun verrattuna oli aluksi harmittavinaan kovasti, mutta ketutus unohtui pian, kun maaliin aiemmin ennättäneet juoksijat tulivat olalle taputtelemaan ja onnittelemaan voittajaa. Jaa niin mitä? Yllättäen olin tosiaan oman sarjani ensimmäinen ja naisten sarjasta kokonaisuudessaan kelvollisesti kakkosena. Ei se huono päivä ollutkaan...

Voi voitettuja

Järin intohimoisesti emme ole Vancouverin olympialaisia seuranneet, mutta Aamulehden ja Helsingin sanomien verkkosivujen vakiovieraina emme ole voineet välttyä kuulemasta päivittäisiä surkeita uutisia Suomen joukkueen rimanalituksista. Varsinkaan tämän päiväisen Suomi-USA-jääkiekko-ottelun jäljilta tuntui lähinnä siltä, että ottaisi ihan ilolla vastaan sen virheolettaman, että joku toisinaan pitää meitä norjalaisina.

Huomenna on onneksi uusi päivä ja edessä mielenkiintoinen yksilötason haaste Sequoian metsäpoluilla, tavoitteena edetä 50 kilometriä vuoren rinteitä ylös-alas juoksennellen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa olen ihan tyytyväinen, jos pääsen maaliin ilman, että annan periksi kesken matkan tai hylkäydyn väärän kokoisten vaatteiden vuoksi. Kaatuminen ei suoranaisesti haittaa, koska tyylipisteitähän ei tuolla jaeta. Tämän päivän rankkasateet ovat itse asiassa uittaneet metsän sen verran märäksi, että ajoittainen liukastelu on enemmän kuin todennäköistä. Katsotaan, miten käy...

Oma korsi kekoon

Siinä vaiheessa, kun etsiskelimme Varpulle sopivaa preschoolia, tuli nuristua näiden päiväaktiviteettien kohtuuttoman tuntuisista hintatasoista. Tämä Laurelwood, johon lopulta päädyimme on tutkailemiemme vaihtoehtojen rinnalla varsin "kohtuuhintainen", vain sata dollaria kuussa, joka sekään ei tosin ole vertailukelpoinen suomalaisen päivähoitojärjestelmän kanssa. Ehkä jätämme tuon asian tällä kertaa omaan arvoonsa ja olemme tyytyväisiä siihen, että tämä taksa on kuitenkin vain neljäsosa siitä, mitä muut lähialueen preschoolit olisivat veloittaneet...

Laurelwoodin huokean kuukausimaksun takaa löytyy talkootöihin sitoutuneiden vanhempien (tai isovanhempien, au-pairien tms.) verkosto. Preschoolin toiminta-ajatuksena on, että joka kokoontumiskerralla viidentoista lapsen ryhmää on ohjastamassa yksi opettaja sekä kolme avustavaa vanhempaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että noin kaksi kertaa kuussa osuu kohdalle työvuoro, joka itselläni oli tänään ensimmäistä kertaa.

Ihan mielenkiintoista oli paitsi tutustua tähän talkookulttuuriin, myös päästä kuikuilemaan preschool-päivän kulkua. Varpua hieman hämmensi se, miksi yhtäkkiä oma äiti olikin askartelutuokiolla apukäsinä, kattamassa välipalapöytää ja loppusiivouksessa mukana häärimässä. Toisaalta Essi oli kateudesta vihreänä ja vaati ehdottomasti, että seuraavan kerran, kun Varpu menee preschooliin, tulisin siksi ajaksi vuorostani heidän luokkaansa puuhastelemaan. Periaatteessa ihan validi vaatimus tasapuolisuuden nimissä, varsinkin tietäen sen, että moni äiti on Essinkin luokassa viikoittain tunnin, pari opettajan oikeana kätenä. Täkäläisten rinnalla olen kyllä epäsosiaalisuudessani ja itsekeskeisyydessäni aivan omaa luokkaani, kun mietin, että tuon viikoittaisen 1-2x2,5 tuntia voisi ehkä käyttää ihan yksikseenkin...

Ihan vain mielenkiinnosta

Aiemminkin on tullut mainittua, että Essin luokkakaverit ovat voittopuolisesti kaikkea muuta kuin amerikkalaisia. Tämän pystyi päättelemään siitäkin, kun Essin repussa kotiin kulkeutui lista luokan oppilaiden etunimistä:

Abhiram

Alexandra

Chaitanya

Chloe

Emily

Erica

Essi

Fionn

Jiya

John

Karthik

Kotaro

Parker

Raizel

Sean

Shreyas

Sooahn

Suchit

Tanishq

Yuka

Laskeskelin huvikseni, että ehkä vähän yli puolet noista nimistä osaisin lausua oikein, loppujen kanssa tarvitsisin Essin apua. Aika monen kohdalla jäisi myös arvauksen varaan, onko nimen takana poika vai tyttö...

