Ihan pihalla

Palautumispäivämme on kulunut lähinnä ulkoilmassa, ihanasta auringonpaisteesta nauttien. Essi ja Varpu olisivat lähteneet virkeinä puistoon jo aamuneljältä, mutta me laiskemmat viivyttelimme uloslähdön kanssa sentään kahdeksaan asti... Aamupäivä kuluikin sitten hartaasti hiekkalaatikolla, välillä käytiin puissakin kiipeilemässä. Pikaisen lounaan jälkeen suuntasimme Elianderin rantaan pulikoimaan ja sieltä palatessa jämähdettiin taas leikkipuistoon. Viimeiset hiekkalaatikkosankarit malttoivat lopulta tulla sisälle vähän ennen iltaseitsemää - kelpo ulkoilmarupeama siis.

Kamera oli päivän mittaan ahkerassa käytössä, mutta nyt harmikseni hoksasin, ettei mukanani ole ainuttakaan kaapelia tai adapteria, jolla saisin noita mainioita aurinkoisia otoksia siirrettyä koneelle. Kuvallinen raportti antaa siis odottaa itseään, kunnes keksin soveliaan keinon saada kameran muistikortin sisällön Maissilakin ulottuville. Visuaalista vajavaisuutta voi kuitenkin onneksi paikata muutamalla mainiolla hiekkalaatikkositaatilla:

Varpu (hämmentää lapiolla ämpärissä olevaa hiekkaa): "Mä keitän tästä mummulle hyla-maitoa. Se on nyt varmasti kamalan väsynyt, kun se on hoitanut meitä koko päivän."

Äiti: "Kiltisti ajateltu."

Varpu: "Nyt se maito on valmiina. Seuraavaksi mä voin tehdä kupillisen cappuccinoa ja myydä sen sulle, jos haluat. Jos ei ole rahaa mukana, niin ei sekään haittaa. Tän cappuccinon voi ostaa osamaksulla."

Täällä taas!

Suomi-lomamme on käynnistynyt varsin mukavasti =) Lentomatka sujui kivuttomasti, kukaan ei ärsyttänyt toistaan hengiltä, matkalaukut tulivat kiltisti sinne, minne mekin ja huolimatta jälkimmäisen lennon viivästymisestä, odotti noutajamme Leena meitä Helsinki-Vantaalla kärsivällisesti ja kyyditsi määränpäähämme Amurin mummulaan.

Jonottaessamme jälkimmäiselle lennolle vaihtoasemallamme JFK:llä, onnistui Varpu järjestämään jälleen pientä tilannekomiikkaa. Portilla lippuja tarkastava Finnairin lentoemo katseli meitä vähän sen näköisenä, ettei oikein tiennyt, olisiko tervehtinyt suomeksi vai englanniksi. Ennen kuin neiti ehti luntata syntyperäämme passeista, ehätti Varpu ääneen ensimmäisenä ja keksi jostakin kummasta avata keskustelun tämän kanssa sujuvasti espanjaksi: "Uno, dos, tres, cuatro, cinco, seis, ..." Lentoemäntä vilkaisi meitä hämillisen näköisenä, katsoi passit ja matkaliput, mutta ei uskaltanut toivottaa hyvää matkaa millään kielellä.

Nyt, vauhdikkaan päivän jälkeen, on hyvä kömpiä yöpuulle. Huomenna vietämme vielä palautumispäivän ja keskiviikkona suuntaamme kohti mökkiä. Essi ja Varpu tuskin malttavat pysyä nahoissaan, sen verran on tuonne ehditty viime kuukausien aikana haikailla...

Kaikkea sitä näkee...

Eilen vietimme mukavan leikkitreffi-iltapäivän Saratogan El Quito Parkissa. Essi ja Varpu puuhailivat Lauran ja Tuomaksen kanssa, me varttuneemmat hämmästelimme sillä aikaa maailman menoa. Kuten esimerkiksi amerikkalaisia lemmikinomistajia (Sadulle kiitos tämän kummajaisen ikuistamisesta):

Koira näytti tykkäävän, mutta oli tässä asetelmassa mielestäni jotakin vähän outoa silti...

