Jottei elämä kävisi tylsäksi...

Työkuviot Coherentin Bloomfieldin toimipisteessä ovat vieneet kivasti mennessään ja puuhakkaat kuukaudet ovat vilistäneet ohi vauhdilla. Applikaatiolabran arki on ollut mutkatonta eikä tilanteessa ole ollut mitään valittamista. Uuden työpaikan etsistkely ei ole tottavie edes käväissyt pienessä mielessäni.

Vaan kuinkas sitten kävikään... Toukokuulla kilpailijamme IPG Photonicsin HR-täti otti yhteyttä ja kertoi heidän etsiskelevän lasersovellusinsinööriä uusiin projekteihinsa sekä tiedusteli, olisinko ehkä kiinnostunut tästä paikasta. Suhtauduin yhteydenottoon pienellä varauksella. Olinhan vasta tammikuulla aloittanut työt Bloomfieldissä eikä juuri nyt ollut kiirettä suuntautua muualle. Toisaalta, arvelin, ettei pienestä tilannekartoituksesta olisi haittaakaan, joten kerroin olevani halukas kuulemaan asian tiimoilta lisätietoja.

Alkukesästä käväisin IPG:n pääkonttorilla Massachusettsissa epämuodollisella päiväretkellä. Rekrytointia ajava tuotepäällikkö esitteli tulevia projekteja ja uusia laboratoriotiloja. Jutustelimme mukavia ryhmän jäsenten kanssa ja päivän päätteeksi sanoin "jääväni kuulolle". Paikka oli eittämättä perin mielenkiintoinen, mutta toisaalta mitään kiirettä ei olisi Coherentilta poiskaan.

Asiat jäivät pitkäksi aikaa uinuvaan tilaan. IPG:ltä kuului toisinaan statuspäivityksiä, joissa kertoivat haastattelevansa paikkaan uusia kandidaatteja. Itse olin kiireinen omien päivätöideni kanssa ja ehdin melkein unohtaa koko ajatuksen. Aggressiiviseen työnhakuun kun ei ollut suorastaan tarvetta, päätin antaa asioiden edetä omalla painollaan.

Kaksi viikkoa sitten asioiden uinuva tila muuttuikin sitten kertaheitolla dynaamiseksi ryminäksi. Yllättäen sähköpostiini pukahti IPG:ltä työtarjous. Erinomaisen mukava sellainen. Olin tilanteesta täysin hämmentynyt. Taannoisen puolentoista vuoden aikana Suomessa kun olin lähetellyt 50-60 hakemusta erinäisiin avoimiin työpaikkoihin enkä kertaakaan päässyt edes haastatteluun asti. Nyt olikin yhtäkkiä kivoja töitä tarjolla siellä ja täällä. Epätoivoisen etsiskelyn tilalla yhtäkkinen valinnan vaikeus...

Tilannetta jokusen päivän puntaroituani päädyin allekirjoittamaan IPG:ltä tulleen tarjouksen. Asiat eivät toki olleet selviä ihan siltä istumalta. Viime viikolla IPG:n HR-osasto käynnisti infernaalisen taustojentarkastusoperaation selvittääkseen kelvollisuuteni astua yrityksen palvelukseen. Jouduin mm. listaamaan kaikki kotiosoitteeni viimeisen seitsemän vuoden ajalta, jotta rikosrekisterini voitaisiin syynätä perin pohjin. Kävin työterveysasemalla huumetestissä. Suosittelijoiltani tiedusteltiin puhelimitse yhtä ja toista. Huhhuh!

Viikko sitten torstaina sain lopulta IPG:ltä vahvistuksen siitä, että kaikki oli heidän puolestaan selvää ja saisin astua uusiin työkuvioihin aiemmin hahmotellun aikataulun mukaisesti elokuun kymmenentenä päivänä. Mahtavaa! Ainakin kai...?