Kullanarvoinen vakuutus

Essin sairaalareissun kustannuksista oli aiemminkin puhetta, tosin vain ambulanssikuljetuksen osalta. Tänään posti toi lopulta laskelman itse sairaalahoidosta, joka käsitti siis jokusen tunnin tarkkailua päivystyksessä ja vuorokauden lasten teho-osastolla. Arvailimme ennakkoon, että lasku tulisi luultavasti olemaan "yllättävän iso". Olihan se: 29 117 dollaria, josta omavastuu kohtuulliset 200.

Huh. Toisenkin kerran huh. Olemme sanattomia.

Varpunleipäpuu

Ruuan jälkeen Varpu jäi ihmettelemään leipälautaselle jääneitä kuminansiemeniä:

Varpu: "Hei, mitäs nää on, mitä tähän jäi?"

Äiti: "Siinä leivässä oli siemeniä. Niistä osa varisi siihen lautaselle."

Varpu: "Ei se mitään. Mä meen laittamaan nää loput multaan. Niistä voi kasvaa kohta uutta leipää."

Yksi juttu vielä...

Kun tytöt käyvät iltaisin nukkumaan, Varpu nukahtaa lähes poikkeuksetta ensin, mutta Essi pysyy pidempään valveilla. Toisinaan äänikirjaa kuunnellen, toisinaan vain omiaan mietiskellen. Tänään oli jälkimmäisen vaihtoehdon vuoro. Ajatustyö ei antanut unirauhaa, vaan pitkällisen pohdinnan jälkeen Essi hiipi väsyneen näköisenä olohuoneeseen. Pitihän asia tarkistaa...

Essi: "Äiti?"

Äiti: "Niin?"

Essi: "Kun synnyttää vauvan, pitääkö silloin ottaa pikkuhousut pois jalasta?"

Naapurin tyttö

Pääsinpä taas keskelle mitä mainiointa tilannekomiikkaa tänään Stevens Creek Stridersien yhteislenkillä. Muut olivat jo kokoontuneet kuulumisia vaihtamaan, mutta itse vähän mattimyöhäisenä vasta lukitsin polkupyörääni parkkipaikan reunalla olevaan aitaan. Kiinnitin jo tässä vaiheessa huomiota siihen, että kantaporukkaan kuuluva kiinalainen Cindy oli tuonut mukanaan uuden juoksijan, vaaleatukkaisen, vilkkaasti rupattelevan naishenkilön. Kun olin lähdössä pyöräni luota muun joukon jatkoksi, tämä nainen harppoi jo minua kohti iloisesti käsi ojossa. Valmistauduin huikkaamaan reippaan "hello":n, mutta nainen ehti ensin. Hämmennyin kuitenkin pahemman kerran, kun en saanut mitään selvää hänen hilpeästä pulputuksestaan.

Minä: "Eh... Sorry?" ("Anteeksi kuinka?")

Nainen: (jatkoi iloista pulinaansa, enkä edelleenkään saanut mitään selvää)

Minä: "I'm sorry, I don't understand." ("Olen pahoillani, mutta en ymmärrä.")

Hetken oli hiljaista ja katselimme toisiamme varmaankin perin hämmentyneen näköisinä.

Nainen: "Really? Cindy told that you are from Norway too. I thought it would be nice to speak Norwegian with you..." ("Niinkö? Cindy kertoi että sinäkin olet Norjasta. Ajattelin, että olisi kiva puhua norjaa kanssasi...")

Lähilomailua

Enemmän tai vähemmän toipilaspäivää olemme pitäneet tänään. Varpu ei vielä jaksa pitkiä aikoja puuhastella ja toisaalta Essi kaipaisi kipeästi niin tekemistä kuin leikkikaveriakin. Resepti päivän pelastamiseksi oli kuitenkin onneksi yksinkertainen. Kun sisäaktiviteetit oli käytetty loppuun, tehtiin eväät ja lähdettiin retkelle — niinkin kauas kuin omalle pihalle:

Metodimme "ongelman ratkaisemiseksi" alkaa kuulostaa jo epäilyttävän paljon Enid Blytonin Viisikko-kirjoilta, mutta niin tai näin, lopputulokseen voimme olla tyytyväisiä. Tunnelmallisen ulkovälipalan jälkeen Essi löysi pihasta leikkiseuraa, jonka kanssa temmeltäen viihtyi mukavasti useamman tunnin. Varpu syötti ötököitä hetken aikaa ja tuli sitten sisälle jatkamaan köllöttelyä, kaikessa rauhassa ilman yliaktiivista (tervettä) isosiskoa.

