Uutta vuotta ja vanhan highlighteja

Joulunpyhät vierähtivät kotosalla rennon epämuodollisesti. Välipäivinä on laskettu mäkeä, kyläilty mummuloissa Porissa, Helsingissä ja Tampereella sekä muovailtu hyvässä seurassa niin taikinaa kuin muovailuvahaakin.

Pohdiskelimme, mikä olisi hyvä ja kompakti tapa laittaa vuosi 2014 pakettiin. Päädyimme vanhaan tuttuun Top 3-listametodiin. Kukin sai nimetä kolme mieleen jäänyttä kivaa juttua kuluneelta vuodelta. Nämä asiat erityisesti ilostuttivat eloamme:

Essi:

• Tarja ja pojat. Perhepäivähoitovuosilta jäänyt läheinen suhde Tarjaan on yhä kunniassaan. Tämä syli on aina avoinna ja Tarjan pojat, Aleksi (12) ja Ville (11) yhä sujuvaa leikkiseuraa. Välillä voi kulua pitkiäkin aikoja, ettei nähdä, mutta juttu jatkuu aina yhtä luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin.
• Pörrö ja Hymyli. Marsujen kanssa seurustelu ilostuttaa arkipäivää. Nämä otukset tuovat mukanaan niin kaivattua hoivausvastuuta kuin hilpeää tilannekomiikkaakin.

• Herkuttelu. Hyvä ruoka, parempi mieli?

Jussi:

• Mielekäs työ. Mukavat työtoverit, alkuvuodesta kuviot uusiksi laittanut uusi toimitusjohtaja ja hauskat haasteet. Kaikki kohdallaan.

• Marsut. Jo edellä mainitut lemmikkiotukset ovat kiertäneet perheen isännän pikkusormensa ympäri. Tämän ohi kulkiessa kannattaa aina pistää pystyyn kunnon vinkukonsertti - mitä suurimmalla todennäköisyydellä tuolta irtoaa aina salaattia, kurkkua tai muita herkkupaloja.
• München. Syyslomamatka Saksaan tarjosi näettävää ja koettavaa. Therme Erdingin vesiliukumäet ja Deutsches Museum eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Varpu:

• Ahti, Aino ja Emma. Kaverit ovat tärkeitä, selvähän se!
• Jalkapallo. Treenit ja turnaukset pitävät nuoren futaajan kiireisenä. Uuden oppiminen on ollut mukavaa. Eikä haittaa ole ollut siitäkään, että luokan poikien keskuudessa saa enemmän uskottavuutta, kun välitunnilla painelee pätevänä pallon perässä.

• Kylpylät. Polskuttelu ja vesiliukumäet ovat eittämättä vuoden hohtohetkiä. Nokian Edenissä on käyty vuoden aikana kerran, pari, syyslomamatkan kylpyläekskursio pisteenä i:n päällä.

Johanna:

• Superior Sawtooth. Syyskuisessa Minnesotassa tahkottu 165 kilometrin polkukisa oli mielenkiintoinen kokemus. 31 tuntia mäkisessä maastossa, omin avuin ilman paceria jätti aikaa niin nautiskelulle kuin itsetutkiskelulle. 

• Etätyöpäivät. Essin ja Varpun koulupäivän aikaan suurin osa asiakkaista on autuaasti unten mailla, joten aamupäivisin on ollut usein aikaa käydä uimahallissa tai pitkillä lenkeillä. Iltapäivisin kiireetöntä puuhastelua lasten kanssa ja illalla sähköpostisavottaa. Joskus linnoittauduin puolen yön aikaan saunaan puhelinpalavereita pitämään, jotta en kalkatuksellani häiriköisi nukkuvia perheenjäseniä. Epätyypilliset järjestelyt kunniaan =)

• Tien päällä. Haastavissa asiakaspalvelutilanteissa on jotakin samaa kuin pitkän matkan juoksussa. Merkillinen viha-rakkaussuhde näihin ongelmanratkaisusokkeloihin vetää kentälle yhä uudestaan ja uudestaan. 

Yöjuoksua yleiseen ketutukseen

Työnantaja, koulu tai muukaan taho ei järjestänyt allekirjoittaneelle pikkujouluja, joten katsoin parhaaksi kehittää sellaiset itse. Lisäksi, koska itse kullakin stressitasot pakkaavat jostakin syystä kipuamaan näin pitkien pyhien alla, arvelin, että pitkä juoksulenkki toimisi stressin- ja yleisen ketutuksenselätykseen vallan mainiosti. Oivalliseksi seuralaiskohderyhmäksi totesin TTR-foorumin (Tampere Trail Running) - paikallisen polkujuoksuporukan, joka on tullut tutuksi viimeisen puolen vuoden aikana.