Jäljellä oli enää pienimuotoinen ongelma siitä, miten hoitaisin irtisanoutumisen Coherentilta herättämättä suurta paheksuntaa... Viime viikon perjantaiaamulle oli sovittu applikaatiolabran tiimipalaveri, jonka arvelin sopivaksi tilanteeksi ilmoittaa uutiseni. Tästä keskeytyikin mielenkiintoinen episodi. Katsoin parhaaksi ottaa asian turhia kiemurtelematta esille, joten kerroin tilanteestani heti alkajaisiksi. Esimieheni Bob lamaantui uutisesta totaalisesti. Yritimme keskustella asian jokseenkin rakentavasti läpi, mutta tämä ei ottanut onnistuakseen. Palaverin asialista sai jäädä siltä erää sikseen ja palailimme hieman sekavissa tunnelmissa omille tahoillemme töitä jatkamaan.

Perjantaina iltapäivällä Bobin esimies Andy tuli koputtamaan olkapäähäni ja tiedustelemaan, ehtisinkö hetkiseksi juttelemaan hänen toimistoonsa. Vietimme pitkän keskustelutuokion, hyvin rakentavan sellaisen. Kerroin siitä, etten ollut varsinaisesti suunnitellut hakeutuvani uusiin tehtäviin, olin Coherentilla ihan tyytyväinen. Tilanne oli kuitenkin vienyt mennessään - uusi tarjous houkutti ja toki uudet haasteet kuulostivat kieltämättä mielenkiintoisilta. Andy tuntui ymmärtävän näkökantani täysin, mutta toivoi, että voisin vielä pohtia päätöstäni uudelleen, vaikkapa viikonlopun yli ja miettiä, olisiko mahdollista järjestellä asioita niin, että jäisin sittenkin Coherentille. Sanoin miettiväni asiaa ja sovimme uuden keskustelutuokion alkuviikkoon.

Tuskin olin ennättänyt Andyn toimistosta ulos, kun Californian myyntimiehemme Steve vaati huomiota puhelimitse. Seurasi uusi harras keskustelutuokio. Steve kehotti "pyytämään ihan mitä tahansa", jotta voisin pyörtää päätökseni ja perua IPG:n kanssa tekemäni työsopimuksen. Kiitin palautteesta ja lupasin edelleen miettiä asioita viikonlopun yli. 

Ei tästä ihan niin vaan pois luikerreltukaan... Pohdiskelin asioita jokusen päivän. Päätös ei ollut helppo ensinkään. Kummassakin paikassa toki hyvät ja huonot puolensa. Ei tuntuisi mukavalta jättää Coherentin työporukkaa noin vain. Toisaalta, hyväksytyn työtarjouksen peruminen tässä kohtaa olisi hölmö temppu sekin.

Toisen Andyn kanssa käydyn keskustelun ja ankaran pohdiskelun jälkeen oli päätöksenteon aika. Uteliaisuus voitti. Lähetin Bobille ja Andylle lyhykäisen sähköpostiviestin, jossa kerroin, että olen päättänyt edetä suunnitelmassani IPG:n suuntaan. Viimeinen työpäiväni Coherentilla olisi elokuun seitsemäs.

Viestini kuitattiin lyhyesti pahoitellen. Jatkoin "sorvini äärellä" kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olo oli vähän tyhjä, mutta toisaalta tyytyväisen odottava. Järjestelin tulevat tehtävät siten, että saisin kriittisimmät asiat siististi tehtyä viimeisen puolentoista viikon aikana ja voisin sitten suunnata tyytyväisenä kohti uusia kuvioita.

No eipä mennyt tämäkään sitten ihan suunnitellusti...

Keskiviikkoaamuna olin toimistossani valmistelemassa seuraavan päivän asiakaskäyntiä, kun Andy putkahti toimistooni: "No, nyt kävikin ilmi, että yrityksen käytännöissä on tiettyjä sääntöjä irtisanoutumisprosessiin liittyen, joita en vielä eilen ollut tullut ajatelleeksi. Viimeinen työpäiväsi on virallisesti elokuun seitsemäs, mutta koska olet menossa töihin kilpailijalle, yrityksen sääntöjen mukaan sinun on poistuttava näistä tiloista samantien."

