Lokakuulla olen perinteisesti tehnyt päiväretken pohjoisen poluille tai muuhun suuntaan ”vähän kauemmas” syysruskaa ihmettelemään. Tällä kertaa päätin ottaa suunnan kohti länttä ja lähteä tutkimaan Delaware Water Gap:in kansallispuistoa Pennsylvanian ja New Jerseyn rajamaastossa.
Lauantaina, seuraavan päivän retkisuunnitelmia luonnostellessani, Varpu ilmoitti haluavansa lähteä mukaan. Saatoin olla ihan hiukkasen ennakkoluuloinen tytön seikkailuhalukkuutta puntaroidessani, mutta saatuani ehdottoman myöntävän vastauksen muutamaan ”Oletko ihan varma”-kysymykseen (”Oletko ihan varma, että haluat olla autossa lähtövalmiina aamulla 04:30?”, ”Oletko ihan varma, että pitkä ajomatka, kolme ja puoli tuntia suuntaansa, ei ala harmittaa jossakin vaiheessa päivää?”, ”Oletko ihan varma, että haluat kulkea suunnilleen koko päivän poluilla, sen sijaan, että tekisit jotakin muuta?”) aloimme muitta mutkitta valmistella retkivarustusta kahdelle.
Neljältä sunnuntaiaamuna Varpu oli tikkana pystyssä. Pakkasimme itsemme ja varusteemme autoon ja lähdimme varhaisaamun hiljaisuudessa kohti Pennsylvaniaa. Menomatka sujui aamun olemattomassa liikenteessä vikkelään. Kuuntelimme äänikirjaa, juttelimme mukavia ja heti aamun valjettua Varpu alkoi ottaa ahkerasti valokuvia ympäröivistä maisemista.
Pääsimme perille Raymondskillin parkkipaikalle, Delaware Water Gapin pohjoiskärkeen vähän ennen aamukahdeksaa. Parkkipaikka oli tuohon aikaan päivästä vielä typötyhjä, joten poluilla oli hyvin hiljaista. Aloitimme seikkailumme Raymondskill Falls-vesiputouksilta. Olimme molemmat intoa täynnä: päivä oli vasta alussa ja maisemat jo ensimmäisen kilometrin matkalla aivan huikeita:
Matka jatkui Hackers Trail-Cliff Trail-loopille. Hetkellinen sääilmiö heitti niskaamme raekuuron, mutta se teki Varpun mielestä päivästä vain hauskemman. Vastaantulijat polulla herättivät hilpeyttä niin ikään. Tämä kaveri liikkui jo aika jähmeästi – viileä aamu taisi vähän kangistaa jäseniä:
Maisemissa riitti jälleen ihmettelemistä. Kukkuloilta aukeni näköala yli Delaware Riverin ja kummallisesti kuvioitujen peltojen:
Vähän ennen puoltapäivää palasimme autolle ja siirsimme tukikohtamme 30 km etelään, Delaware Water Gapin toiseen äärilaitaan, New Jerseyn puolelle. Polkuseikkailumme jatkuivat kiipeilyhenkisinä, kun lähdimme kapuamaan kohti Mount Tammanyn lakea. Joenvarsimaisemat eivät olleet ollenkaan hassumpia tästäkään näkövinkkelistä:
Varpu poukkoili innoissaan sinne tänne: kivillä kiipeilyä, vesiesteiden ylityksiä, yleisiä tutkimuksia. Virtaa riitti ihan ongelmitta koko päiväksi ja kameraan kertyi tukuittain kuvamateriaalia.
Alkuillasta oli aika lähteä kotimatkalle. Seitsemän aktiivisen ulkoilmatunnin jälkeen olimme kumpainenkin perin tyytyväisiä päivän antiin. Kotia kohti ajellessa Varpu kiteytti kokemuksensa varsin onnistuneesti: ”Koska mennään uudestaan? Voisin ilomielin herätä neljältä vaikka joka ikinen sunnuntaiaamu, eikä yhtään haittaa pitkä ajomatka, jos vain voidaan järjestää lisää tällaisia päiviä.”
Mikäpä siinä?