Lippu korkealla

Viime elokuussa tuskailimme viime tinkaan jääneiden koulutarvikehankintojen kanssa. Tällä kertaa asia hoituu sujuvammin, sillä listat seuraavaa kouluvuotta varten hankittavista tarvikkeista saimme jo hyvissä ajoin ennen koulun päättymistä. Listojen mukana tuli tervetullut vinkki oikotiestä: jos ei itse halua juosta kaupassa halutunlaisten kynien, pyyhekumien, vihkojen ja liimapuikkojen perässä, voi asian hoitaa myös internetitse. (Oho, jopas jotakin!) Osoitteesta www.innisbrook.com voi tilata valmiin tarvikepaketin sopuhintaan suoraan koululle. Loistavaa, juuri näin helposti tämän asian haluankin hoitaa =)

Tuossa edellisessä tarvikehankintapostauksessa sadattelin sitä, miten ostoslistaan oli useimman artikkelin osalta määritelty myös suositeltava tuotemerkki. En edelleenkään tiedä, kuinka paljon tuossa on todellisuudessa kyse opettajien "laatutietoisuudesta" ja kuinka paljon jostakin hämäräperäisestä hyvä veli-sopimuksista koulujen ja valmistajien kesken, mutta nyt olen joka tapauksessa helpottunut siitä, ettei tarvitse neuroottisesti etsiä kaupoista jo kauan sitten loppuneita Ticonderogan lyijykyniä tai Elmerin violetteja liimapuikkoja. Mutta löytyipä tulevien ekaluokkalaisten tarvikelistasta muuan piristävä yksityiskohtakin: askartelusaksien osalta suositellaan hankkimaan nimenomaan Fiskarsin sellaiset. Tiedä sitten, onko noissa lopputuotteissa enää oikeasti suomalaisuuden häivääkään, mutta ainahan sitä voi vähän isänmaallisuudessaan tunnelmoida... Go Fiskars!

Onnellisten vihannesten kauppa

Markettien vihannesosastoilla näkee toisinaan "kastelujärjestelmiä", jotka vähän väliä suihkuttelevat kosteutta ympärillä makaavien porkkanoiden, salaatinkerien, kaalinpäiden ja näiden lukemattomien kavereiden niskaan. Ajatuksena on varmaankin pitää vihannekset tuoreempina tai ainakin luoda asiakkaille sen suuntainen illuusio?

Tänään hedelmäkaupassa käydessäni törmäsin astetta hienompaan viritelmään. Vesipisaroita sylkevien suutinten ohella oli vihannestiskiä komistamassa kaiuttimia, joista kuului välillä hiljaisuutta, sitten tuulen huminaa, ukkosen jyrähdys ja lopuksi sateen ropinaa. Samanaikaisesti ropinaäänen kanssa käynnistyivät "sadettajat" ja vihmoivat vihannesten ylle kevyen pisarapilven.

Jäin miettimään, oliko idean perimmäinen tarkoitus ilahduttaa asiakasta vai onko kyseessä sittenkin yritys järjestää tiskissä makaaville vihannesparoille jonkinlaista viriketoimintaa ennen lopullista teuraaksi joutumista? Onnellisten kanojen munista on puhuttu jo vuosikaudet, samoin kuin pihattonavetoissa iloisina käyskentelevistä lehmistä. Tarkemmin ajatellen ei oikeastaan yhtään ihmetytä, jos joku haluaa panostaa myös myytävien vihannesten viihtyvyyteen =)

Välillä julkisillakin...

Tänä aamuna oli aika palauttaa vuokrahepo kotiinsa San Josen lentokentälle. Tein kätevältä kuulostavan käsikirjoituksen, jossa ensin palauttaisin auton vuokraamoon, kipittelisin sieltä lentokentän A-terminaalille, josta näppärästi VTA:n bussilla numero 10 Santa Claran rautatieasemalle ja sieltä aamulenkinomaiset viisi kilometriä juosten kotiin. Suunnitelma oli oikein toimiva, ainoastaan yhdessä kohdassa meinasin kompastua liikennelaitoksen kehittämään käytännön pilaan...

Haahuilin hetken aikaa terminaalin edessä etsiskellen bussipysäkkiä. Suunnilleen samalla hetkellä, kun paikallistin pysäkin reilun sadan metrin päässä, huomasin kyseisen bussin jo lähestyvän hyvää vauhtia. Pinkaisin vauhtiin ja ehdin pysäkille juuri sopivasti kaivaen kertamaksun verran dollareita taskustani. Hyppäsin vikkelästi ovesta sisään, tervehdin kuljettajaa ja pyysin lippua Santa Clara Caltrain Stationille. Kuljettaja pudisti päätään ja sanoi hieman leipääntyneen oloisena, että tämä bussi menee Metro/Airport Lightrail Stationille ja Santa Claraan menevä tulee viiden minuutin kuluttua.