Vähän hassu tilanne, mutta minkäs teet. Säännöt ovat sääntöjä. Pakkailin siis aikailematta henkilökohtaiset tavarani pahvilaatikkoon ja jätin työpuhelimen ja avainkortin toimiston pöydälle. Kymmenen minuuttia myöhemmin Andy saattoi minut rakennuksesta ulos. Asetelma oli oikeastaan aika hullunkurinen. Meitä molempia nauratti.

Kummallinen tapahtumajatkumo pureksittavana, vaan mikäpä tässä on ollessa? Uudet työkuviot odottamassa nurkan takana ja tähän väliin siunaantui vielä odottamaton palkallinen puolentoista viikon lomajakso. Kymmenen vuorokauden sääennuste lupaa hellelukemia. Elämä ei ole hassumpaa.

Keski-iän kynnyksellä

Lauantaina vietimme 40-vuotisjuhliani.

Aamusella sain iloisen lauluherätyksen ja aamupalapöydässä odotti sacherkakku, kuten tapana on. Mukavaa että Tarja, Aleksi ja Ville olivat vierainamme Suomesta. Johanna ja Tarja olivat edellisenä iltana viettäneet pitkän tovin valmistellen pöydän antimia.

Kakun aihetta pitänee tässä hieman selittää... Jo vuosia, ellen vuosikymmeniä olen haaveillut punaisesta Jeep Wrangler-maastoautosta. Suomessa sellaista ei ole mitään järkeä ostaa, koska autojen hinnat ovat aivan järkyttäviä. Kaliforniassa lapset olivat vielä sen verran pieniä että päätimme hankkia Mazda 5:n, jossa on liukuovet. Kun muutto takaisin Suomeen oli varmistunut, vaihdoimme Mazdan Volvoon, jotta autoon ei tarvinnut tehdä mitään maakohtaisia muutoksia.

Nyt on tilanne sellainen, että olemme osavaltiossa jossa sataa välillä luntakin ja talomme on mäen pohjalla. Nelivetoautolle on siis tilaus. Vihdoin tuli tilaisuus toteuttaa edellä mainittu unelma, ja hyvin pian muuttomme jälkeen otin yhteyttä paikalliseen autoliikkeeseen ja pistin Jeepin tilaukseen. Nyt se on täällä.

Mutta takaisin aiheeseen... Päivän kohokohdaksi Johanna keksi, että kokeilisimme tubingia, jossa traktorin sisärenkaan näköisillä rinkuloilla heittäydytään virran vietäväksi. Meiltä noin tunnin ajomatkan päästä löytyy Farmington River Tubing-niminen firma, joka järjestää tubing-aktiviteettia ympäri kesän, puistossa jonka nimi oli pahaenteisesti Satan's Kingdom...

Lähdimme matkaan heti aamupalan jälkeen ja vaikka paikalla paljon ihmisiä olikin, mahduimme silti mukaan ihan kivasti. 

Uimavarusteet ja pelastusliivi ylle, rengas mukaan ja pulahdus jokeen. Helppoa!

Ja hauskaa oli! Kokonaisuudessaan yksi tubing-matka kestää noin puolitoista tuntia. Reitillä oli muutama koski, mutta suurimman osan ajasta vesi virtasi rauhallisesti.

Katselimme maisemia ja välillä pysähdyimme kiville odottelemaan perässä tulevia ryhmän jäseniä.

Lopulta kun kaikki tuubistit olivat päässeet maaliin väsyneinä ja nälkäisinä, suuntasimme takaisin kotikonnuille. Illaksi oli luvassa vielä yhteinen ravintolailta.

Kiitokset asianosaisille ja hengessä mukana olleille!

40-vee

Huomenna lauantaina vietämme 40-vuotissyntymäpäivääni!

Pannu on kuumana klo 12 - 15. Tervetuloa!

Road trip Manhattanille

Ystäväperheemme Tarja, Aleksi ja Ville tulivat luoksemme viime viikolla kesälomaansa viettämään. Johannan ollessa töissä olemme enimmäkseen pyörineet heidän kanssaan Tollandissa ja lähialueilla, mutta toissapäivänä teimme retken vähän kauemmaksi: New Yorkiin, tarkemmin sanoen New York Cityn Manhattanin saarelle.

