Kansalainen numero kaksi

Mitäpä tässä turhaan vanhoja toistelemaan? Johannan kokemukset voidaan suoraan linkittää tähänkin!

Vihdoin oli minun vuoroni saapua kansalaisuushaastatteluun. Haastatteluaikani oli määrätty maanantaille 13.9. klo 9:15. Mutta vaikka saavuin paikalle puoli tuntia etuajassa, vasta noin tunnin jonotettuani pääsin turvatarkastukseen ja siitä läpi. Onneksi ei satanut vettä! Olisi ollut jännä nähdä miten virasto suhtautuu läpikotaisin kastuneisiin asiakkaisiin...

Juuri kun olin päässyt turvatarkastuksesta läpi, tuli haastattelijani Taylor kyselemään turvatarkastuksen läpäisseiltä, että sattuisiko täällä olemaan ketään "Yusse"-nimistä, vai pitääkö hänen lähteä ulkoa huhuilemaan... Olin juuri virittelemässä vyötä takaisin farkkuihini ja totesin, että joo, tässä ollaan. Neiti vei minut oitis USCIS-tiskille ja totesi että haastattelu alkaa heti kun olen kirjautunut sisään järjestelmään.

Esitettyäni ajokortin, passin ja muut tarvittavat asiakirjat minun käskettiin istua odotusaulaan, mutta koska olin jo pahasti myöhässä aikataulusta, ehdin juuri ja juuri istua alas ennen kuin haastattelijani tuli nykimään hihasta jatkoon.

Itse haastattelu sujui hyvässä hengessä. Taylor jutteli mukavia ja kysyi väliin USA:n historiaa ja lakia. Olin harjoitellut sadan kysymyksen ja vastauksen listan läpi useampaan kertaan ja läpäisin ensimmäiset kuusi Civics-testin kysymystä saman tien. Loppuja ei edes kysytty, kun riittävä määrä oikeita vastauksia oli jo kasassa. 

Vastasin kuuteen ensimmäiseen kysymykseen oikein. Tässä niistä viisi, mutta kuudetta en muista:

Q: What is one thing Benjamin Franklin is famous for?
A: He was the oldest member of the Constitutional Convention

Q: Name one state that borders Canada
A: Maine

Q: Name one war fought by the United States in the 1900s
A: World War I

Q: Name one branch or part of the government
A: Executive (or the president)

Q: What major event happened on September 11 in the United States?
(Tässä kohtaa kysyin, tarkoittiko haastattelija 11.9.2001-päivää ja hän totesi että kyllä...)
A: Terrorist attack in New York

Sitten piti lukea ja kirjoittaa esimerkkilauseita. Luettava lause kertoi jotain Abraham Lincolnista jota en enää muista, mutta kirjoitettava lause oli "Abraham Lincoln was president during the Civil War." Käsialani ei ole parhaasta päästä hyvänäkään päivänä, mutta styluksen avulla kosketusnäytölle räpelletyt harakanvarpaat eivät varsinkaan ole edustuskelpoisia. Jotenkin ne kuitenkin kelpasivat haastattelijalle...

Loppuhaastattelu oli lähinnä hakemuspaperin vastausten varmistelua. Koska olin käynyt Suomessa armeijan, piti se kertoa erikseen parin kysymyksen kohdalla, mutta onneksi siitä ei kuitenkaan aiheutunut mitään haittaa hakemuksen läpäisyn kannalta. Toisena kysymysmerkkinä oli perheemme Suomi-asuminen vuosina 2013–2015. Koska olimme kuitenkin tehneet paperityöt vaaditulla tavalla ja myös valmistelleet veroilmoituksen Jenkilään Suomessa ollessamme, ei paluu aiheuttanut mitään lisäharmia. Kysyin haastattelijaltani haluaisiko hän nähdä verodokumenttini, mutta kuulemma ei tarvinnut, vaikka hän arvostikin sitä että dokumentit olivat mukana.

Seuraavaksi tulikin sitten lopullinen tuomio: kelpaanko USA:n kansalaiseksi? Ja kelpasin! Taylor saattoi minut aulaan jossa valatilaisuus järjestettäisiin ja ehdin juuri ja juuri klo 11 valatilaisuuteen. Seuraava olisi ollut kahdelta. Onneksi ei tarvinnut siihen asti odottaa...

Valan jälkeen oli kuvien ottamisen vuoro. Tilaisuuden seremoniamestari Richard suostui uusien kansalaisten pyyntöihin olla kuvassa mukana.

Valatilaisuuden jälkeen piti vielä ottaa kuva ulkoa:

Uudet tuulet

Sillä aikaa kun Johanna ja tytöt ovat vielä Suomessa, me valmistaudumme Dorin kanssa täällä Connecticutissa tulevaan Henri-hurrikaaniin. Myrskyjä täällä meillä päin on kerran pari vuodessa ja sähköt ovat silloin usein poikki muutamasta tunnista muutamaan päivään. Tämän kertainen myräkkä on kuitenkin harvinaisempi koettelemus. Edellinen hurrikaani Bob iski Connecticutiin vuonna 1991.

Sähköyhtiön toimitusjohtaja veikkasi, että pahiten hurrikaanin jalkoihin jääviltä alueilta saattaa mennä sähköt poikki jopa kolmeksi viikoksi. Meillä ei toivottavasti ole ihan niin vakava tilanne, mutta siltä varalta että sähköt ovat taas poikki useita päiviä, on syytä olla generaattorille bensaa varastossa. Aiemmin ollaan selvitty yhden ja viiden gallonan (yhteensä n. 22 litraa) säiliöillä, mutta tällä kertaa ajattelin varmuuden vuoksi täyttää kaikki liikenevät säiliöt ja nyt bensaa on 16 gallonaa (n. 60 litraa). Toivottavasti riittää...