Kuin apteekin hyllyltä

Vähän ontuvasti etenee tyttöjen talviloman vietto. Tiistaiksi olimme kutsuneet Alexandran meille leikkimään, mutta visiitti peruuntui, koska Varpu oli vielä kuumeinen ja yskäinen. Tälle päivälle oli sovittu Suzyn lasten kanssa retki The Jungleen (puuhapuisto sisätiloissa, vastannee Suomen HopLoppia), mutta senkin jouduimme perumaan, koska Varpun kunto oli edelleen kurja. Kuumetta ei ole enää ollut, mutta yskä on pahentunut kaiken aikaa ja tänä aamuna henki kulki varsin vaivalloisesti. Teimme siis muutoksen suunnitelmiin ja valitsimme päiväretkikohteeksemme Kaiserin. Omalääkärille ei ollut enää aikoja tarjolla tälle päivälle, mutta palvelu pelasi onneksi hyvin sujuvasti vieraankin tohtorin hoivissa.

Lääkäri kuunteli ja kurkisteli Varpua sieltä täältä ja löytyihän sitä pientä kremppaa vähän joka puolelta. Kurkku oli ärhäkän punainen, keuhkoissa runsaasti limaa ja korvissa tulehdus. Varpu sai antibioottikuurin, jonka reseptin lääkäri laittoi näppärästi sairaalan tietokantaan, jotta voisimme noutaa lääkkeet suoraan sairaalan apteekista. Kiitimme kauniisti ja poistuimme.

Kaiserin lasten osaston apteekki olikin sitten mielenkiintoinen instituutio. (Tähän mennessä emme olekaan täällä ollessamme reseptilääkkeitä tarvinneet ja käsikauppalääkkeiden osalta elämä on ollut vaivatonta, koska niitä voi ostaa melkein mistä tahansa päivittäistavarakaupasta.) Marssimme tiskille ja näytin Varpun Kaiser-korttia, jonka viivakoodin turvin farmaseutti (?) näki koneelta oitis, mitä olimme vailla. Saimme kehotuksen istuutua odottamaan siksi aikaa, kun lääke sekoitetaan. Tässä kohtaa oli ilmeisesti pieni pullonkaula, koska tiskin takana hääri asiakkaita palvelemassa kolme tätiä, jotka kaikki nakittivat ilmeisesti yhtä ainoaa henkilöä, joka sekoitteli takahuoneessa halutunlaisia cocktaileja. Jonoa tiskille ei ollut juuri ollenkaan, mutta lääkkeiden valmistumista odotteli useampikin asiakas.

Kun sitten reilun varttitunnin kuluttua Varpun antibiootti oli saatu miksattua, meidät kutsuttiin takaisin tiskille. Maksoin lääkkeet ja tiskin täti pakkasi pullot ja ruiskut pussiin, mutta sen sijaan, että olisi antanut ne meille, hän laittoi pakaasin toiselle tiskille ja kehotti meitä odottamaan vielä toisen hetken, jotta "lääkkeet luovuttava farmaseutti" ehtii palvella meitä. Jaa niin mikä?

Siirryimme lääkenyssäkkämme perässä toiselle tiskille odottamaan. Jonkin ajan kuluttua tämä korkea-arvoinen "luovuttaja" saapui paikalle ja purki pussiin juuri pakatut pullot, ruiskut ja ohjeet takaisin pöydälle. Sain yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten lääke säilytetään ja annostellaan. Kymmenen millilitraa kahdesti päivässä. Farmaseutti jopa kohteliaasti näytti minulle, mikä ruiskuun merkatuista numeroista on tämä nimenomainen "kymmenen". Olihan se tietysti ihan hyvä varmistaa...

Toivon mukaan tauti näillä myrkyillä lähtee vähitellen talttumaan. Varpu itse ei ole juuri missään vaiheessa oloaan edes valitellut, mutta Essi alkaa olla tilanteeseen vähän kypsä. "Entä jos Varpu ei paranekaan koskaan eikä me päästä enää ikinä mihinkään kivaan, mitä meille on luvattu?" ... "Ihan tyhmää ja epäreilua! Miksen mä saa mitään, jos Varpukin saa hunajan makuista yskänlääkettä?" ... "Ja Varpu pääsi matkustamaan keltaisella koulubussillakin ennen mua... Pelkkää vääryyttä!"

Entäs jos...

Välipalan lomassa ryhdyimme leikkimään ajatusleikkiä autiolle saarelle joutumisesta. Kukin vuorollaan sai pohtia, mitä ottaisi henkensä pitimiksi, jos tarkoitus olisi viettää saarella sata päivää ja mukaansa saisi valita juomaveden lisäksi viittä eri ruokaa/juomaa. Määrällisesti näitä kaikkia saisi "riittävästi" ja oletimme lisäksi, että ruuan säilytykseen olisi saarella tarvittavat välineet. Pohtimisen lomassa syödyt eineet (voileipää, kirsikkatomaatteja, pähkinäsekoitusta ja viinirypäleitä) saattoivat vaikuttaa listojen sisältöön.