Matka alkoi aamuvarhaisella, koska täältä Tollandin kylästä ajaa Manhattanin kärkeen melkein kolme tuntia, varsinkin kun matkalle osuu vielä työmatkalaisten autoruuhkat. Tarkoitus oli lähteä kahdeksalta aamulla ja melkein siinä onnistuimmekin, auton startatessa pihasta viisitoista yli kahdeksan. Koska meitä oli kuusi henkeä, oli pitänyt käydä vuokraamassa sopivankokoinen tila-auto matkaa varten. Vuokraamosta löytyikin sopivasti (valtavan kokoinen...) Nissan Quest.

Ennen matkaa olin ollut vähän huolissani siitä, miten lapset jaksavat istua autossa koko päivän. Huoli oli kuitenkin turha, koska Tarja oli pakannut mukaan eväsleipiä, joita pysähdyimme välillä nauttimaan. Muutenkin matka sujui joutuisasti maisemia katsellen. Nissan kulki pehmeästi ja isoksi autoksi myös yllättävän pirteästi.

Pääsimme Manhattanin saarelle puolen päivän aikaan. Silloin liikenne kaupungissa oli varsin maltillista. Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli edessämme häämöttävä pilvenpiirtäjä, josta kukaan meistä ei ollut varma mikä se oli. Netistä kun jälkeenpäin katsoimme, se paljastui olevan sortuneiden tornien tilalle rakennettu One World Trade Center.

Ajoimme auton Manhattanin eteläkärjessä olevan Battery Parkin lähellä olevaan parkkihalliin ja lähdimme sieltä jalkaisin puikkelehtimaan pilvenpiirtäjien välissä. Sää oli mitä mukavin. Aurinko paistoi ja lämmintä oli kolmisenkymmentä astetta.

Matkan varsinainen tarkoitus oli tulla katsomaan Vapaudenpatsasta. Sitä kun ei näe omin silmin ihan joka päivä. Ja koska Tarja ja pojat olivat tulleet merten takaa meitä katsomaan, olisi ollut sääli jättää tilaisuus käyttämättä.

Vapaudenpatsaalle vievälle lautalle oli aikamoinen tungos. Ennen lautalle pääsyä kaikki matkustajat joutuivat lentokentiltä tuttuun turvatarkastukseen. New York on näissä asioissa aika tiukka, ymmärrettävistä syistä.

Lautalle jonottamista riitti ja riitti. Tässä kohtaa alkoi väsymys jo iskeä ensimmäisiin, mutta jaksoimme kuitenkin, kun tiesimme mitä lyhyen lauttamatkan päässä odotti. Kun pääsimme vihdoin alukseen ja lähdimme laiturista, takanamme avautui Manhattanin saaren kuuluisa silhuetti.

Olihan se sitten aikamoinen elämys päästä näkemään tämä kaikkien tuntema maamerkki läheltä. Itse kruunuun emme päässeet katselemaan maisemia, koska sinne pitää varata lippu hyvissä ajoin etukäteen. Mutta olihan sitä patsasta maan kamaraltakin mukava katsella.

Onnistuimme ottamaan muutaman onnistuneen otoksen patsaasta ja seurueestamme, vaikka paikka kuhisikin muita ihmisiä.

Kun olimme saaneet itsemme ikuistettua patsaan kanssa samaan kuvaan, oli pienen hiukopalan aika. Saarella oli pieni ravintola josta otimme pehmikset ja isot mukilliset aitoa amerikkalaista lemonade:a. Sitten kävimme vielä lahjatavarapuodissa ihmettelemässä, mitä kaikkea Vapaudenpatsas-krääsää oli kaupan.

Lauttamme meni Vaupaudenpatsaalta seuraavaksi Ellis Islandille, mutta sinne emme jääneet koska kello rupesi olemaan jo sen verran paljon. Ellis Island on paikka jossa sata vuotta sitten laivalla Amerikkaan tulleet ihmiset ensimmäiseksi laskeutuivat maihin. Siellä virkamiehet arvioivat jokaisen matkalaisen ja päättivät, saiko vieras jäädä vai oliko edessä tylysti paluumatka meren yli.