Henrin itäpuolella on luvassa kovaa tuulta, 25 m/s ja jopa kovempia puuskia ajoittain. Länsipuolella on puolestaan luvassa paljon sadetta, kokonaismääriltään paikoittain jopa 30 cm. Sunnuntai-aamuna jännitimme, meneekö myrsky länsi- vai itäpuoleltamme. Puolenpäivän aikaan alkoi näyttää siltä että Henri kiertäisi Tollandin itäpuolelta. Kaatosadetta on siis luvassa.

Saamme talousvetemme kaivosta, mutta generaattorimme eivät ole kytketty kaivon vesipumppuun. Näinollen sähköjen ollessa poikki ei vettäkään tule. Viemärit sentään toimivat... Aiemmista kerroista viisastuneena otin pesuvettä talteen ämpäreihin ja 30 gallonan (n. 113 litraa) tynnyriin, jota normaalisti käytämme kierrätysastioiden keräämiseen.

Jos Henri olisi päättänyt kiertää Tollandin länsipuolelta, kovat tuulet olisivat saattaneet repiä takapihan trampoliinin irti maasta ja heittää sen ties minne. Kun kerran otin vettä talteen, sidoin samalla tynnyrin ja ämpärit kiinni kuormaliinoilla trampoliinin jalkoihin. Jospa se nyt pysyy paikoillaan. Onneksi tosin nyt näyttää siltä että vältämme pahimmat tuulet.

Nyt sitten jäämme koiran kanssa jännittämään, kuinka kauan kestää että sähköt menevät poikki... Kello on nyt yksi iltapäivällä tätä kirjoittaessa ja pahimman jylinän pitäisi osua meille parin tunnin sisällä. Pidetään peukkuja, ettei mitään pahempaa tapahdu! 👍

 Enpä olisi vielä vuosi sitten osannut arvata että olen vuoden päästä:

• Juoksemassa lähialueen tiellä...
• Pakkasessa...
• Pimeässä, otsalampun valossa...
• Jo kahdeksan kilometriä kävelleenä ennen juoksua...
• Koiran kanssa...
• Hengästymättä...
• Vapaaehtoisesti!

Ja vieläpä 17 kiloa kevyempänä! Urheilukellokin antaa kannustavaa palautetta:

Vyökoe

Essi aloitti pari kuukautta sitten karaten, naapurin tytön Cecin innoittamana. Meiltä vain neljän kilometrin päässä on Shaolin Kempo Martial Arts-niminen harjoittelusali, jossa reilu seitsemänkymppinen, entinen merijalkaväen sotilas master Arnini pitää harjoituksia sekaryhmissä, joissa on vasta-alkajien lisäksi lajissa pidemmälle ehtineitä. Suurimmalla osalla oli keltainen tai oranssi vyö. Essi oli viimeksi tulleena ainoa valkoisen vyön edustaja salissa.

Tänään lauantaina pidettiin vyökoe, johon Essikin sai luvan osallistua. Olimme kuulleet, että vyökoe on vaativa tilaisuus joka kestää useita tunteja. Vyökokeeseen osallistumiseksi piti saada vanhempien suostumuksen lisäksi myös allekirjoitus koulun opettajalta. Tällä kuulemma varmistetaan se, että lajin harrastajat osaavat käyttäytyä myös salin ulkopuolella...

Koe alkoi lämmittelyllä, joka sai koetta seuraavan yleisönkin hengästymään. Kokelaita ei todellakaan päästetty helpolla, kun haarahyppyjä, selkä- ja vatsalihasliikkeitä sekä punnerruksia tehtiin useita kymmeniä kutakin. Taukoa ei pidetty, vaan suoraan siirryttiin liikkeestä toiseen. Välillä juostiin salia ympäri.

Lämmittelyn jälkeen tehtiin perusliikkeitä, jolla kullakin on oma numero-kirjaintunniste. Ohjaajat huusivat tunnisteita ("kuusi-aa", "seitsemän-aa") ja joukkio teki liikesarjat työtä käskettyä. Tätä jatkettiin ainakin viisitoista minuuttia. Ohjaajat tarkkailivat jokaista suoritusta ja välillä tehtiin punnerruksia, jos suoritus ei miellyttänyt master Arninia.

Sitten mentiin lähitaistelua, jossa tarkoitus oli saada vastustaja maahan ja pysymään siellä, ilman potkuja ja lyöntejä. Tässä nahistelussa Essillä on vielä vähän opettelemista... Opettajan mukaan Essin pitää oppia olemaan vähemmän kiltti, kun kamppailu on käynnissä.

Välillä potkittiin ja lyötiin nyrkkeilysäkkejä ja ohjaajat arvioivat liikkeen nopeutta ja voimaa. Tästä oli eri variaatioita, esim. oppilaat juoksivat ympäri salia ja jokaiseen säkkiin piti saada osuma yhdellä lyönnillä ja yhdellä tietynlaisella potkulla. Säkkien tuominen tatamille ja niiden pois vieminen oli niinikään oppilaiden vastuulla, mikä oli hieman haastavaa mukana olleille pienemmille lapsille... Yksi säkki alustoineen kun painaa ainakin 50 kiloa!

Myös puukkoa vastaan puolustautumista testattiin. Tätä Essille ei ole vielä opetettu, mutta varsin kekseliäästi Essikin omalla vuorollaan sai vastustajalta puukon pois. (Puukot ovat onneksi kumia...)