Niiden surullisten kuuluisien kiireiden vuoksi useimpien potentiaalisten osallistujien joulunaluspäivät olivat jo koko lailla täyteen bookattuja. Onneksi yöaikaan aikatauluista löytyi enemmälti tyhjää, joten päädyimme "vuoden pimeimpään lamppulenkkiin" (samalla ikään kuin vastineena helsinkiläisten juoksijatoveriemme perinteiselle Sysikallio 100-tapahtumalle).

Starttasimme metsätaipaleelle Rauhaniemen rannasta eilen illalla klo 20:00. Suksimme poikki jääriitteisten suoalueiden ja poukkoilimme pitkin kivikkoisia lumen ja mutalillingin peittämiä polkuja Kaupin ja Niihaman kautta kohti Kangasalaa. Vatialasta seitsemän hengen seurueeseemme liittyi vielä yksi lisävahvistus.

Seikkailut jatkuivat pitkin Kangasalan harjuja ja sitten Kaukajärven metsäpoluille. Kaukajärvi-Hervanta-pätkällä joukkomme alkoi harventua, kun noilla seuduilla asustelevat päättivät juoksunsa sopivaisesti kotiensa lähistölle ja kömpivät suihkuun, saunaan ja unten maille. Olihan tuossa kohtaa takana jo kolmisenkymmentä polkukilometriä ja kellokin lähenteli puoltayötä.

Väki vähenee, pidot paranee, niin kuin sanotaan. Hervannan Suolijärven kierron jälkeen juoksijajoukosta oli jäljellä enää minä ja Vatialasta mukaan tullut Matti. Matilla oli (20 kilometriä muita vähemmän juosseena) vielä suhteellisen freesit jalat ja selvästi rahkeita lisätä vauhtia. Olin itse "hyvässä nousujohteisessa", joten en pistänyt vastaan. 

Lähdimme reippaammalla tempolla Suolijärveltä kohti Koivistonkylää, sieltä Hatanpään ja Pyynikin ulkoilubaanoille. Tunnelma oli kieltämättä aika ainutlaatuinen. Ensin öisiä ryteikköpolkuja ja sitten urbaanimpia maisemia Näsinneula-silhuetteineen sunnuntaiaamun pikkutunneilla.

Pyynikin harjulla olimme hieman jälkeen aamukahden. Tuolta suuntasimme vähitellen Näsijärven rantamaastoihin ja sitä myöten takaisin Rauhaniemeen. Saavutimme maaliviivan varttia vaille kolme, loistavissa ruumiin ja sielun voimissa.  53 juoksukilometrin myötä joulustressi ja yleinen ketutus olivat menneet menojaan.

Ajelin hyvillä mielin aamuhämärissä kotiin. Aika hieno pikkujoulu tämä. Tosin, jalkapesuun sai panostaa kotiin päästyä vähän keskivertojuhlijaa enemmän:

Kauneus on katsojan silmässä?

Kävimme Varpun kanssa kaupassa. Joulutavaraa pullollaan olevat hyllyt saattavat herättää toisinaan kummastusta - ja ihan aiheestakin...

Varpu: "Mitä nää on?"

Äiti: "Ne on olkipukkeja. Jotkut tykkäävät niistä joulukoristeina."

Varpu: "Jaa. Minusta nuo näyttävät kyllä ennemmin mattopiiskoilta."

Ikkunapiparkakkuja

Peruspiparkakkujen lisäksi piti vähän eksperimentoida... Aukkojen täytteeksi laitettiin hedelmäkarkkimurskaa, joka uunissa suli sieväksi ikkunamateriaalilammikoksi. 

Ihan lystikäs konsepti.

Ankkurinappi sinun puserosta jäi...

Essi oli aamulla lähdössä kouluun, mutta palasikin yllättäen pihasta kiireesti takaisin, rymisteli huoneeseensa tonkimaan mummulasta saatua lasipurkkia, joka sisältää sekalaisia nappeja.

Äiti: "Mikäs nyt? Unohtuiko jotain?"

Essi: "Joo. Takin taskusta on napit loppu. Pitää ottaa vähän lisää."

Äiti: "Miten ne sieltä taskusta on hävinneet?"