Essin lista:

1. leipää

2. pizzaa

3. banaaneja

4. porkkanalaatikkoa

5. juustoa

Varpun lista:

1. viinirypäleitä

2. banaaneja

3. leipää

4. maissia

5. jogurttia

Johannan lista:

1. omenoita

2. päärynöitä

3. cashew-pähkinöitä

4. kaakaota

5. leipää

Jussi oli töissä, mutta Essi ja Varpu miettivät listan isän puolesta:

1. makaronilaatikkoa

2. pizzaa

3. muroja

4. pihvejä

5. appelsiinimehua

Haastamme lukijat lisäämään omat listansa kommenttiosastoon!

Aktiivipäivä

Amerikka on viettänyt tänään Presidents Day:ta eli kansallista juhlapäivää George Washingtonin kunniaksi. Olemme siis saaneet nauttia pitkästä viikonlopusta koko perheen voimin, joskin koululaisten nyt alkava talviloma merkitsee Essin ja Varpun osalta koko viikon mittaista vapaata. Vapaapäivästä nautiskelu jäi kuitenkin jokseenkin kyseenalaiseksi, koska sekä Jussi että Varpu ovat taas/edelleen flunssan kourissa =(

Essi ei kummemmin jaksanut jäädä potilaiden kohtaloa surkuttelemaan, vaan oli jo aamuseitsemältä pystyssä tiedustelemassa, koska voitaisiin lähteä pyöräilemään. Essillä on pitkään ollut jonkinlainen kynnys pyöräilyä kohtaan, mutta eilen viimein päätti, että nyt ja juuri nyt on oikea päivä oppia ajamaan ilman apupyöriä ja kylmän rauhallisesti myös toteutti suunnitelmansa. Vuoden verran pyörää välteltyään otti reippaasti ajopeliä sarvista ja päätöksen (ja muutaman keikahduksen) voimalla ryhtyi ajamaan. Hieno homma!

Nyt, kun taito oli kerran hankittu, piti sitä tietysti päästä hetimiten hiomaan. Hieman hankaloittavana tekijänä koko pyöräilytouhussa on se, että taloyhtiön säännöissä on pihalla pyöräileminen kielletty. (Älkää kysykö, miksi...) Kulmakunnan kapoiset jalkakäytävätkin ovat vähän kyseenalaisia aloittelevan pyöräilijän harjoitustantereeksi, joten puistojen aukeammille maille on pyöräilyharrastuksen kanssa suunnattava. Ei siinä mitään, sinne siis!

Calabazas Parkissa oli aamusta vielä hiljaista, joten valjastimme puiston typötyhjän parkkipaikan harjoituskentäksi. Asfalttiin maalatut viivat ja siellä täällä lymyävät hidastetöyssyt toimivat itse asiassa mitä mainioimpina virikkeinä. Kaksi tuntia ajeli Essi tyytyväisenä parkkipaikkaa ristiin rastiin, jonka jälkeen suuntasimme kotiin syömään. Lounaan jälkeen oli tyttö taas täynnä virtaa, joten livistimme uima-altaalle energiaa purkamaan. (Voipuneelle Varpulle tosin syötimme valkoisen valheen "asioilla käymisestä", jolloin tämä jäikin ilman protesteja isän kanssa kotiin puolihorrostaan jatkamaan.)

Kesäisestä kelistä johtuen ei sisälle olisi malttanut tulla millään. Kun Essi puolentoista tunnin uimisen jälkeen oli kypsä tulemaan kotiin, vaihdoin itse uimapuvun ripeästi juoksuvermeisiin ja painuin aurinkoiselle iltapäivälenkille. Kyllä kelpasi!

Kun sitten juoksulenkkini loppupuolella mietiskelin, joko päivän liikuntakiintiö alkaisi olla täynnä, sain nopean vastauksen, kun ennätin kotiin asti. Essi oli eteisessä vastassa: "Mä haluan lähteä uudestaan pyöräilemään!" Mikäpä siinä sitten... Suuntasimme läheisen Peterson Middle Schoolin pihalle, jossa olikin pyhäpäivän nimissä varsin hiljaista ja lääniä olisi ollut muutamalle muullekin polkupyörälle. Viipottelimme pitkin pihaa iloisesti ajantajumme kadottaen. Kun aurinko alkoi painua lähelle horisonttia, olimme lopulta yhtä mieltä siitä, että nyt taidamme olla jo aika väsyneitä.

Nukkumatti tuli tänä iltana varsin varhain ;)

Teatterissa

Essin ystävä Alexandra juhli tänään 6-vuotissyntymäpäiväänsä. Alexandran toivomuksena oli ollut päästä parhaiden kavereidensa kanssa teatteriin ja tämän idean ympärille rakentuikin mitä hauskin juhlapäivä. Ennen esityksen alkua juhlaväki (Alexandra vanhempineen & neljä vierasta) kokoontuivat Sunnyvalen arboretumiin nauttimaan aurinkoisesta aamupäivästä ja Alexandran äidin laittamista piknik-herkuista.