Sitten tuli henkilökohtaisten arvioiden vuoro. Ne tehtiin alimmasta vyöarvosta ylöspäin, eli Essi oli ensimmäisenä. Master Arnini ja muut ohjaajat komensivat tekemään liikesarjoja ja katsoivat tarkkaan, kuinka kukin liike tuli suoritettua. Keltaiseen vyöhön piti tehdä vajaa kymmenen erilaista liikesarjaa. Mukana oli potkuja, lyöntejä ja torjuntoja. Essi sai opettajalta positiivista palautetta siitä, kuinka lyhyessä ajassa hän oli oppinut vaaditut liikkeet.

Kun kaikki kokelaat oli arvioitu, tuli uusien vyöarvojen julkistuksen vuoro. Essi sai keltaisen vyön. Diplomi ja uusi vyö haettiin salin edestä, opettajalle ja ohjaajille kumarrettiin ja lopuksi piti lyödä poikki "lauta" ohjaajan kädestä. (Lauta oli oikeasti muovia ja uudelleenkäytettävä. Sen poikki lyömiseksi piti kuitenkin tehdä ihan oikeasti työtä.)

Kaiken kaikkiaan vyökokeessa meni kolme ja puoli tuntia. Kuulemma vaativimpien vöiden kokeet kestävät jopa 20 tuntia tai enemmän, kolmen päivän ajalle jaettuna. Nyt keltaisen vyön kanssa harjoittelu muuttuu astetta vaativammaksi, mutta toistaiseksi Essillä riittää intoa uuden harrastuksen parissa.

Myräkkä

New Englandissa on päästy tänäkin talvena nauttimaan erikoisista sääilmiöistä. Keskiviikkona nurmikko viheriöi ja päivällä oli leppoisat 13 °C lämmintä, mutta torstaiaamuna alkoi lumimyräkkä joka jatkuu vieläkin.

Johanna rakensi torstain aikataulunsa säiden mukaan ja lähti kohti Massachusettsia jo viideltä aamulla. Silloin teillä ei ollut vielä lumen hiutalettakaan. Yhdentoista aikaan päivällä, lasten mennessä ulos leikkimään (koulu oli luonnollisesti siltä päivältä peruttu), olikin jo eri juttu:

Eipä siinä mitään. Vietimme mukavaa kotipäivää kolmistaan. Sähkötkään eivät katkenneet kertaakaan...

Yhden aikaan aloin miettiä, mihin Johanna saisi auton parkkiin töistä tullessaan. Aloin lapiolla kaivaa sopivaa koloa lumihankeen ja jo tuntia myöhemmin ajotiellä oli sopiva hätäparkkipaikka valmiina. Samalla katselin kateellisena naapurien leppoisaa lumenluontityötä polttoainekäyttöisillä lumilingoillaan... Mutta koska kyseistä vehjettä tarvitaan vain pari kertaa vuodessa, se saa jäädä tältäkin vuodelta hankkimatta.

Illalla lapioimme vielä yhteisvoimin kulkuväylän autotallille, jotta Volvo saataisiin yöksi suojaan lumisateelta.

Perjantai oli jälleen melkein normaali koulupäivä. Lunta ei tupruttanut enää taivaan täydeltä ja koulut oli päätetty avata vain kaksi tuntia normaalia myöhemmin. Kymmenen aikaan, odotellessamme koulubussia Varpun kanssa, Naapurin Patrick tuli kotiin. Hän oli ollut lunta auraamassa torstaiaamusta neljältä asti ja sai nyt pitää muutaman tunnin tauon, ennen illalla alkavaa uutta lumisadetta.

Lauantaina puolen päivän aikaan Patrick ja apurinsa tulivat pudottelemaan lunta talomme katolta ja aurasivatpa vielä koko etupihan puhtaaksi ja kaivoivat vielä reitin etuovelta koulubussille ja autotallille. Aikamoinen meno päällä sälleillä!

Sunnuntaina lumentulo jatkui ja lapioimme jälleen etupihaa koko perheen voimin. Lunta oli jo kertynyt sen verran mittavat kinokset, että lapset pääsivät rakentamaan ihan oikeita lumilinnoja omalle pihalle. Edellisestä kerrasta onkin jo jonkin aikaa... Kaliforniassa homma ei luonnollisesti ollut mitenkään mahdollista, eikä pari talveamme Suomessakaan ollut oikein otollisia lumen suhteen. 

Juuri äsken saimme kuulla, että maanatainakin on kahden tunnin viivästys koulun alkuun. Normihommaa...

Bonuskuva: Kävin tammikuun lopulla Ranskassa viikon kestävällä koulutusreissulla. Viikonloppuna paikallinen urheiluhullu insinöörimme Gwendal vei meidät laskettelemaan läheisille Alpe d'Huez-laskettelurinteille. Koska en ole aiemmin juuri lasketellut, päätin ensimmäisen laskun jälkeen olla tyytyväinen siihen että olen vielä ehjä ja antaa ryhmämme kokeneempien kavereiden jatkaa laskettelua keskenään...

Volvon seikkailut

Kun muutimme Kaliforniasta takaisin Suomeen vuoden 2013 kesällä, tarttui mukaamme Volvo XC70-henkilöauto jonka olimme hankkineet edellisen vuoden joulukuussa. Ajatuksena oli, että Volvo toimisi hyvin Suomen talvessa nelivedon ansiosta ja koska vastaava auto olisi Suomesta hankittuna budjetin ulkopuolella, olisi järkevää tuoda sellainen muuttoautona Suomeen.

Katsastuksessa, rekisteröinnissä ja muissa muuttoauton maahantuontiin liittyvissä paperitöissä kului aikaa ja hermoja. Kuinka ollakaan, muuttoauto tai ei, verottaja keksi lopulta rankaista yli neljän tonnin autoverolla... (Se tosin putosi myöhemmin n. 1700 euroon, kun kävi ilmi että Tulli on laskenut veroprosentteja systemaattisesti väärin ja teimme asiasta valituksen.)