Lautan saavuttua takaisin Manhattanin saarelle alkoi retki saada tragikoomisia piirteitä. Puiston vessat olivat menneet kiinni viideltä ja hätä oli suurin. Juoksimme edes takaisin pitkin puistoa etsien auki olevaa huusia, mutta lopulta jouduimme turvautumaan läheisen ravintolan vessaan. Ihme kyllä kuuden ihmisen ryntääminen ovesta sisään ja suoraan WC:hen ei näyttänyt hätkähdyttävän ravintolan asiakkaita tai henkilökuntaa. New Yorkissa varmaan näkee kaikenlaista...

Pääsimme lopulta takaisin autolle ja kotimatkalle. Vuokra-auton takapuskuri sai vähän naarmuja parkkihallista poistuttaessa, mutta onneksi oli tullut otettua vakuutus autoa vuokratessa. Se oli pienoinen ihme, ettei itse New Yorkin liikenneruuhkissa sattunut mitään ihmeempää. Kotimatka sujui ruuhkassa seisomista lukuunottamatta mallikkaasti. Olimme kotona vähän ennen kymmentä illalla, jossa Johanna otti väsyneet matkalaiset ystävällisesti vastaan.

Osuvien ilmausten taitaja

”Meidän elämässä on ollut aika paljon kaikenlaisia tapahtumavyöryjä viime aikoina.”
- Varpu -

Espanjassa aidan takana

Jos joku jäi pohtimaan, miten mustkkahöntsö menestyi naapurin latinolounaalla, voitaneen todeta, että vallan mainiosti. Ei ollut moitteen sijaa pääruoassakaan. Pääkokkina häärinyt Maria tiesi täsmälleen mitä oli tekemässä ja oppipoikana toiminut vuokraisäntämme Patrick on hyvää vauhtia matkalla kohti paella-asiantuntijuutta hänkin. Pannun äärellä oli lämmin tunnelma:

Helteistä iltapäivää uima-altaalla viettäneet lapset olivat enemmän kuin mielissään pannun antimista. Etenkin Essi arvosti merenelävät korkealle:

Aika mainio konsepti tämä naapurusto :)

Mustikkahöntsöllä maailmankartalle

Eläväiset naapurimme ovat jälleen organisoimassa sunnuntai-iltapäivälle ruokasosiaalia. Heidän perulainen ystävänsä Maria on tulossa kokkaamaan paellaa ja meidät kutsuttiin mukaan. Lupasimme osallistua mielihyvin ja osallistua talkoisiin tuomalla mukanamme jälkiruoan.

Pohdinnassa oli jokin konstailematon kesäjälkiruoka, joka ottaisi huomioon myös seurueeseen kuuluvan keliaakikon. Amurin mummun klassikko, mustikkahöntsö, vaikutti hyvältä valinnalta. Tuoreita mustikoita, kermavaahtoa ja kanelin kera paahdettuja kaurahiutaleita - tällä setillä edustetaan Suomea tänään:

Itsenäisyyspäivä

Lauantaina vietettiin USA:n itsenäisyyspäivää. Täällä ei juhlahumu rajoitu vain itse päivään, vaan raketit ovat paukkuneet pitkin viikkoa ja vielä sunnuntainakin. Ja koska päivä osui tällä kertaa lauantaille, oli perjantai monilla vapaapäivä. Näin se muistaakseni meni Kaliforniassakin.

Naapurimme pyysivät meitä sunnuntaina grillijuhliin. Siellä olikin sitten isot määrät kaikenlaisia eteläamerikkalaisia herkkuja joiden nimeä en muista (naapurit ovat Uruguaystä) ja myös amerikkalaiseen tapaan grillikylkeä ja ties mitä muuta. Nälkä ei varmasti jäänyt kenellekään.