"Brunssin" jälkeen suunnattiin arboretumin kyljessä sijaitsevaan Sunnyvale Community Theatreen, jossa lapsille ja lapsenmielisille oli tarjolla "Miss Nelson is Missing", tarina siitä mitä tapahtuu, kun kiltin opettajan tilalle tulee tyystin toisenlainen sijainen. Kertomus liippasi itse asiassa hyvinkin läheltä Essin omaa tilannetta, koska kouluvuoden mittaan Essin omalla opettajalla on ollut muutamia koulutuspäiviä, joiden aikana sijaisena on ollut Miss Casellinin oma entinen eskarin opettaja, Mrs Varga. Varga on jo varsinaisesti eläkkeellä, mutta tarpeen vaatiessa tekee näitä keikkahommia mielellään ja vaikuttaa minusta kaikin puolin mukavalta ja hyväntahtoiselta. Essi on kuitenkin niin kiintynyt omaan opettajaansa, että nämä sijaisen kanssa vietetyt päivät ovat olleet aikamoinen kauhistus :(

Meinasin harhautua aiheesta, mutta nyt takaisin näytelmän pariin... Esityksen jälkeen Alexandra vieraineen jäi vielä jatkamaan teatteri-ilottelua. Näyttelijät veivät lapset tutustumaan teatterin uumeniin. Näyttämölle, takahuoneisiin ja varastoihin oli piiloteltu erilaisia tehtävärasteja, joiden parissa lapset näyttelijöiden opastamina puuhastelivat. Kun alkuiltapäivästä menin hakemaan Essiä kotiin, pulppusi kulttuurielämystä selostavaa puhetta sellaisella vauhdilla, että välillä oli vaikeaa pysyä perässä. Ilmeisen onnistuneet juhlat siis!

Siinä mielessä ihan hyvä herätys tämä vierailu, että enpä ole tullut täällä asumisen aikana vielä ollenkaan ajatelleeksi koko teatterissa käymistä (jos kohta ei sitä Suomessakaan järin useasti tullut harrastettua). Ehkä tästä voisi kuitenkin ottaa pienen kimmokkeen ja yrittää vähän aktivoitua?

... ja taas. Ja taas...

Tänään oli vuorossa eskarilaisten ystävänpäiväjuhla. Essi oli ylen tyytyväinen, kun kotiin päästyämme ryhtyi tutkailemaan korttikokoelmaansa. Erityisen hilpeän hymyn kirvoitti "luokan ärsyttävimmän pojan", Seanin kuori, josta paljastui hehkeän vaaleanpunaisia sydämiä, kuinkas muuten:

Päivään mahtui muutakin erityistä. Pari viikkoa sitten Essi oli välitunnilla löytänyt koulun pihalta silmälasin sangan ja vienyt sen opettajalleen. Asiasta ei ole sen koommin ollut mitään puhetta, mutta tänä aamuna rinnakkaisluokkalaisen Nikhil:n äiti oli käynyt Miss Casellinin luona ja pyytänyt välittämään pienen kiitoslahjan "sille reippaalle tytölle, joka säästi heidän perheensä pieneltä taloudelliselta katastrofilta". Äiti oli jo ehtinyt nähdä painajaisia useamman sadan dollarin uusista silmälaseista, mutta kun sanka oli löytynyt, silmälasit oli saatu korjattua melko vaivattomasti ja vanhemmat perin huojentuneita. Hieno juttu, että Essin aarteenetsintäharrastuksesta oli tällä kertaa iloa myös ulkopuolisille! Löytäjä itse oli hyvin otettu uudesta palapelistä:

Joulu on taas...

Suhtautui äitinsä ystävänpäivätouhotukseen miten kriittisesti tahansa, oli tuore preschoolilainen ainakin aidosti onnellinen selostaessaan tämän päivän ystävänpäiväjuhlan kulkua. Täsmällistä demonstraatiota varten koko päivän anti purettiin vasta askarrellusta sydänpussukasta koko laajuudessaan keittiön pöydälle:

Oli kortteja, sydäntikkareita, tarroja ja "ystävänpäiväkruunu". Varpun ykkössuosikiksi paljastui uudelta opettajalta, Mrs. Hessleriltä saatu pikkuruinen purkki pinkinpunaista muovailuvahaa. Varsin lojaalisti tasasi Varpu Essin kanssa niin korttinsa kuin tikkarinsakin, muovailuvaha ei yllättäen isosiskossa kummempia intohimoja herättänyt. Mielenkiintoista nähdä, millainen asetelma on edessä huomenna, kun Essi kotiutuu omasta ystävänpäiväjuhlastaan...

Omaisuuden jaosta

Sain Jussilta syksyllä pienen possun mallisen avaimenperän, jonka kärsään on upotettu ledivalo. Ihan kätevä minitaskulamppu sinänsä, mutta possun avaimiin kiinnittävä rengas hajosi varsin pian, joten otus lakkasi toimimasta avaimenperänä. Tytöt tietysti ihastuivat tähän valokärsään oitis ja alkoivat kärttää sitä leikkeihinsä. Aavistelin jo ennalta, että yhden possun ja kahden leikkijän yhtälö tietäisi jokusiakin jakamisen vaikeuteen liittyviä konflikteja. Lupasin, että possun saa ottaa leikkikaluksi sillä ehdolla, että siitä ei riideltäisi.