Johannan kertoman mukaan itku meinasi päästä, kun sateisen harmaana marraskuun aamupäivänä posti vihdoin toi uudet kilvet ja aurinkoisen Kalifornian kilvet piti ottaa pois:

Volvo palveli meitä luotettavasti seuraavat pari vuotta. Sitten päätimme muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja tästä tuli auton kanssa ongelma. Emme olleet ehtineet omistaa Volvoa vielä kokonaista kolmea vuotta ennen lähtöpäiväämme. Se aika tulisi täyteen vasta vuoden 2015 joulukuussa. Siksi emme voisi myydä autoa Suomessa ilman että täysi autovero (13450 €) tulisi maksettavaksi. Päädyimme suunnitelmaan jossa Volvo laitettaisiin kuivaan talvisäilöön ja tulisin seuraavan vuoden tammikuussa Suomeen järjestelemään auton myyntiä.

Mutta... Kun ennen tammikuuta lueskelin tarkemmin muuttoautojen verotuksen sääntöjä, kävi ilmi ettei suunnitelmamme toimikaan. Se ei riitä että auto majailee Suomessa kunnes kolme vuotta tulee täyteen – omistajien pitää pysytellä maassa myös! Volvoa ei siis saisi mitenkään järkevästi myytyä Suomessa.

Tuskailimme tämän asian kanssa, kunnes syntyi ajatus tuoda auto tänne Connecticutiin. Harvassa taitavat olla ne jotka tuovat auton Suomesta Jenkkilään, mutta tässä kohdassa se tuntui parhaalta ratkaisulta.

Kesälomamme alussa hain Volvon talvisäilytyksestä. Akku oli ylläpitolatauksesta huolimatta ehtinyt kuolla, mistä tuli pientä lisävaivaa, mutta lopun loman ajan oli kiva huristella paikasta toiseen oman auton ratissa. Essi ja Varpukin olivat oikein iloisia jälleennäkemisestä. Loman lopussa oli aika pakata Volvo konttiin ja lähettää se taas Atlantin yli, kolmatta kertaa auton historiassa (Ruotsi → Kalifornia, Kalifornia → Suomi, Suomi → Connecticut).

Ja tiistaina se vihdoin saapui, kotiovelle kuljetettuna:

Sitten oli taas aika tapella rekisteröintibyrokratian kanssa. Suomen kokemuksen läpikäyneenä odotin jotain vastaavaa täälläkin päässä, varsinkin kun muisti kuinka hankalaa Kalifornian Department of Motor Vehicles-puljussa asioiminen aina oli... Lisäongelman tuotti se, että koska akku oli ollut kuljetuksen aikana irti, ei päästötesti mennyt hyväksytysti läpi. (Autolla pitää ajaa muutama sata mailia ennen kuin se on saanut tehtyä kaikki tarvittavat mittaukset.)

Eikä mitä! Rekisteröintihakemus ja alkuperäinen Kalifornian rekisteröintitodistus kelpasi virkailijalle ja auton Suomi-visiitti kuitattiin suunnilleen olankohautuksella. Päästötestinkin sai suorittaa parin kuukauden sisällä uudestaan. 45 minuuttia ja kädessä oli Connecticutin kilvet! (DMV:ltä jos selviää alle tunnissa, se on erittäin kohtuullista.)

Ensimmäistä tankkauskertaa oltiin odotettu jännityksellä. Johtuen Volvon isosta T6-moottorista, bensaa kuluu ihan iloisesti. Suomessa tämä oli pienoinen ongelma, mutta täällä Connecticutissa asian kanssa voi elää kevyemmillä mielin:

Suomi: 1,399 €/l, Connecticut: 0,511 €/l

Tollandin torvet

Varpu on koko kesän miettinyt, mitä soitinta aloittaisi soittamaan viidennellä luokalla. Tolland Intermediate School kun mahdollistaa soitannon aloittamisen neljännen luokan lisäksi myös viidennellä luokalla, mistä iso kiitos koululle.

Kävimme tänään koululla iltamassa, jossa sekä intermediate (luokat 3 - 5) että middle schoolin (luokat 6 - 8) musiikinopettaja ja pari paikallista musiikkipuotia olivat järjestäneet mahdollisuuden vuokrata kuluvaksi kouluvuodeksi jonkin puhallininstrumentin. Näistä Varpun mielenkiinnon herättivät baritonitorvi ja saksofoni. Saksofoneja olikin sitten tarjolla kahta eri kokoa: alto- ja tenorisaksofinit.

Baritonitorvi näytti hienolta ja mahtavalta, mutta kysymykseksi nousi soittimen hyödyllisyys aikuisiän rokkibändissä (isän huoli ehkä lähinnä)...

Middle schoolin opettajan puheista saattoi rivien välistä tulkita, että pienemmän ja korkeampiäänisen altosaksofonin taitajia on tulossa seuraavana vuonna kouluun ihan tarpeeksi, eli siis juuri, kun Varpu siirtyy middle schooliin. Siksi jätimme altosaksofonin pois listalta. Mutta saksofoni mikä saksofoni, ja tenorisaksofini tuntuikin jokseenkin oman oloiselta ja kokoiselta...

Eli valinnaksi muodostui matalampiääninen tenorisaksofini. Mikäli melodiaosuuksien soittaminen alkaa Varpua myöhemmin kiinnostaa, on altosaksofoniin siirtyminen kuitenkin verraten helppoa. Bonuksena on tietysti vielä se, että jos Varpu ja serkku Joel joskus pääsevät musisoimaan yhdessä, on heidän puhallinorkesterissaan erilaisia soittimia. Ja jos saksofoni ei sitten kuitenkaan tunnu omalta, vuokrafirma sallii vaihtamisen toiseen puhallinsoittimeen kouluvuoden aikana (jos opettaja antaa luvan...)