Astuin vähän hölmistyneenä bussista takaisin pysäkille, luulin sentään katsoneeni bussin numeron oikein, vaikka vähän kiireessä kyytiin hyppäsinkin. Vasta siinä kohtaa ehdin huomata pysäkkikatoksen joka ikiseen seinään kiinnitetyt kyltit, joissa harvinaisen selvästi luki, että tältä pysäkiltä lähtee vuorotellen kaksi eri bussia numerolla kymmenen, joista toinen menee Santa Clara Caltrain Stationille, toinen Metro/Airport Lightrail Stationille. Erehdysten välttämiseksi kannattaa varmistaa kuljettajalta, kummalle asemalle bussi on menossa.

Siis hetkinen? Osoittaa toki jonkinlaista logiikkaa se, että molemmat lentokentälle liikennöivistä sukkulabusseista on numeroitu kympiksi, mutta olisiko sittenkin vähemmän harhaanjohtavaa nimetä toisessa päässä eri päätepysäkeille suuntaavat linjat ihan vähän keskenään eri tavalla? 10A ja 10B? Säästyisi sitten pysäkkikatoksen seinistäkin infotekstitilaa vaikkapa mainostajien käyttöön ja saattaisivatpa säästyä myös bussinkuljettajien hermot, kun ei montaa sataa kertaa työpäivän aikana tarvitse vastata samaan kysymykseen?

En voi sanoa olevani harmistunut tai pettynyt, ainoastaan ymmälläni. Santa Claran bussi tuli luvatusti viiden minuutin kuluttua ja kuljetti minut sinne mihin pitikin. Yhtään ei haitannut sekään yllätys, että nämä lentokentälle liikennöivät kympit ovat ilmaisia. Mutta mitä ihmeen haittaa olisi siitä, että bussien numerointi olisi vähän yksilöllisempi? Ei ymmärrä.

Adrenaliiniurheilua, osa 2

Tänään seikkailumme jatkui San Francisco Bayn ympäriajolla. Ensin lahden länsirantaa San Franciscoon ja sieltä yli Golden Gaten. Sillan toisella puolella pidimme lounastauon ihanaisella Paradise Beachilla ja jatkoimme matkaa yli Richmond Bridgen ja lahden itäreunaa kotiin. Lyhyestä virsi kaunis — kuvat kertokoot loput:

Adrenaliiniurheilua

Mikähän nyt on, kun yhtäkkiä on alkanut puhjeta enemmänkin ennenkuulumattomia oireita? Muutaman kuukauden takainen äkillinen kahvihampaan pakotus ei ole muuttunut miksikään, mutta ei siinä vielä kyllin: nyt näyttää uhkaavasti siltä, että vähitellen on iskemässä myös elämäni ensimmäinen autokuume... En ole koskaan suhtautunut autoihin kummoisellakaan mielenkiinnolla — ajopeli on hankittu tarpeiden mukaiseksi, eikä auto sinällään ole sisälläni kummempia intohimon tunteita herättänyt. Vaan kertahan se on ensimmäinenkin...

Pari viikkoa sitten tapahtui kuitenkin jotakin kerrassaan hämmentävää. Tulin lauantain juoksulenkiltä kotiin Striders-toverini Dennisin kyydillä, avoautossa ensimmäistä kertaa ikinä. En tiedä oliko kaiken takana Kalifornian heleä aurinko, korvissa humiseva tuuli, vauhdin hurma vai mikä, mutta yhtäkkiä täysin varoittamatta pääni sisällä jokin naksahti ja tajusin, että tässä autoilussa on epäilemättä sitä jotakin. Jotakin vähän enemmän kuin pelkkää yhdentekevää paikasta toiseen siirtymistä. Mikä lie hetkellinen mielenhäiriö?

Tällä viikolla sain mielenhäiriöni motivoimana kuningasajatuksen. Kenenkään mielipidettä kummemmin kysymättä varasin autovuokraamosta viikonlopuksi juurikin tuollaisen pääni sekoittaneen convertiblen ja päätin, että seikkaillaan nyt sitten pari päivää hiukset hulmuten koko perheen voimin ja katsotaan, josko joku muukin hurahtaisi... Saa nähdä miten käy? Jatkoa seuraa huomenna =)

Nyppii, nyppii...

Nolottaa tunnustaa, miten pitkään olen onnistunut paikallisen ajokortin hankkimista vetkuttamaan, mutta tulenpa nyt tunnustaneeksi kuitenkin. Toissapäivänä sain itseäni lopulta niskasta kiinni ja varasin DMV:ltä (täkäläinen vastine Ajoneuvohallintokeskukselle eli AKE:lle) ajan kirjalliseen kokeeseen. Kuuliaisena ryhdyin oitis lueskelemaan California Driver Handbookia - mielenkiintoinen opus ;) Kaikki sujui hyvin sivulle 27 asti, jossa puhuttiin jalankulkijan kunnioittamisesta:

"... Allow older pedestrians, disabled pedestrians and women with young children more time to cross the street ..."