Alkuun yhteisleikki sujuikin yllättävän hyvin. Sitten possu unohtui pitkäksi aikaa takin taskuun, josta se äskettäin, pitkän "jäähyn" jälkeen löytyi. Jälleennäkeminen oli riemukas, mutta sopimusehdot olivat päässeet unohtumaan:

Varpu: "Essi, nyt on kyllä mun vuoro saada se possu!"

Essi: "Eikä ole. Mä aion leikkiä tällä koko loppuelämäni, enkä anna sitä sulle enää ikinä."

Varpu: "No, mä leikin sillä sitten sen jälkeen, kun sä olet kuollut."

Essi: "Okei... Ei kun hei, etpäs leikikään. Sitten, kun mä olen kuollut, niin ne on kyllä mun lapseni, jotka sillä possulla sitten leikkii, etkä sinä."

Herkkuevästä

Ötököiden syöttämistä on nyt leikitty pihalla puoli vuotta - eikä loppua näy. Tänään Essi keksi uuden version:

Essi: "Äiti! Mä päätin ruveta välillä laittamaan ruokaa linnuille."

Äiti: "Sehän on hyvä, että linnutkin välillä saavat syömistä. Mitä laitoit?"

Essi: "Maasta löytyi mato, jonka mä kuolutin. Sitten mä poimin vielä pensaasta marjan ja laitoin sen päälle koristeeksi. Eikö kuulostakin hyvältä?"

Hädässä naapuri tunnetaan

Varpun preschool-taival alkaa murheellisen perinteisellä tavalla, uuteen lapsiryhmään ja uusiin pöpöihin täytyy tutustua "kantapään kautta". Viime viikon loppupuolella oli havaittavissa kevyttä nuhaa ja yskää, mutta viime yönä tauti tuntui iskevän päälle oikein kunnolla. Aamuyöstä tyttöraasu heräili puolen tunnin välein itkemään, milloin pahoja unia, milloin minkäkin ruumiinosan särkyä. Essin aamupalan aikoihin suostui viimein ottamaan särkylääkkeen ja sai lopulta kunnolla unen päästä kiinni.

Ajattelin toiveikkaasti, että lääke ja lepo luultavasti elvyttäisivät sen verran, että iltapäivällä Varpu olisi virkeämpi ja jaksaisi lähteä kanssani Essiä koululta hakemaan. Kun kellon lähestyessä puolta päivää pieni potilas vain jatkoi sikeitä uniaan, tulin toisiin ajatuksiin. Ryhdyin kaavailemaan mahdollista suunnitelma B:tä ja varsin pian olinkin naapurin ovikelloa soittamassa ja Suzylta palvelusta anelemassa. Suzy lupasi ilman muuta noukkia Essin koululta mukaansa samalla, kun hakisi oman jälkikasvunsa. Huh huojennusta!

Hetken aikaa aprikoin, miten koulun hulppea byrokratiajärjestelmä mahtaa suhtautua tähän yllättävään muutokseen, ettei lapsen oma vanhempi olekaan eskarilaista vastassa. Mietin, pitäisikö ehkä kirjoittaa Suzylle juhlallinen valtakirja, jota vastaan Essin saisi luovuttaa. Kokeilin kuitenkin ensin onneani laittamalla Essin opettajalle sähköpostiviestin ja olin kieltämättä yllättynyt, kun sain varsin pian viestiin hyväksyvän vastauksen. Hämmästyttävän vaivatonta ;o)

Puoli kolmen aikaan Essi saapui hyväntuulisena koulusta. Oli ilmeisen iloisesti yllättynyt tästä poikkeusjärjestelystä, olihan sentään saanut tulla reteästi autokyydillä... Tähän mennessä Varpukin oli jo vähitellen heräillyt horroksestaan ja syönyt jopa hyvillä mielin myöhäisen lounaan. Ei aikaakaan, kun ovikello soi uudelleen. Täyden palvelun naapuriapumme oli ollut huolissaan sairastuvan ruokapolitiikasta ja näin ollen kantoi meille kulhollisen lihapataa sekä tuoretta mustikkapiirakkaa. Tätä minä kutsuisin todelliseksi käytännön lähimmäisenrakkaudeksi (jota arvostan ystävyyden osoituksena tuhannesti enemmän kuin keinotekoisia ystävänpäiväkortteja...)