Bonustehtävä: Mikä TV-sarja tulee mieleen?

Riikka, Risto ja (k)Ristiina

Viime viikolla saimme vieraita taas Suomenmaalta. Siskoni Riikka ja miehensä Risto lähtivät tutustumismatkalle Jenkkilään äitini kanssa. Seurue lensi Bostoniin Lontoon kautta ja hurautti vuokra-autolla Tollandiin keskiviikkoiltana. Lapset olivat ehtineet jo kärsimättöminä kysellä, milloin Porin mummu ja muut saapuisivat.

Heti ensimmäinen yöstä tuli vaiherikas. Puoliltaöin alkoi kova myrsky, jonka viuhunaa kuuntelimme Johannan kanssa sängystä. Sitten alkoi kuulua isojen autojen liikettä talomme nurkalla ja puhetta ikään kuin megafoniin kailotettuna. Menimme katsomaan olohuoneen ikkunasta ja näimme kuinka naapurimme talon eteen oli kasaantunut ainakin viisi paloautoa, ambulanssi ja muuta pelastusmiehistöä.

Huolestuneina soitimme naapureillemme ja saimme kuulla, että he joutuivat keskellä yötä ulos talostaan autoon odottamaan, koska heidän pihallaan kasvanut puu oli kaatuessaan katkaissut sähkölinjan ja palokunta halusi tehdä tarkastuksen taloon, ettei missään kytenyt sähköpaloa.  Vähän yhden jälkeen yöllä talon tarkastus oli saatu päätökseen, naapurit pääsivät kotiinsa ja me palasimme takaisin nukkumaan.

Aamulla kun kerroimme tapahtuneesta, vieraamme kertoivat kukin nukkuneensa yönsä sikeästi! Koko tämä jännitysnäytelmä oli siis mennyt kolmikolta ohi, johtuen tietenkin aikaeron ja matkustuksen aiheuttamasta rankasta väsymyksestä. Riikka ja Risto kyllä kuulemma aiheuttavat poikkeuksellisia sääilmiöitä missä ikinä liikkuvatkaan, mm. rankkasateita ja tulvia Egyptissä käydessään...

Kuinka siis sattuikaan, että myrskyn johdosta lasten koulu oli tostailta peruttu. Koulubussit eivät päässeet hakemaan lapsia tielle kaatuneiden puiden takia, ja yhdestä koulusta oli sähköt poikki. Niinpä minä, lapset ja vieraamme suuntasimme Manchesterin liikekeskittymään shoppailemaan. Palatessamme takaisin autoilimme ympäri Tollandia ja kyllähän sitä myrskyn tekemää tuhoa sitten näkyikin vähän joka puolella.

Samalle ajankohdalle osui myös Varpun synttärit, joita vietimme sunnuntaina. Varpu oli toivonut koripalloaiheisia synttärijuhlia ja niinpä Johanna leipoi lauantaina puolikkaan koripallon muotoisen kakun. Juhliin kutsuttiin myös naapuriperhe ja juttua riittikin puolin ja toisin, iltaan asti.

Maanantaina vieraamme ottivat suunnan kohti Bostonia, josta matka takaisin Suomeen alkaisi keskiviikkoiltana. Bostonin suurkaupunki on meidän perheeltä jäänyt vielä kokonaan kokematta, lentokenttää lukuunottamatta. Pitänee siis itsekin suunnata sinne katsomaan jossain vaiheessa.

Kiitos Riikalle, Ristolle ja äidille, että pääsitte käymään! Mutta tuottehan ensi kerralla auringonpaistetta mukananne...

Kiitos, kiitos, päivä

Tänään torstaina vietettiin kiitospäivää, eli amerikkalaisittain Thanksgiving:iä. Saimme jo hyvissä ajoin kutsun naapuriemme vanhempien luokse Windhamin kylään, noin puolen tunnin ajomatkan päähän.

Tiesimme jo entuudestaan Patrickin vanhempien Orlandon ja Vivianin vieraanvaraisuuden. Olimme   olleet heidän luonaan pojantyttärensä Cecin syntymäpäivillä, joista ei tarjoiluja ja viihdykettä puuttunut.

Tällä kertaa Orlando oli valmistellut ison, yli kymmenen kilon kalkkunan avoimessa uunissaan. Päälle oli vielä kasattu pekonia, ettei kalkkuna vaan maistuisi kuivalta...

Kalkkunan lisäksi oli paljon muutakin ajankohtaan sopivaa palanpainiketta. Me toimme mm. Johannan tekemiä joulutorttuja, jotta pääsisimme levittämään suomiperinnettä myös tänne meren taakse.

Ruoan jälkeen menimme ulkoiluttamaan eläimiä. Valinnanvaraa oli: vuohi, kolme koiraa ja jopa peura, joka oli heiveröisenä vastasyntyneenä ilmaantunut Vivianin ja Orlandon pihamaalle. Vivian oli ottanut tämän suojatikseen ja kuluneiden kuukausien aikana peurasta on epäilemättä tullut täysivaltainen perheenjäsen. 

Orlando on rakentanut vuohelle ja peuralle lämpimän mökin ja aitauksen, jossa niillä on hyvä olla kesät, talvet. Peura oli kasvanut sitten viime näkemän, ihan täyteen mittaan, sanoisin. Kasvatuksestaan johtuen peura kuitenkin käyttäytyi kuten mikä tahansa seuraeläin. En ole koskaan aiemmin nähnyt peuraa ulkoilutettavan hihnassa, mutta nyt tuli sekin todistettua...

Varsin mukavat pippalot, vaikkei näin suomalaisella olekaan verissä tämän vuodenajan juhlinta. Hyvä seura, herkulliset murkinat ja nelipäiväinen viikonloppu ovat mitä parhainta piristystä marraskuun arkeen.