Naapurimme pihamaalla tallustelee vapaana myös kanoja, joita perheen viisivuotias Ceci esitteli vieraille mielellään. Ceci on jo kanojen kanssa niin hyvää pataa, että useammankin kerran lapset keräilivät kanoja ja veivät niitä pihalla olevalle kiipeilytelineelle. Kanat eivät moisesta hätkähtäneet, vaan hieman vain ihmettelivät telineen korkeuksista, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Yksi kana jopa vahingossa erehtyi kokeilemaan liukumäkeä!

Keskustelu siirtyi kanoista muihin lemmikkeihin ja sitä kautta marsuihin. Kun kerroin että meillä oli Suomessa marsuja, juhlissa ollut Perusta kotoisin oleva rouvashenkilö kysyi, söimmekö me ne... Kerroin, että pidimme ne ihan vaan lemmikkeinä.

Suomen, Uruguayn, Perun ja USA:n edustajien lisäksi juhlissa oli myös naapurin rouvan serkkupoika käymässä Australiasta asti. Kaiken kaikkiaan päivä meni mukavasti jutellessa eri maiden erikoisuuksista ja yhtäläisyyksistä.

On täällä vähän toinen meininki kuin Pirkkalassa, jossa viimeisenä päivänä muuttoa tehdessä naapurin rouva kurvasi autolla pihaan, katseli touhuamme hetken ja kysyi: "Ai, muutatteko te?" Vaikka paritalossa asuimmekin, oli yhteytemme naapureihin varsin minimaalinen...

Luistelemassa

Useamman kerran Tollandista töihin ajellessa olen tiedostanut tieltä näkyvän hupaisan hallirakennuksen, joka tituleeraa itseään rullaluisteluareenaksi. Ei ole aiemmin tullut otettua asiasta tarkemmin selkoa, mutta nyt tyttöporukalla uteliaisuus heräsi ja päätimme lähteä pienelle ekskursiolle tutkimaan, mistä oikein on kyse. Saimme selville, että yleisöluisteluvuoroja on melkein joka arki-ilta, joten keskiviikkoiltana suuntasimme kohti Ron-A-Roll-hallia vailla täsmällistä käsitystä siitä, mitä tuleman piti.

Suomessa yritimme jokuseen otteeseen paikata tyttöjen laihanlaista luistelurutiinia käymällä toisinaan jäähallien yleisöluisteluvuoroilla. Erityisesti Varpua risoi noissa vuoroissa se, miten ympärillä pyörähteli keijukaisenkevyesti lauma itseä 4-6 vuotta nuorempia luistelijoita, joille piruetit eivät näyttäneet olevan temppu eikä mikään. Hallilta takaisin kotiin palasi murheen murtama Varpu, joka oli perin tyytymätön itseensä ja valmis heittämään luistimilla vesilintua. Vähän jännitti etukäteen, miten olisikaan rullaluistelun laita...

Kokemus osoittautui kuitenkin koko lailla toisenlaiseksi. Halliin sisään astuttuamme saimme ensiksi todeta, että kaiuttimista kantautuva, luistelijoita vauhdittava musiikki oli jokusia vuosikymmeniä vanhoja gramofoniklassikoita. Liihotteliko luistelukentällä alle kouluikäisiä supertaitureita? Ei ensimmäistäkään. Liihottelijat olivat enimmäkseen 60-70 ikävuoden välillä olevia sööttejä pariskuntia, jotka lipuivat kenttää ympäri liikuttavalla tavalla käsi kädessä tai tanssahtelivat näyttäviä kuvioita musiikin tahdissa.

Olin kieltämättä tapahtuman ikärakenteesta hieman äimistynyt, mutta Essiä ja Varpua tilanne ei tuntunut hätkähdyttävän millään tavalla. Nuoret ensikertalaiset toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi mukaan. Hienoista kompurointia oli havaittavissa aluksi, mutta aika nopeasti tytöt pääsivät asiasta jyvälle. Ympärillä vaivattomasti pyörähtelevät kanssaluistelijat eivät rieponeet Varpun mielenrauhaa ollenkaan tällä kertaa, kun kyse oli viitisenkymmentä vuotta itseä vanhemmista keijukaisista.

Hauskaa oli ja ensi viikolla olisi kuulemma kiva päästä paikan päälle uudestaan. Mikäpä siinä?