("... Anna vanhoille ja vammaisille jalankulkijoille sekä pienten lasten kanssa kulkeville naisille enemmän aikaa ylittää katu ...")

Ihan vähän alkoi nyppiä... Vielä enemmän alkoi nyppiä, kun Jussi tuli töistä ja näytin kyseistä tekstinpätkää hänelle ja kerroin ärsyyntymisestäni. Jussi ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä ärsyyntymistä tuossa muka olisi. Grrrr! Ehkä tämä kyseinen nainen onkin ollut vähän liian pitkään keskenään ylittelemässä katuja pienten lasten kanssa ja kimpaantuu siksi turhista pikkuyksityiskohdista? Olisiko kenties aika mennä töihin ja pureutua johonkin oleellisempaan?

Vuoroin vieraissa

Saa nähdä, joko kohta alamme saada närkästynyttä palautetta näihin uintipostauksiin kyllästyneiltä lukijoilta. Pahoittelemme kovasti, mutta perusarkemme sattuu tällä erää olemaan varsin pulikointipainotteista. Tää on niin tätä - taas =)

Asiaan. Parin viikon takaiset uintitreffimme saivat jatkoa eilen, tällä kertaa lähdimme me Lauran ja Tuomaksen vieraiksi Saratoga Woods Community Associationin uima-allasta koeistamaan. Tyttöjen jälleennäkeminen oli iloinen ja yhteisleikki sujui:

Hetken kuluttua Essi hoksasi altaan toisessa päässä kiehtovan uutuuden - ponnahduslaudan. Uimalan sääntöjen mukaisesti altaan syvään päähän ei ollut kuitenkaan asiaa, ellei ensin suorittaisi hyväksytysti 25 jaardin (23 metrin) uintitestiä. Aikarajaa ei ollut ja tyyli oli vapaa, ainoana kriteerinä se, että pystyisi uimaan matkan yhtäjaksoisesti ilman apuvälineitä. Essi otti innolla haasteen vastaan ja uimavahdin valvovan silmän alla porskutteli vaaditun matkan ongelmitta. Sen jälkeen oli taivas auki:

Tähän asti Varpu oli jatkanut hyvillä mielin leikkejään Lauran kanssa, mutta kun isosisko hyppeli ponnahduslaudalta altaaseen kerta toisensa jälkeen, hiipi auringon tielle yhtäkkiä totaalinen mustasukkaisuuspilvi. Kuten jo aiemminkin on tullut havaittua, elämä on toisinaan IHAN EPÄREILUA... Vaikka kuinka tarjoilimme muka-hyviä selityksiä altaan turvallisuussäännöistä ja Laurakin teki parhaansa houkutellakseen Varpua kaveriksi leikkeihinsä, osoittautuivat yritykset melko turhiksi. Jos minä päätän murjottaa, niin minähän sitten murjotan:

Tilanne korjaantui kuitenkin siinä vaiheessa, kun seuraavan tasatunnin koittaessa alkoi uimavalvojan tauko ja kaikki uimarit komennettiin vartiksi pois altaasta. Taukovälipalaksi katetut mustikat, mansikat, appelsiinit ja viinirypäleet (ja paikoilleen asettunut Essi) lepyttivät jästipäisimmänkin kiukuttelijan...

Kiitokset vieraanvaraisuudesta =) Jos olemme kilttejä, saattaa hyvällä onnella käydä niin, että Saratoga Woodsin asukasyhdistys päästää meidät vieraiksi altaalleen toisenkin kerran? On nimittäin IHAN EPÄREILUA, ettei meidän altaallamme ole ponnahduslautaa...

Byrokratiaväsy

Hiphei! Saimme viime viikolla tiedon, että hyvissä ajoin alkamamme jonotus on tuottanut tulosta ja Varpulle on järjestynyt elokuun alusta hoitopaikka läheisestä Appleseed Preschoolista. Koska elämme toivossa, että työpaikka löytyy ja näin ollen tarvitsemme täysipäiväistä hoitojärjestelyä, joudumme jättämään Laurelwood Preschoolin, jossa olisi toimintaa ainoastaan kolmena päivänä viikossa kolme tuntia kerrallaan. Appleseed on kuitenkin yhtä lähellä ja olemme kuulleet tuosta paikasta paljon positiivista, joten paikan järjestyminen tuolta oli todellinen ilouutinen.