Pihan puhtaanapito

Pihallamme kasvaa muutama komea lehtipuu. Kesällä ne tarjoavat mukavasti varjoa ja näkösuojaa, mutta nyt syksyn tullen on useampi viikonloppu mennyt lehtiä siivotessa.

Lapset ovat olleet mukana haravoinnissa ja lehtien pois viemisessä. Viime viikonloppuna jälleen kannoimme pahvilaatikoissa lehtiä  tontin reunoille ja yhteensä laatikollisia tuli melkein 80 kappaletta. Ja tätä on siis tehty jo ainakin kolme kertaa aiemmin! Nyt enää pari puuta vielä sinnittelee lehtiensä pudottamista ja sitten pitäisi olla valmista.

Hommaa ei ole otettu turhan vakavasti. Aikaa on ollut nauttia myös ihan vaan ulkona olemisesta.

Jo ensimmäisen haravointikerran jälkeen totesimme että puuhassa tarvitaan jotain vähän järeämpää, joten hommasimme lehtipuhaltimen. Se on jotain sellaista mitä ei vielä puoli vuotta sitten olisi koskaan kuvitellut hankkivansa... Ostimme akkukäyttöisen, niin sitä voi käyttää sisälläkin.

Kutsumaton vieras

Täällä Tollandissa näkee kaikenlaisia eläimiä tämän tästä. Peurat ovat yleinen näky takapihalla ja portaidemme alla majailee iso sammakko jolle lapset antoivat nimen Henrik. Öisin saamme kuunnella lukuisten heinäsirkkojen ja lintujen siritystä ja huhuilua.

Tämä viimeisin havainto vie voiton kaikista aiemmista. Johanna ja lapset olivat puistossa ja ulkona alkoi olla jo sysipimeää. Kuuntelin, että joku tuli taloon ja rapisteli alakerrassa. Menin katsomaan mutta siellä ei ollut ketään. Kiertelin huoneesta toiseen ja ajattelin jo, että talossa kummittelee. Sitten äänen aiheuttaja löytyi, alakerran suihkukopista...

Pieni lepakko! En ole sellaista koskaan nähnyt luonnonvaraisena. Siellä se pyöri hätääntyneenä ja törmäili päin seiniä. Lopulta voimat loppuivat ja lepakko jäi suihkun lattialle huilaamaan. Kävin nopeasti hakemassa muovikipon, jottei vieraamme karkaisi jonnekin hankalampaan paikkaan.

Kun Johanna ja lapset tulivat kotiin, selvisi että Johanna oli edellisen yön aikana herännyt muutamaan otteeseen kuuntelemaan outoja ääniä. Hän oli jopa käynyt katsomassa ettei talossa ole murtovarkaita, mutta mitään ei sillä kertaa löytynyt. Onneksi yöllisten äänten lähde nyt selvisi!

Autoin lepakon pahvinpalan päälle ja vein takapihan terassille. Lapset toivat sille mansikan evääksi ja ristivät sen Tommiksi. Hetken päästä Tommia ei enää näkynyt, mutta mansikka oli jätetty koskemattomaksi.

Keski-iän kynnyksellä

Lauantaina vietimme 40-vuotisjuhliani.

Aamusella sain iloisen lauluherätyksen ja aamupalapöydässä odotti sacherkakku, kuten tapana on. Mukavaa että Tarja, Aleksi ja Ville olivat vierainamme Suomesta. Johanna ja Tarja olivat edellisenä iltana viettäneet pitkän tovin valmistellen pöydän antimia.

Kakun aihetta pitänee tässä hieman selittää... Jo vuosia, ellen vuosikymmeniä olen haaveillut punaisesta Jeep Wrangler-maastoautosta. Suomessa sellaista ei ole mitään järkeä ostaa, koska autojen hinnat ovat aivan järkyttäviä. Kaliforniassa lapset olivat vielä sen verran pieniä että päätimme hankkia Mazda 5:n, jossa on liukuovet. Kun muutto takaisin Suomeen oli varmistunut, vaihdoimme Mazdan Volvoon, jotta autoon ei tarvinnut tehdä mitään maakohtaisia muutoksia.

Nyt on tilanne sellainen, että olemme osavaltiossa jossa sataa välillä luntakin ja talomme on mäen pohjalla. Nelivetoautolle on siis tilaus. Vihdoin tuli tilaisuus toteuttaa edellä mainittu unelma, ja hyvin pian muuttomme jälkeen otin yhteyttä paikalliseen autoliikkeeseen ja pistin Jeepin tilaukseen. Nyt se on täällä.

Mutta takaisin aiheeseen... Päivän kohokohdaksi Johanna keksi, että kokeilisimme tubingia, jossa traktorin sisärenkaan näköisillä rinkuloilla heittäydytään virran vietäväksi. Meiltä noin tunnin ajomatkan päästä löytyy Farmington River Tubing-niminen firma, joka järjestää tubing-aktiviteettia ympäri kesän, puistossa jonka nimi oli pahaenteisesti Satan's Kingdom...

Lähdimme matkaan heti aamupalan jälkeen ja vaikka paikalla paljon ihmisiä olikin, mahduimme silti mukaan ihan kivasti. 

Uimavarusteet ja pelastusliivi ylle, rengas mukaan ja pulahdus jokeen. Helppoa!

Ja hauskaa oli! Kokonaisuudessaan yksi tubing-matka kestää noin puolitoista tuntia. Reitillä oli muutama koski, mutta suurimman osan ajasta vesi virtasi rauhallisesti.

Katselimme maisemia ja välillä pysähdyimme kiville odottelemaan perässä tulevia ryhmän jäseniä.