Essi: "Mä olen päättänyt, että ennen muuttoa mä merkkaan mulle tärkeät paikat napeilla. Kaikki paikat, joissa mulla on ollut kivaa tai joissa mä olen tavannut tärkeitä ihmisiä. Eerikalle jätin viime viikolla yhden ja koululle. Leenan ja Jarin mökille jätin yhden. Almalle vein napin jo vähän aiemmin. Näitä on hyvä olla taskussa aina muutama varalla..."

Kotietsintä

Tämä viikko on kulunut Connecticutissa, osin sorvin äärellä, isommalta osin käytännön asioita järjestellen. Tositoimet uusissa ympyröissä alkavat tammikuun ensimmäisenä maanantaina, joten nyt oli hyvä hetki etsiä asumusta alkuvuodeksi ja tutustua alueeseen noin muuten.

Santa Claraan muuttaessamme apunamme oli paikalliskonsultti Nicole, joka teki tuolloin puolestamme valtaosan käytännön järjestelyistä. Etsi valmiiksi toivomustemme mukaiset asuntokandidaatit, auttoi paperitöissä ja kuskasi virastoihin sosiaaliturvatunnuksia hakemaan yms. Tällä kertaa lähdettiin liikkeelle enemmän "ei tartte auttaa"-mentaliteetilla. Eiköhän näistä peruasioista selviä toisella kertaa helpommin?

Totta siinä mielessä, että nyt sellaiset byrokratiakiemurat kuin ajokortti, sosiaaliturvatunnus ja paikallinen pankkitili ovat hallinnassa. Väliaikaismajoitukseksi kelpaavia asuntojakin näytti olevan tarjolla Bloomfieldin alueella vaikka kuinka paljon, mutta kynnyskysymykseksi näytti muodostuvan lyhykäinen vuokra-aika. Vuokranantajat suhtautuvat äärimmäisen nihkeästi hakijaan, joka etsii asuntoa korkeintaan neljäksi-viideksi kuukaudeksi. Tämä on toki ymmärrettävää, kun asunnonetsijän epäilyttävyyttä lisää vielä ulkomainen puhelinnumero.

Kodinmetsästys osoittautui siis kivikkoisemmaksi ja enemmän aikaa vieväksi kuin ennakkoon olisin kuvitellut. Asioilla on kuitenkin tunnetusti tapana järjestyä ja onnekkaasti perjantaina iltapäivällä olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Majoitusdilemmaan löytyi mallikas ratkaisu Bloomfieldin naapurikylästä Simsburystä, metsän siimeksessä uinuvalta pientaloalueelta.

Kevätpuolella sama asunnonetsintäruljanssi on edessä uudelleen, mutta tuolloin kenties vähän suoraviivaisempana (näin ainakin itselleni uskottelen), kun vuokrasopimuksen voi suosiolla tehdä vähän pidemmäksi ajaksi ja tammikuusta lähtien lisäksi käytössä vähemmän epäilyksiä herättävä paikallinen puhelinnumerokin ;)

Asuntoasioiden organisoinnin lisäksi reissuviikon tehtävälistalla oli jokunen shoppailumissio tulevia talvipyhiä silmällä pitäen. En erityisemmin nauti ostoksilla vietetystä ajasta, mutta Barnes & Noblen kirjakauppaan on helppo unohtua seikkailemaan vaikka pidemmäksikin aikaa... Lukemishyödykkeiden lisäksi oli mielenkiintoista tutkailla vuodenvaihteen sesonkituotteena esillä olleita kalentereita, joita löytyikin ihan joka lähtöön:

Ehkä kummallisin löytämäni yksilö oli tämä - "Vuohia puissa 2015":

Kaikkea sitä...

Neljän päivän aikana tuli haravoitua Bloomfieldin aluetta ristiin rastiin ja auton mittariin kertyi maileja kiitettävä määrä. Alkuviikosta Bostonin lentokentältä kulkineeksi valikoitunut Ford Focus alkoi perjantai-iltana valitella tyhjää tankkia. Huoltoasemalla käynti on varsin kohtuuhintaista sentään:

Nyt odottelen JFK:n kentällä iltalentoa takaisin Helsinkiin. Matkatavarat tuoksuvat voimakkaanpuoleisesti mustikka-aromilta, kun laukkuun on Varpun toivomuksesta pakattu kaksi pussillista blueberry bageleita. Essiä varten on Dr. Quakerin kaurahiutaleita, mutta ne eivät kuitenkaan levitä hajusteitaan pakkauksen läpi. Tuliaismielitekonsa kullakin...