Tänään kävimme vähän tutustumassa paikkoihin ja saamassa toimistolta opastusta ilmoittautumiskiemuroihin. Saimme kotiinviemisiksi kattavan infopaketin ja nyt, kun ryhdyin kahlailemaan täytettäviä kaavakkeita läpi, tuli jälleen kerran vähän ikävä suomalaista päivähoitojärjestelmää. Ihan noin ajatusleikkinä, moniko kunnallista päivähoitoa Suomessa hyödyntänyt on ennen hoidon aloittamista toimittanut hoitopaikkaan:

• ilmoittautumismaksun ($ 235 = 191 €)
• ennakkoon ensimmäisen hoitokuukauden maksun ($ 1040 = 845 €)
• rokotustodistuksen
• todistuksen lääkärintarkastuksesta
• vanhempien kirjoittaman todistuksen lapsen terveydentilasta
• allekirjoitetun lomakkeen, jossa vakuuttaa ymmärtävänsä vanhemman oikeudet lapsen hoitopaikkaa kohtaan
• allekirjoitetun lomakkeen, jossa vakuuttaa ymmärtävänsä lapsen oikeudet
• selotuksen lapsen kehityshistoriasta
• allekirjoitetun lomakkeen, jossa vakuuttaa ymmärtävänsä, millaisten oireiden ilmaantuessa lapsi on sairas ja häntä ei voi tuoda hoitopaikkaan
• allekirjoitetun lomakkeen, jossa antaa lapselle luvan osallistua hoitopaikan päivittäisiin aktiviteetteihin
• allekirjoitetun lomakkeen, jossa vakuuttaa ymmärtävänsä menettelytavat, joita noudatetaan hoitopaikan parkkipaikalla
• "hätätilannelaatikon", joka sisältää huoneenlämmössä säilyviä elintarvikkeita ja juotavaa lapsen kolmen vuorokauden tarpeiksi?

Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu... Tosin täytyy muistaa operoida myös postilaatikkoon ulkomaalaisvirastosta kolahtanut huomautus, jossa kerrotaan, että työluvan käsittely on toistaiseksi keskeytetty. Hakemus ei etene ennen kuin viranomaisille on (kaikkien edellisten kymmenen dokumentin lisäksi) toimitettu avioliittotodistus sekä Jussin osalta lomakkeet I-94 ja I-797B.

Central Parkissa

Ensimmäinen varsinainen kesälomapäivä kului pitkälti ulkoilun merkeissä. Lähdimme kotoa potkulautaillen Central Parkiin puolen päivän jälkeen ja Jussi noukki töistä tullessaan väsyneet puistoilijat auton kyytiin. Muun muassa tällaista mahtui päiväämme:

Potkulautailua ja hanhia ...

... potkulautailua, hanhia ja sorsia ...

... nyrkin kokoisia mansikoita ...

... välipalan jälkeen vesileikkejä ...

... ja lisää vesileikkejä.

Ei hassumpi päivä. Tätä reseptiä taidetaan käyttää loman mittaan useampikin kerta =) Ihan vinkkinä: seuraan sopii liittyä koska tahansa. Kuka lähtee?

Jussi ja tytöt tykkää...

Amerikkalaista kalenteria noudattaen olemme viettäneet tänään isänpäivää. Kaavoihin kangistuneina leivoimme Jussin juhlistamiseksi jälleen piimäkakun (josta olosuhteiden pakosta tuli tosin taaskin kermaviilikakku...), jota nauttiessamme ryhdyimme pitkästä aikaa leikkimään lista-ajatusleikkiä. Jotkut saattavat muistaa jokusen kuukauden takaiset aution saaren eväsmietintämme — tällä kertaa päätimme kukin listata kymmenen asiaa, joista pidämme. Tykkäämisen kohteita ei laitettu minkäänlaiseen järjestykseen ja mietintää kehystänyt ruokailutilanne saattoi vaikuttaa joihinkin valintoihin. Niin tai näin, tältä näyttivät tämänpäiväiset kärkikymmenikkömme.