Lopulta kun kaikki tuubistit olivat päässeet maaliin väsyneinä ja nälkäisinä, suuntasimme takaisin kotikonnuille. Illaksi oli luvassa vielä yhteinen ravintolailta.

Kiitokset asianosaisille ja hengessä mukana olleille!

40-vee

Huomenna lauantaina vietämme 40-vuotissyntymäpäivääni!

Pannu on kuumana klo 12 - 15. Tervetuloa!

Road trip Manhattanille

Ystäväperheemme Tarja, Aleksi ja Ville tulivat luoksemme viime viikolla kesälomaansa viettämään. Johannan ollessa töissä olemme enimmäkseen pyörineet heidän kanssaan Tollandissa ja lähialueilla, mutta toissapäivänä teimme retken vähän kauemmaksi: New Yorkiin, tarkemmin sanoen New York Cityn Manhattanin saarelle.

Matka alkoi aamuvarhaisella, koska täältä Tollandin kylästä ajaa Manhattanin kärkeen melkein kolme tuntia, varsinkin kun matkalle osuu vielä työmatkalaisten autoruuhkat. Tarkoitus oli lähteä kahdeksalta aamulla ja melkein siinä onnistuimmekin, auton startatessa pihasta viisitoista yli kahdeksan. Koska meitä oli kuusi henkeä, oli pitänyt käydä vuokraamassa sopivankokoinen tila-auto matkaa varten. Vuokraamosta löytyikin sopivasti (valtavan kokoinen...) Nissan Quest.

Ennen matkaa olin ollut vähän huolissani siitä, miten lapset jaksavat istua autossa koko päivän. Huoli oli kuitenkin turha, koska Tarja oli pakannut mukaan eväsleipiä, joita pysähdyimme välillä nauttimaan. Muutenkin matka sujui joutuisasti maisemia katsellen. Nissan kulki pehmeästi ja isoksi autoksi myös yllättävän pirteästi.

Pääsimme Manhattanin saarelle puolen päivän aikaan. Silloin liikenne kaupungissa oli varsin maltillista. Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli edessämme häämöttävä pilvenpiirtäjä, josta kukaan meistä ei ollut varma mikä se oli. Netistä kun jälkeenpäin katsoimme, se paljastui olevan sortuneiden tornien tilalle rakennettu One World Trade Center.

Ajoimme auton Manhattanin eteläkärjessä olevan Battery Parkin lähellä olevaan parkkihalliin ja lähdimme sieltä jalkaisin puikkelehtimaan pilvenpiirtäjien välissä. Sää oli mitä mukavin. Aurinko paistoi ja lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Matkan varsinainen tarkoitus oli tulla katsomaan Vapaudenpatsasta. Sitä kun ei näe omin silmin ihan joka päivä. Ja koska Tarja ja pojat olivat tulleet merten takaa meitä katsomaan, olisi ollut sääli jättää tilaisuus käyttämättä.

Vapaudenpatsaalle vievälle lautalle oli aikamoinen tungos. Ennen lautalle pääsyä kaikki matkustajat joutuivat lentokentiltä tuttuun turvatarkastukseen. New York on näissä asioissa aika tiukka, ymmärrettävistä syistä.

Lautalle jonottamista riitti ja riitti. Tässä kohtaa alkoi väsymys jo iskeä ensimmäisiin, mutta jaksoimme kuitenkin, kun tiesimme mitä lyhyen lauttamatkan päässä odotti. Kun pääsimme vihdoin alukseen ja lähdimme laiturista, takanamme avautui Manhattanin saaren kuuluisa silhuetti.

Olihan se sitten aikamoinen elämys päästä näkemään tämä kaikkien tuntema maamerkki läheltä. Itse kruunuun emme päässeet katselemaan maisemia, koska sinne pitää varata lippu hyvissä ajoin etukäteen. Mutta olihan sitä patsasta maan kamaraltakin mukava katsella.

Onnistuimme ottamaan muutaman onnistuneen otoksen patsaasta ja seurueestamme, vaikka paikka kuhisikin muita ihmisiä.

Kun olimme saaneet itsemme ikuistettua patsaan kanssa samaan kuvaan, oli pienen hiukopalan aika. Saarella oli pieni ravintola josta otimme pehmikset ja isot mukilliset aitoa amerikkalaista lemonade:a. Sitten kävimme vielä lahjatavarapuodissa ihmettelemässä, mitä kaikkea Vapaudenpatsas-krääsää oli kaupan.

Lauttamme meni Vaupaudenpatsaalta seuraavaksi Ellis Islandille, mutta sinne emme jääneet koska kello rupesi olemaan jo sen verran paljon. Ellis Island on paikka jossa sata vuotta sitten laivalla Amerikkaan tulleet ihmiset ensimmäiseksi laskeutuivat maihin. Siellä virkamiehet arvioivat jokaisen matkalaisen ja päättivät, saiko vieras jäädä vai oliko edessä tylysti paluumatka meren yli.

Lautan saavuttua takaisin Manhattanin saarelle alkoi retki saada tragikoomisia piirteitä. Puiston vessat olivat menneet kiinni viideltä ja hätä oli suurin. Juoksimme edes takaisin pitkin puistoa etsien auki olevaa huusia, mutta lopulta jouduimme turvautumaan läheisen ravintolan vessaan. Ihme kyllä kuuden ihmisen ryntääminen ovesta sisään ja suoraan WC:hen ei näyttänyt hätkähdyttävän ravintolan asiakkaita tai henkilökuntaa. New Yorkissa varmaan näkee kaikenlaista...

Pääsimme lopulta takaisin autolle ja kotimatkalle. Vuokra-auton takapuskuri sai vähän naarmuja parkkihallista poistuttaessa, mutta onneksi oli tullut otettua vakuutus autoa vuokratessa. Se oli pienoinen ihme, ettei itse New Yorkin liikenneruuhkissa sattunut mitään ihmeempää. Kotimatka sujui ruuhkassa seisomista lukuunottamatta mallikkaasti. Olimme kotona vähän ennen kymmentä illalla, jossa Johanna otti väsyneet matkalaiset ystävällisesti vastaan.