Kielikylvetystä

Tänään suuntasimme aurinkoisen aamupäivän ratoksi Central Parkiin leikkimään. Puistossa oli lisäksemme jokseenkin Essin ikäinen tyttö ilmeisesti isoäitinsä kanssa, eikä kestänyt montaakaan hetkeä, kun tyttö tuli Essistä seuraa hakemaan. Tytöt löysivätkin hetimiten leikkiinsä yhteisen sävelen. Oli kerrassaan hätkähdyttävää seurata sivusta, miten sujuvasti Essi jo kommunikoi. Tuntui hassulta, että puoli vuotta sitten olimme lähtötilanteessa, jossa sanavarasto rajoittui ilmaisuihin "My name is Essi" ja "bathroom" (jotta koulupäivän aikana pääsisi käymään vessassa). Nyt tyttö menee tuosta vain uuden kaverin kanssa tuttavuutta hieromaan ja vaikuttaa melkein siltä kuin olisi ikänsä englanniksi leikkinyt. Ohhoh!

Erikoista sinänsä, miten tuo kielitaito on kehittynyt vähän kuin varkain. Vaikka esim. Essin opettajalta ja naapuriltamme Suzylta olen saanut kommentteja siitä, miten hyvin Essi jo nykyisin puhuu, olen itse päässyt vain harvoin näitä tilanteita todistamaan. Yleensä, jos olen ollut paikalla, on Essi suostunut puhumaan englantia varsin nihkeästi. Mieluummin ollut hiljaa vain tai pyytänyt äitiä puhumaan, jos jotakin asiaa on ollut. Ehkä tämäkin kynnys tästä vähitellen romuttuu?

Jännityksellä jäämme seuraamaan, miten Varpun kieli puolestaan alkaa kääntyä nyt, kun preschool on alkanut. Selvää on, että Essin viisi päivää ja 29 viikkotuntia koulussa tekevät oppimisesta varsin intensiivistä verrattuna preschoolin kahteen viikoittaiseen aamupäiväsessioon. Toisaalta Essiä apinoimalla oppii Varpu kieltä puolivahingossa muutenkin. Mielenkiintoista nähdä, millainen tilanne on vaikkapa seuraavan puolen vuoden kuluttua...

Asennevamma

Ystävänpäivä häämöttää viikon päässä, joten tänään olemme viettäneet puolipakollista askartelupäivää. Sekä Essin eskarista että Varpun preschoolista tuli loppuviikosta ohjeistus, jossa luokkakavereiden ystävänpäiväkortit kehotettiin hankkimaan / askartelemaan valmiiksi viikonlopun aikana. Amerikkalaisen tavan mukaan kenenkään lapsen mieltä ei haluta pahoittaa sillä, että joku saisi enemmän ystävänpäiväkortteja kuin joku toinen. Siksipä yleisenä käytäntönä on, että luokan ystävänpäiväjuhlassa jokainen oppilas antaa kortin jokaiselle luokkakaverilleen. Meidän kohdallamme tämä tarkoitti siis Varpun osalta neljäätoista korttia, Essin osalta yhdeksäätoista. Kohtuullinen savotta...

Korttien askartelu on ihan mukavaa puuhaa, siitä en napise yhtään. Kuitenkin, siinä kohtaa, kun avustin noin 29:nnen kortin kirjekuoreen laittamista, olivat niskakarvani jo hyvää vauhtia kääntymässä pystyyn. Kauniista ajatuksesta huolimatta jokin teennäisyyden ja väkisinvääntämisen maku tunki itsepintaisesti päällimmäiseksi. En voi olla miettimättä sitä, miten hurja määrä roskaa (anteeksi vaan...) tulee siitä, kun jokainen amerikkalainen koululainen väkertää keskimäärin noin kahdellekymmenelle luokkakaverilleen ystävänpäiväkortit, joista suurin osa "muodon vuoksi". Onko tässä ihan oikeasti jokin tolkun hiven vai olenko ehkä vain kyyninen ilonpilaaja?

Jotain kunnioitusta sentään...

Olimme iltapäivällä matkalla koululta kotiin, kun Varpu löysi auringonpaisteeseen tuupertuneen kastemadon ja otti sen säälien käteensä.

Varpu: "Äiti, kato mitä mä löysin. Kuollut mato-parka!"

Äiti: "Yök..."

Varpu: "Sanoitpa rumasti! Ei kuolleita saa pilkata."

Sata lasissa

Eskarilaiset juhlivat tänään pyöreitä, oli sadas koulupäivä! Kouluaskareet rakentuivatkin paljolti tämän tasalukuteeman ympärille. Päivän päätteeksi kaikki saivat "todistuksen", johon oli listattu tärkeät 100-aktiviteetit. Suunnilleen näin juoni kulki:

"Sadantena koulupäivänäni olen...

• tehnyt 100-lasit (tätä valaisee alla oleva kuva)
• laskenut sataan
• täydentänyt lauseen "Jos minulla olisi sata dollaria, ostaisin ..." (Essin täydennys: jäätelöä)
• tehnyt sata merkkiä tukkimiehen kirjanpidolla
• verrannut vaa'alla satoja asioita (tätä varten kukin lapsi vei kouluun minigrip-pussin, jossa oli sata kappaletta "jotakin pientä", esim. kumilenkkejä, makaroneja, tarroja tms.)
• laskenut sata vaahtokarkkia
• täydentänyt lauseen "Voisin syödä sata ..." (Essin täydennys: vesimelonia)
• hypännyt sata hyppyä
• tehnyt kaulakorun sadasta "fruit loopista" (psykedeelisen värisiä rinkulamuroja)
• kävellyt sata askelta
• tehnyt kuvion sadasta pisteestä"

Paljon mahtuu puuhaa eskarilaisen päivään. Tulevatkohan tasaluvut uniin ensi yönä? Tasapuolisuuden nimissä Varpukin halusi päästä poseeraamaan:

Murmelin päivä

Paula jo ennätti taannoisessa kommentissaan kysyä, vietetäänkö täällä Groundhog Day:ta eli murmelin päivää. Selailin paikallislehden verkkoversiota, enkä kummempaa hehkutusta asian tiimoilta löytänyt ja olin jo vastaamaisillani, ettei taida kummemmin murmeli kalifornialaisten elämää hetkauttaa, koska talvi täällä ei ole juuri "oikeata" talvea nähnytkään. Essin luokka oli kuitenkin paremman puutteessa tehnyt lunta pumpulista ja askarrellut asiaan kuuluvasti pesästään kurkistavat murmelit:

Murmelin päivää vietetään Kanadassa ja Yhdysvalloissa helmikuun toisena päivänä talven pituuden ennustamiseksi. Vanha kansanviisaus kertoo, että jos tuona päivänä pesästään ulos tullessaan murmeli näkee oman varjonsa, on talvi kestävä vielä kuusi viikkoa. Jos taas päivä sattuu olemaan pilvinen eikä murmeli näe varjoaan, on se merkki pian päättyvästä talvesta.

Santa Claran sää on vaihdellut tänään aurinkoisesta puolipilvisen kautta täysin pilviseen. Harmi, kun en tiedä, mihin aikaan täkäläiset murmelit ovat lähteneet liikekannalle. Meni tällä kertaa vähän ohi tämä kansanperinne-ennustus...

Lisää lukemista

Essin opettajalta tuli pari viikkoa sitten koteihin tiedote, jossa kerrottiin luokan aloittavan uuden "lukuohjelman". Joka päivä maanantaista torstaihin kukin oppilas saa luokasta kotiin vietäväksi "tasoonsa sopivan" kirjan, joka on tarkoitus kotona lukea itsenäisesti kolme kertaa. Tämä siis sen jo ennestään tutun käytännön lisäksi, että viikon jokaisena päivänä kotona luetaan vähintään yksi kirja joko itsenäisesti tai yhdessä vanhemman kanssa.

Opettajan kirjeessä oli kannustavia vinkkejä siitä, miten lukeminen on lapselle erityisen mielekästä. Jotta kirja tulee luettua vaaditut kolme kertaa, kannattaa "yleisöä" vaihdella esim. siten, että lapsi lukee kirjan kerran äidille/isälle, kerran sisarukselle, kerran lemmikkieläimelle/pehmolelulle tms. Tiedotteessa ei tarkemmin kerrottu, millä keinoin opettaja kontrolloi läksyjen lukemista (ilmeisesti esittää kysymyksiä kirjan sisällöstä tai luettaa oppilailla pätkiä ääneen ja seuraa lukemisen sujuvuutta), mutta todettiin, että jos opettaja huomaa, ettei kirjaa ole luettu riittävällä huolellisuudella, oppilas ei saa seuraavana päivänä kirjansa tilalle uutta, vaan sama kirja tulee luettavaksi uudelleen. Tämä maininta kieltämättä nosti hieman niskakarvoja pystyyn. Tuntuu aika hurjalta, että suomalaisessa järjestelmässä Essi aloittaisi vasta ensi syksynä esikoulun, joka ymmärtääkseni on vielä varsin leikinomaista toimintaa, mutta täällä pidetään jo tässä vaiheessa säännöllisiä läksynkuulusteluja. Lukutaidon kehittäminen on toki tärkeä asia, mutta ihanko oikeasti jo 5- ja 6-vuotiaiden kanssa on näin kiire ryhtyä suorittamaan?

Essi on sopeutunut uuteen ohjelmaan alkukankeuden jälkeen yllättävän kivuttomasti. Kirjat ovat toki hyvin helppolukuisia ja lyhyitä, mutta varsinkin ensimmäisinä päivinä kolme peräkkäistä lukukertaa herätti hieman vastahankaa. Äkkiseltään opettajan vinkki pehmoleluille lukemisesta tuntui omasta mielestäni hassulta, mutta hyvin tuntuu toimivan. Varpu kuuntelee Essin lukemista vaihtelevalla kärsivällisyydellä, mutta melkeinpä mieluummin Essi sulkeutuukin (ainakin toisella ja kolmannella lukukerralla) johonkin yksityiseen soppeensa ja asettaa nallen tai pari viereensä kuuntelemaan. Ne ovat kohteliaita, eivätkä keskeytä...