Jussi pitää:

1. nukkumisesta
   
2. tekniikasta
   
3. paikallaan olosta
   
4. oluesta
   
5. Internetistä
   
6. Fingerporista, XKCD:stä ja muista kekseliäistä sarjakuvista
   
7. Kaliforniasta
   
8. tulevaisuuden haaveilusta
   
9. vapaa-ajasta
   
10. isänpäivistä
    

Johanna pitää:

1. juoksemisesta
   
2. auringosta
   
3. omasta rauhasta
   
4. yllättäen muuttuvista tilanteista
   
5. mansikoista
   
6. ystävien tapaamisesta
   
7. seikkailuista
   
8. nokkelasta huumorista
   
9. listoista
   
10. vauhdista
    

Essi pitää:

1. keijuista
   
2. prinsessoista
   
3. appelsiinimehusta
   
4. lukemisesta
   
5. vesiliukumäistä
   
6. nalleista
   
7. Alexandrasta
   
8. pizzasta
   
9. kakuista
   
10. kauas menemisestä
    

Varpu pitää:

1. autoista
   
2. piirtämisestä
   
3. värittämisestä
   
4. pinaattikeitosta
   
5. pehmoleluista
   
6. Jungle-puuhapuistosta
   
7. syömisestä
   
8. muovailuvahasta
   
9. Suzysta
   
10. kaikesta
    

Eskarivuosi pakettiin

Essin opettaja osoittautui perin ahkeraksi kameran käyttäjäksi ja vuoden mittaan saimmekin viettää monen monta hauskaa hetkeä luokan sähköisen valokuva-albumin äärellä. Ennen päättäjäisjuhlaa Miss Casellini oli laittanut tuulemaan oikein kunnolla ja polttanut jokaiselle oppilaalle "läksiäislahjaksi" CD-levyn, jossa oli kaikki tästä vuoden mittaan otetut kuvat. Hatunnoston arvoinen suoritus, kun oppilaita on kaksikymmentä ja vuoden varrelta kertyneitä valokuvia varovasti arvioiden vähän toistatuhatta...

Eilisiltana kävimme läpi vuoden kuvasatoa ja ajattelimme, että tästä kollaasista on Maissilakinkin syytä saada osansa. Tässä siis pikainen syväluotaus Essin kouluvuoteen - paljon on ehditty ja paljon on opittu:

Syksyn alusta alkaen opeteltiin lähes päivittäinen "lukijan työpaja"-rutiini. Kullakin neljän oppilaan ryhmällä oli laatikko, josta valittiin itselle mieleinen kirja ja jonka ympärille istuttiin hiljaisuudessa lukemaan. Välillä luettiin pareittain niin, että kumpikin luki toiselle vuorotellen. Alkusyksystä lukeminen oli paljolti tarinan seuraamista kuvien avulla, mutta vuoden edetessä ja taitojen karttuessa päästiin käsiksi itse tekstiinkin.

Koulusyksyn merkittävin varainkeruuprojekti oli Walk-a-Thon. Yllä Essin luokka univormuineen ja juomapulloineen valmiina lähtöviivalle =)

Lokakuun lopussa juhlittiin Halloweenia. Tämän perjantaipäivän ajan oli Laurelwoodin kampus täynnä aika hurjannäköistä porukkaa...

Alexandrasta tuli Essille tärkeä kaveri. Tässä tytöt ovat ryhtymässä koeistamaan itse piirtämäänsä hyppelyruudukkoa.

Tammikuun syntymäpäiväsankari

Tälle kuvalle en keksi mitään kummempaa sepustusta. Otos oli mielestäni niin kerrassaan täynnä hyvää mieltä ja yhteishenkeä, että se vain piti ottaa mukaan.

Ystävänpäivän alla opeteltiin kirjeen kirjoittamista ja osoitteen merkitsemistä kirjekuoreen. Jokainen kirjoitti omalle perheelleen ystävänpäiväkirjeen ja kävi juhlallisesti pudottamassa sen postilaatikkoon.

Huhtikuussa vietettiin Eric Carle-teemaviikkoa ja tutustuttiin monen muun teoksen ohessa "The Very Hungry Caterpillar":iin (siis Pikku toukka paksulaiseen). Viikon päätteeksi oppilaat tekivät hieman mukaillut omat kirjat otsikolla "The Very Hungry Kindergartener" (Hyvin nälkäinen eskarilainen) ja askartelivat itselleen tähän sopivat asusteet.

Viimeisellä kouluviikolla otettiin jo vähän esimakua kesälomasta ja yksi päivä pyhitettiin vesileikeille. Tässä asianmukainen uimapukupotretti.

Karhiva mies

Varpu: "Äiti on hyvä ja hieno nainen. Isä on karhiva mies."

Äiti: "Mikä isä on?"

Varpu: "Karhiva mies."

Äiti: "Mitä se tarkoittaa?"

Varpu: "Karhiva on sellainen, joka tekee tosi paljon töitä."

Viimeisiä viedään...