Itsenäisyyspäivä

Lauantaina vietettiin USA:n itsenäisyyspäivää. Täällä ei juhlahumu rajoitu vain itse päivään, vaan raketit ovat paukkuneet pitkin viikkoa ja vielä sunnuntainakin. Ja koska päivä osui tällä kertaa lauantaille, oli perjantai monilla vapaapäivä. Näin se muistaakseni meni Kaliforniassakin.

Naapurimme pyysivät meitä sunnuntaina grillijuhliin. Siellä olikin sitten isot määrät kaikenlaisia eteläamerikkalaisia herkkuja joiden nimeä en muista (naapurit ovat Uruguaystä) ja myös amerikkalaiseen tapaan grillikylkeä ja ties mitä muuta. Nälkä ei varmasti jäänyt kenellekään.

Naapurimme pihamaalla tallustelee vapaana myös kanoja, joita perheen viisivuotias Ceci esitteli vieraille mielellään. Ceci on jo kanojen kanssa niin hyvää pataa, että useammankin kerran lapset keräilivät kanoja ja veivät niitä pihalla olevalle kiipeilytelineelle. Kanat eivät moisesta hätkähtäneet, vaan hieman vain ihmettelivät telineen korkeuksista, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Yksi kana jopa vahingossa erehtyi kokeilemaan liukumäkeä!

Keskustelu siirtyi kanoista muihin lemmikkeihin ja sitä kautta marsuihin. Kun kerroin että meillä oli Suomessa marsuja, juhlissa ollut Perusta kotoisin oleva rouvashenkilö kysyi, söimmekö me ne... Kerroin, että pidimme ne ihan vaan lemmikkeinä.

Suomen, Uruguayn, Perun ja USA:n edustajien lisäksi juhlissa oli myös naapurin rouvan serkkupoika käymässä Australiasta asti. Kaiken kaikkiaan päivä meni mukavasti jutellessa eri maiden erikoisuuksista ja yhtäläisyyksistä.

On täällä vähän toinen meininki kuin Pirkkalassa, jossa viimeisenä päivänä muuttoa tehdessä naapurin rouva kurvasi autolla pihaan, katseli touhuamme hetken ja kysyi: "Ai, muutatteko te?" Vaikka paritalossa asuimmekin, oli yhteytemme naapureihin varsin minimaalinen...

Marsut muuttavat kaupunkiin

Viime lauantaina oli viimein aika marsujen muuttaa uuteen kotiin. Marsu on sen verran herkkä eläin, ettei selviytyminen pitkästä lentomatkasta olisi mitenkään itsestäänselvää. Siksipä hyvin aikaisessa vaiheessa päätimme, että otuksille on löydettävä hyvä uusi koti Suomesta.

Siskoni Anni on kokenut marsunhoitaja. Hänellä on ollut niitä vuosien varrella jo useampia. Siispä Anni oli ykkösvaihtoehto uutta sijoituspaikkaa etsiessä. Sattumalta Annilla olikin tilausta marsuille, koska edelliset kaksi olivat, surullista kyllä, sairastuneet ja kuolleet vain vähän aikaa sitten.

Kevään mittaan yritin saada tyttöjä hyväksymään ajatuksen, etteivät elikot tule mukaamme Atlantin taa. Alkuun tästä kehkeytyi isojakin riitoja, mutta vähitellen Essi ja Varpu ymmärsivät, mikä olisi marsuille parasta. Siitä ei kuitenkaan tingitty, että jyrsijät sai viedä pois vasta mahdollisimman myöhään, mieluiten vasta lähtöämme edeltävänä päivänä... Tässä oli kuitenkin tiettyjä logistisia haasteita, joten päädyimme kompromissiin. Lauantai 6.6. olisi päivä jolloin marsut muuttaisivat Helsinkiin.

Lauantaiaamuna valmistelin läpinäkyvästä muovilaatikosta matkahäkin eläimille ja siivosin pikaisesti varsinaisen kotihäkin, että Anni saisi marsut puhtaana käteen. Lapset olivat Amurin mummulassa yökylässä, joten sovimme että vien eläimet näytille sinne, että tytöt voivat vielä hyvästellä ne. Yllättäen Essi halusikin tulla mukaan viemään marsuja, koska Varpulle oli tullut Joel-serkku seuraksi ja Essi ajatteli, ettei kolmantena pyöränä ollut välttämättä kovin hohdokasta.

Varpu ja Joel sanoivat marsuille hyvää matkaa ja me lähdimme Essin kanssa kohti Helsinkiä. Ihmeen vähällä luopumisen tuskalla selvittiin. Onneksi Varpulla oli mukava päivä edessä.

Marsut olivat kauhuissaan koko automatkan ajan. Toinen ei suostunut tulemaan ulos suojaputkesta, jonka laitoin matkahäkkiin piilopaikaksi. Toinen puolestaan kaivautui voikukkien sekaan, jotka olin tarkoittanut matkaevääksi.

Helsingissä Anni odottelikin jo kärsimättömänä. Veimme marsut tulevaan uuteen kotiinsa ja laitoin kotihäkin nopeasti taas asuttavaan kuntoon. Hetken aikaa elikot olivat matkanteosta järkyttyneitä, mutta nopeasti arki palasi taas omille raiteilleen.

Melko pian olikin aika jättää jäähyväiset jyrsijöille ja suunnata kohti uusia seikkailuita. Emme malttaneet Essin kanssa olla sylittelemättä karvapalloja vielä kerran ennen lähtöä.