Essin viimeiseen kouluviikkoon on mahtunut monenlaista erikoisohjelmaa. Tiistaina vietettiin "hullunkurisuuspäivää", jolloin oppilaat (ja opettajat) saivat luvan kanssa pukeutua miten sattuu. Varpu halusi myös osallistua, joten ulkoasu oli kummallakin koodin mukaisesti vinksin vonksin:

Eilen oli puistoretkipäivä. Läheisessä Raynor Parkissa parveili toistasataa eskarilaista leikkien ja pelaillen, juosten ja kiipeillen, saippuakuplia puhallellen ja eväitä syöden. Lähdimme Varpun kanssa Essin aveciksi =)

Tänään iltapäivällä oli Essin luokan oma eskarivuoden päätösjuhla, jonne suuntasimme mukavan kesäisissä tunnelmissa:

Alkajaisiksi katsoimme liikuttavan diashow:n, jonka Essin opettaja oli koonnut kouluvuoden kulusta. Sen jälkeen jokainen oppilas sai kunniakirjan vuoden uurastuksesta:

Salaelämää ja tuhkapilvilentokoneita

Varpu: "Toivottavasti kukaan ei arvaa, että me ollaan menossa puistoon."

Äiti: "Mitä se haittaisi, jos joku arvaisi?"

Varpu: "Mä haluan viettää salaelämää, enkä halua, että kukaan tietää musta mitään. En aio kertoa kenellekään itsestäni mitään ja pysyttelen salaihmisenä vielä aikuisenakin."

* * *

Varpu: "Mä olin kerran Paulalla Sorsapuistossa yötä."

Äiti: "Niin, silloin, kun oltiin Suomessa kevätlomalla."

Varpu: "Mä sain katsoa iltaohjelmaksi Postimies Patea. Sitten me mentiin nukkumaan ja Jarkko tuli yöllä kotiin maailman viimeisellä tuhkapilvilentokoneella."

Nainen ratissa, osa 2

Matkat Stevens Creekin lauantaisiin juoksutapaamisiin ja takaisin olen yleensä taittanut pyörällä tai juosten. Yksitoista kilometriä suuntaansa on ihan passeli jatke viikon pääharjoitukseen, eikä pysäköinnin maksullisuus (kertamaksu $ 6 tai vaihtoehtoisesti vuosipassi $ 70) tee autoilua yhtään sen houkuttelevammaksi.

Jokunen viikko sitten onnistuin kuitenkin selittämään itselleni, että poikkeustilanteessa Stevens Creekille autoilu voisi olla ihan perusteltua. 50 km:n kisasta oli vasta viikko aikaa, joten ajattelin toteuttaa lenkin kevyemmän kaavan mukaan. Kun lenkkitreffeiltä vielä piti ennättää tiukalla aikataululla hammastarkastukseen, päätin tehdä poikkeuksen ja huristella paikalle bensiinin voimalla. Paha, paha virhe!

Armoitettu pysäköintilipukeautomaatti ei noin vain hyväksynytkään luottokorttiani. Ei se mitään, onneksi mukana sattui olemaan 20 dollarin seteli, jonka automaatti kiltisti nielaisi ja tulosti juhlallisen lippulappusen, jonka oikeuttamana autoni kelpaisi möllötellä parkkipaikalla vaikka koko päivän. Kun sitten luulin saavani 14 dollaria vaihtorahaa, ei kone sylkenytkään seteleitä eikä kolikoita, vaan toisen lippulappusen, jossa kehotettiin soittamaan numeroon xxx-xxx-xxxx, josta saisi lisäinformaatiota vaihtorahojen saamiseksi. Yritin soittaa kyseiseen numeroon, mutta toisessa päässä jutteli ainoastaan puhelinvastaaja, joka kertoi, että puisto-osaston toimisto on avoinna ainoastaan maanantaista perjantaihin 9-17 ja kehotti soittamaan uudelleen myöhemmin.

Kummastelin menettelytapaa kanssajuoksijoille, joista kukaan ei ollut aiemmin törmännyt vastaavaan. He kun vuosipassillisina joutuvat automaattia harvemmin käyttämään ja ilmeisesti automaatti kaveeraa heidän luottokorttiensa kanssa paremmin kuin minun ei. Vuosipassien kanssa kuulemma toimitaan niin, että automaatin antaman maksukuitin takapuolelle kirjoitetaan maksajan yhteystiedot, kuitti postitetaan puisto-osaston toimistoon ja parin viikon kuluessa tästä saa varsinaisen pysäköintipassin paluupostissa. Tulimme siihen tulokseen, että luultavasti tälle vaihtorahalipukkeelle voisi tehdä saman tempun ja saada sitten vastineena shekin omaan postilaatikkoon. (Shekki pitäisi sitten toki erikseen kuskata pankkiin ennen kuin kyseisellä neljällätoista dollarilla tekisi yhtään mitään. Kätevää, eikö totta?)

Vastoin puhelinvastaajan neuvoja en vaivautunut soittamaan puisto-osaston toimistoon virastoaikaan, vaan otin neuvokkaana käyttöön tämän vuosipassi-toimintamallin ja laitoin lipukkeen yhteystietoineni postiin. Tänään sitten sain harmistuneen puhelun puisto-osaston Kelly-tädiltä. Hän selitti, etteivät he voi laittaa vaihtorahaa postiin käteisenä eivätkä shekkinä. Raha pitäisi käydä itse toimistolta kuittaamassa. Selitin, että koska toimisto sijaitsee kaukana kotoamme (yli 20 km) ja automme on toimiston aukioloaikoina mieheni käytössä, on minun hankalaa lähteä lasten kanssa paikan päälle. Kelly ystävällisesti ehdotti, eikö mieheni sitten voisi esimerkiksi lounastauollaan käydä heidän toimistollaan. Vastasin, että miehen työpaikka on puisto-osaston toimistosta vielä kauempana, joten kyseinen ajelu tuskin tulee kysymykseen. Ehdotin, että koska tilanne on näin perin hankala, he voivat pitää kyseiset neljätoista dollaria, mutta toivon, että pysäköinnin maksaminen onnistuu vastaisuudessa vähemmällä vaivalla...

Kelly alkoi olla jo todella tuskastunut. Eihän sellainen käy päinsä, eivät he noin vain voi ihmisten rahoja ottaa, se olisi varastamista. Koska olin ilmeisen hankala tapaus, hän antoi minulle suoran numeronsa, joka siis toimii virastoajan ulkopuolella ja pyysi, että mieheni voisi soittaa tähän numeroon illalla töistä tultuaan. Hän toivoo löytävänsä jonkin ratkaisun tilanteeseen, koska jos asiaa ei saada selvitettyä kymmenen päivän kuluessa, he toimistolla joutuvat kuulemma hankaluuksiin. En viitsinyt kiusata virkanaisparkaa lisäkysymyksillä, vaan lupasin antaa numeron miehelleni ja toivotin hyvää päivänjatkoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen ratkaisun Jussi onnistuu neuvottelemaan ;)

Eipä tarvitse toista kertaa kokeilla Stevens Creekille autoilua...

Piikkipohdintaa

Varpu: "Kun ihminen rokotetaan, niin jääkö se piikki ihmisen sisään?"

Äiti: "Ei, kun se piikki on siellä ihon alla vain sen aikaa, kun rokotus laitetaan."

Varpu: "Mutta jos käykin niin, että se neula katkeaa kesken rokottamisen?"

Äiti: "Ei sen neulan pitäisi noin vain katketa, kunhan vain pysyy ihan paikoillaan niin kauan, kun rokotuksen laitto on kesken."

Varpu: "Entäs, jos kesken rokottamisen tuleekin verestä punasoluja, jotka kävelee rokotusneulan yli ja se katkeaa sen takia. Mitäs sitten tehdään?"

Varpu ja vapaallaolon vaikeus

"Mua harmittaa, etten mä näe Collinia ja Kelbyä puhuvina pitkään aikaan."

Toivottavasti kohta tulee taas syksy ja mä pääsen takaisin preschooliin. Sitten mä olen siellä jo isompien ryhmässä ja enemmän kuin kahtena päivänä viikossa. Se on mun oma yliopistoni."

Lomasuunnitelmia

Maissilakki informoi: Kesäloman Suomi-reissua silmällä pitäen on nyt lentoliput bookattu. Essi, Varpu ja Johanna rantautuvat Helsinki-Vantaalle ma 28.6., Jussi su 11.7. Paluumatkalle lähdemme la 17.7. Näkemisiin siis =)

Uimatreffit

Tänään - taas vaihteeksi - vietimme riemukkaan iltapäivän uima-altaalla. Nyt meillä oli kuitenkin erityisen hauskaa, kun vieraanamme olivat Laura, Tuomas ja Satu Saratogasta. Kiitos seurasta, jaettu ilo on vähintään kaksinkertainen ilo:

Vieraiden lähdettyä Essi sai äkillisen päähänpiston hiustenleikkuusta. Yllättävää sinänsä, että viime aikoina tyttö on tehnyt hartaita suunnitelmia pitkällisestä hiustenkasvatusprojektista, mutta ilmeisesti hellelukemat mittarissa saivat aikaan mielenmuutoksen. Vaan mikäpä siinä — iltapuhteena naksittiin sitten molemmilta tytöiltä kutrit lyhyemmiksi. Lopputuloksesta tuli tällainen: