Kahden maan kansalainen

Viime viikot on tehty ahkerasti töitä kansalaisuushaastatteluun valmistautumisen nimissä. Luku- ja kirjoitustehtävistä en ole ollut järin huolissani ja "yleissivistystestin" 108 kysymystä ovat nekin aika helposti haltuun otettava kokonaisuus. Jos jokin haastattelun kulussa huolettaa, kansalaisuushakemus itsessään. Haastattelun aikana virkailija käy koko 21-sivuisen dokumentin läpi ja haastateltavan on parasta muistaa, mitä sinne on kirjoittanut. Nimi, osoite ja lasten syntymäajat on helppo muistaa ulkoa, mutta muu päivämäärädata, kuten viimeisten viiden vuoden aikana tehdyt ulkomaanmatkat ja edelliset työpaikkojen vaihtojen ajankohdat tekevät vähän tiukkaa. 

Hakemuksessa on lisäksi kolmen sivun verran "Kyllä"/"Ei"-kysymyksiä, joissa kartoitetaan haastateltavan rikostaustaa. Sinänsä yksinkertaista, koska mihinkään listatuista rikkeistä en ole onneksi syyllistynyt, mutta 

näitä kysymyksiä voidaan käyttää myös kielikoetarkoituksiin, kuten esimerkiksi:

"Have you ever been placed in an alternative sentencing or a rehabilitative program (for example diversion, deferred prosecution, withheld adjudication, deferred adjudication)?"

"No."

"What is deferred adjudication?"

"Are you presently or have you EVER been in removal, exclusion, rescission, or deportation proceedings?"

"No."

"What is rescission?"

Tällaisia siis pohdiskelin tänä aamuna ajellessani Hartfordin maahanmuuttoasiain virastoon. Toivoin, että kaikkinainen päivämäärädata säilyisi kirkkaana mielessä, sananselityspeli sujuisi suuremmitta kompasteluitta ja sitä, etten jäisi kiinni matkustelulistalta unohtuneesta kahdesta Suomi-reissusta keväällä 2015, mikä saatettaisiin tulkita viranomaiselle valehtelemiseksi. Ihan vähän ehkä jännitti.

Viraston sisäänkäynti muistutti lentokenttää. Kengät, takki ja muu irtotavara saateltiin liukuhihnalle läpivalaisua varten ja asiakkaat marssitettiin metallinpaljastinportin läpi. Sen jälkeen suunnistus ilmoittautumistiskille ja sitten vain odotushuoneeseen omaa haastatteluvuoroa odottamaan.

Noin vartin odottelun jälkeen viileän ilmeetön naisvirkailija Hass kutsui minut toimistoonsa. Haastattelun alkumuodollisuuksien jälkeen oli ensimmäisenä vuorossa Yhdysvaltain hallintoa, historiaa ja maantietoa käsittelevät kysymykset. Virkailija kysyy kymmenen kysymystä, joista vähintään kuuteen on osattava vastata oikein. Omassa tapauksessani Hass lopetti kuuden kysymyksen jälkeen, joten ensimmäinen osio oli nopeasti ohi.

Luku- ja oikeinkirjoitustesti ei ollut vaikea sekään. Virkailija näytti ruudulta muutaman yksinkertaisen lauseen, jotka piti lukea ääneen. Sen jälkeen piti sanelusta kirjoittaa edelleen yksinkertaisia lauseita. ("We have one hundred senators.")

Sen jälkeen oli vuorossa itse hakemus. Ensin käytiin läpi perushenkilötiedot: nykyinen nimi, aiemmin käytössä olleet nimet, nykyinen osoite ja aikaisemmat osoitteet. Nykyinen työpaikka, työtehtävät, työpaikan sijainti - ja sama informaatio aikaisemmista työpaikoista. Sen jälkeen kaikki nämä tiedot aviopuolison osalta.

Tämän jälkeen ryhdyttiin käymään läpi matkustushistoriaa. Hass syynäsi hakemustani, nykyisen ja edellisen passini leimoja ja maahanmuuttoviraston omia tietokantoja. Ei aikaakaan, kun vuorossa oli kysymys maalis- ja huhtikuussa 2015 tehdyistä matkoista, joita ei oltu merkattu asianmukaisesti hakemukseen. Epäilin jo loppuni tulleen, mutta selitin epähuomiossa unohtaneeni nämä kaksi matkaa hakemusta täyttäessäni. Virkailija kysyi muutaman lisäkysymyksen matkojen kestosta ja kohdemaista, teki sitten kaavakkeisiin omia merkintöjään ja siirtyi seuraavaan asiaan.

Essin ja Varpun syntymätodistukset ohitettiin kevyesti vain muutamalla lisäkysymyksellä. Sen jälkeen siirryttiin keskustelemaan yhdistyksistä ja järjestöistä, joihin kuulun. Ensin vakuuttelut siitä, etten ole osallisena kommunistisissa, totalitaristisissa tai terroristisissa järjestöissä. Sen jälkeen puhuttiin yhdistyksistä, joissa olen joskus tai olen nykyisin mukana. Arvelin, että jäsenyyteni ulkoilmahenkisissä CT Trailmixers:ssä ja Hartford Extended Area Triathletes:ssa olisivat melko viattomia. Muistin senkin, että hakemuksessa olin maininnut jäsenyyteni Stevens Creek Striders-kerhossa vuosina 2009-2016.

"Entä muuta?", virkailija Hass sitten kysyi. "Ei muita jäsenyyksiä", vakuutin. Hass silmäili tietokantaansa, pudisteli päätään ja jäi sitten tuijottelemaan jostakin entisten kaavakkeiden hautausmaalta löytämäänsä sanahirviötä: "Tek... Teknii... Tekniikan Akateemiset."

Todellakin. Hamassa menneisyydessä olen Tekniikan Akateemisiin kuulunut ja tämä tieto on mainittu kaavakkeissa, joilla haettiin ensimmäistä viisumia ennen Kaliforniaan muuttoa vuonna 2009. Ja miksi tätä tietoa en ollut sisällyttänyt kansalaisuushakemukseen, sitä oli vähän ikävä selittää. Unohdin. Tämänkin. Ja mitähän muita tietoja olen sen lisäksi yrittänyt pimittää - sitä sopii miettiä...

Ja sitten seuraavaan asiaan. Nyt ryhdyttiin käymään läpi sitä pelkäämääni kolmisivuista rikoshistorialistaa. Tilanne oli tällä kertaa minulle armollinen ja koko pitkään litaniaan riittivät pelkät "No"-vastaukset, eikä minulta pyydetty selitystä yhdellekään sanahirviölle. Huhhuh.

Sitten oli hetken aikaa hiljaista. Virkailija teki omia merkintöjään koneelle ja minä tahollani pohdin katkesiko kansalaisuusyritelmäni nyt tähän.

Sen jälkeen kaikki tapahtuikin yllättävän nopeasti. Suunnilleen yhdellä hengenvedolla sain tiiviinä pakettina jatko-ohjeet: "Kiitos ja onneksi olkoon. Hakemus on hyväksytty. Nyt tarvittaisiin enää allekirjoitus tähän ja sen jälkeen voitte mennä tämän kaavakkeen kanssa käytävää oikealle, käytävän päästä vasemmalle ja sieltä odotustilaan, josta tullaan jonkin ajan kuluttua nimeltä kutsumaan. Viimeisten paperien valmistelussa kestää hetken, mutta ne on varmasti saatu valmiiksi seuraavaan valatilaisuuteen mennessä, joka alkaa yhdeltätoista."

Oho. Lähdin hämmentyneenä käytäville hortoilemaan, mutta löysin kuin löysinkin "vala-aulan", jossa istuskeli muitakin hämmentyneen näköisiä yksilöitä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen paikalle ilmestyi kaksi uutta virkailijaa, jotka ryhtyivät toimittamaan viimeisiä byrokraattisia mutkia. Jokainen kansalaiskandidaatti sai allekirjoitettavakseen vielä yhden kaavakkeen, jossa vakuutettiin, että haastattelun ja tämän tilaisuuden välillä ei ole syyllistynyt rikollisiin tekoihin tai muuttanut mieltään lupauksesta olla uskollinen uudelle kotimaalle. (Tapauksesta riippuen tämä aikaväli saattaa olla tunti tai kaksi, joskus useita viikkoja.) Kaavakkeen palauttamisen yhteydessä virkailijat ottivat omaan talteensa myös green cardit, joilla ei siis enää olisi kantajilleen mitään virkaa.

Itse valatilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs. Haastattelunsa läpäisseet saivat pienet Amerikan liput ja lunttilaput valalitaniaa varten. Sen jälkeen seistiin oikea käsi ylhäällä ja toistettiin valaa johtavan virkailijan perässä Oath of Allegiance. Tilaisuuden päätteeksi kaikille jaettiin kansalaisuussertifikaatti. Koko seremonia oli ohi alle viidessä minuutissa.

Covid-rajoitusten vuoksi perheenjäsenten tai muiden vieraiden osallistuminen valatilaisuuksiin ei ole tällä hetkellä mahdollista. Jotta tilaisuudesta jäisi jokin muisto dokumentoitavaksi, monet jäivät paikan päälle ottamaan sertifikaatti-selfieitä virkailijoiden kanssa. En kokenut kaipaavani muistokuvaa random-virkailijoista maskit naamalla, joten jätin selfiet sikseen. Ulkona oli kirkas kevätpäivä ja Hartfordin taivaalla kevyttä pilvihattaraa. Vein lippuni kävelylle ja tein muistokuvasta omannäköisen:

Hiljaisiksi käyneet viikonloput

Viikonloppumme ovat siirtyneet uudelle aikakaudelle. Nyt jo useampana viikonloppuna peräkkäin olemme ihmetelleet kotona kummallisesti kutistunutta kokoonpanoa: molemmat jälkeläiset ovat tahoillaan töissä ja kotona päivystää enää me kaksi keski-ikäistä - onneksi sentään koira seuranamme! Essi on Savers:iin pestautumisensa jälkeen ollut tiiviisti töissä kaikki viikonloput ja Varpun vapaa-ajasta kiitettävän suuri osa kuluu telinevoimistelusalilla 6-8-vuotiaiden joukkueita ohjastamassa, milloin ei sitten oman joukkueen harjoituksissa.

Vaan onpa kevätkelit, joista nauttia! Doryn mielestä on erityisen hauskaa, kun lenkkiseuraksi saa koko pariskunnan, yksittäisen lenkittäjän sijasta. Lähimetsien polut ovat mukavaa kuljettavaa juuri nyt, kun lumet ovat sulaneet ja kuralillingit kuivuneet, mutta vielä ei tarvitse häiriintyä hyttysistä tai punkeista.

Välillä poiketaan pallokentälle juoksemaan ympyröitä, ihan vain silkasta ympyröiden juoksemisen ilosta:

Vähän muunkinlaista harjoitusta on näinä päivinä ohjelmassa. USCIS (maahanmuuttovirasto) on vähitellen palannut normaaliin toimintaan pitkän Covid-sulun jälkeen ja viime vuoden maaliskuussa paikoilleen jähmettyneet byrokraattiset operaatiot pääsevät jälleen jatkumaan. Johannan kansalaisuushakemus on niin ikään nytkähtänyt tässä systeemissä taas vähän eteenpäin ja huhtikuun alussa on vuorossa kansalaisuushaastattelu. Haastatteluun kuuluu keskustelu, jossa virkailija käy läpi kohta kohdalta kansalaisuushakemuksen (21-sivuinen dokumentti), englannin kielitaitoa testaavat kokeet sekä USA:n historiaa, hallintoa ja maantiedettä käsittelevä koe. Näitä sitten vaan opiskelemaan - ei koulua, vaan elämää varten?

Bongausharrastuksia

Aina toisinaan osuu kohdalle ulkosuomalaista ilahduttavia pikkuyllätyksiä, kuten esimerkiksi...

lajitoveri työmaalla:

postilaatikko uuden lenkkireitin varrella:

tai tarkastettu bensamittari huoltoasemalla:

Löytyypä Tollandin puhelinluettelostakin muuan rouva Kirjavainen. Kyseisten yksilöiden Suomi-juuret saattavat toki olla useammankin sukupolven takana, vaan onhan näitä lystiä bongailla, noin kuriositeettina.

Volvon seikkailut

Kun muutimme Kaliforniasta takaisin Suomeen vuoden 2013 kesällä, tarttui mukaamme Volvo XC70-henkilöauto jonka olimme hankkineet edellisen vuoden joulukuussa. Ajatuksena oli, että Volvo toimisi hyvin Suomen talvessa nelivedon ansiosta ja koska vastaava auto olisi Suomesta hankittuna budjetin ulkopuolella, olisi järkevää tuoda sellainen muuttoautona Suomeen.

Katsastuksessa, rekisteröinnissä ja muissa muuttoauton maahantuontiin liittyvissä paperitöissä kului aikaa ja hermoja. Kuinka ollakaan, muuttoauto tai ei, verottaja keksi lopulta rankaista yli neljän tonnin autoverolla... (Se tosin putosi myöhemmin n. 1700 euroon, kun kävi ilmi että Tulli on laskenut veroprosentteja systemaattisesti väärin ja teimme asiasta valituksen.)

Johannan kertoman mukaan itku meinasi päästä, kun sateisen harmaana marraskuun aamupäivänä posti vihdoin toi uudet kilvet ja aurinkoisen Kalifornian kilvet piti ottaa pois:

Volvo palveli meitä luotettavasti seuraavat pari vuotta. Sitten päätimme muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja tästä tuli auton kanssa ongelma. Emme olleet ehtineet omistaa Volvoa vielä kokonaista kolmea vuotta ennen lähtöpäiväämme. Se aika tulisi täyteen vasta vuoden 2015 joulukuussa. Siksi emme voisi myydä autoa Suomessa ilman että täysi autovero (13450 €) tulisi maksettavaksi. Päädyimme suunnitelmaan jossa Volvo laitettaisiin kuivaan talvisäilöön ja tulisin seuraavan vuoden tammikuussa Suomeen järjestelemään auton myyntiä.

Mutta... Kun ennen tammikuuta lueskelin tarkemmin muuttoautojen verotuksen sääntöjä, kävi ilmi ettei suunnitelmamme toimikaan. Se ei riitä että auto majailee Suomessa kunnes kolme vuotta tulee täyteen – omistajien pitää pysytellä maassa myös! Volvoa ei siis saisi mitenkään järkevästi myytyä Suomessa.

Tuskailimme tämän asian kanssa, kunnes syntyi ajatus tuoda auto tänne Connecticutiin. Harvassa taitavat olla ne jotka tuovat auton Suomesta Jenkkilään, mutta tässä kohdassa se tuntui parhaalta ratkaisulta.

Kesälomamme alussa hain Volvon talvisäilytyksestä. Akku oli ylläpitolatauksesta huolimatta ehtinyt kuolla, mistä tuli pientä lisävaivaa, mutta lopun loman ajan oli kiva huristella paikasta toiseen oman auton ratissa. Essi ja Varpukin olivat oikein iloisia jälleennäkemisestä. Loman lopussa oli aika pakata Volvo konttiin ja lähettää se taas Atlantin yli, kolmatta kertaa auton historiassa (Ruotsi → Kalifornia, Kalifornia → Suomi, Suomi → Connecticut).

Ja tiistaina se vihdoin saapui, kotiovelle kuljetettuna:

Sitten oli taas aika tapella rekisteröintibyrokratian kanssa. Suomen kokemuksen läpikäyneenä odotin jotain vastaavaa täälläkin päässä, varsinkin kun muisti kuinka hankalaa Kalifornian Department of Motor Vehicles-puljussa asioiminen aina oli... Lisäongelman tuotti se, että koska akku oli ollut kuljetuksen aikana irti, ei päästötesti mennyt hyväksytysti läpi. (Autolla pitää ajaa muutama sata mailia ennen kuin se on saanut tehtyä kaikki tarvittavat mittaukset.)

Eikä mitä! Rekisteröintihakemus ja alkuperäinen Kalifornian rekisteröintitodistus kelpasi virkailijalle ja auton Suomi-visiitti kuitattiin suunnilleen olankohautuksella. Päästötestinkin sai suorittaa parin kuukauden sisällä uudestaan. 45 minuuttia ja kädessä oli Connecticutin kilvet! (DMV:ltä jos selviää alle tunnissa, se on erittäin kohtuullista.)

Ensimmäistä tankkauskertaa oltiin odotettu jännityksellä. Johtuen Volvon isosta T6-moottorista, bensaa kuluu ihan iloisesti. Suomessa tämä oli pienoinen ongelma, mutta täällä Connecticutissa asian kanssa voi elää kevyemmillä mielin:

Suomi: 1,399 €/l, Connecticut: 0,511 €/l

Kotiutumista

Aurinkoinen tervehdys Tollandista! Taloksi asettuminen on hyvässä vauhdissa ja ihanaa on viettää aikaa taas koko perheen voimin ihan arkisten askareiden äärellä. Paljon riittää ihmeteltävää ja järjesteltävää uudessa ympäristössä, mutta onneksi meillä on tässä loistotiimi kasassa - tällä kokoonpanolla on hyvä tuumia ja tutkailla elämää eteenpäin.

Laukkujen purkamisessa on riittänyt kiitettävästi puuhaa näille ensi päiville. Tytöt ovat puuhakkaina laitelleet tavaroita paikoilleen ja laittaneet huoneitaan oman näköisiksi. Essi ripusti seinälle Toivion luokkakavereilta viimeisenä koulupäivänä saadun kortin:

Montaa asiaa on etukäteen ehditty stressata ja murehtia, mutta tunnetun ajatusmallin mukaan asioilla on onneksi taipumus järjestyä. Yllättävän kivasti ne näyttävät omalla painollaan lutviutuvan monessakin mielessä. Varpu oli etukäteen varsin huolissaan oman kielitaitonsa ruostumisesta. Essi on ylläpitänyt omaa kielipäätään kouluenglannin voimin, mutta Varpun englannin käyttö on jäänyt Toivion vuosina aika vähälle. Vaan suotta murehdittiin tuostakin. Naapurin 5-vuotias Cecilia tuli eilen soittamaan ovikelloa ja etsimään leikkikaveria. Tuskin kesti kolmea minuuttia kauempaa, kun Varpu oli jo solahtanut sujuvaan englanninkieliseen jutustelumoodiin ja leikit pääsivät hyvään vauhtiin.

Essissä viime kuukausien aikana tapahtuneet muutokset ovat olleet iloinen yllätys niin ikään. Tyttö, jolta kaikkinaiset kotityöt aiemmin luonnistuivat lähinnä laajamittaisen uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan jälkeen on nykyisellään omatoimisuudessaan ihan eri luokkaa. Yhtäkkiä oma-aloitteisesti tapahtuvat sängyn petaaminen ja roskapussin vieminen ovat olleet yllätys, jota on tervehditty ilolla. Lisäbonuksena jopa roskalaatikko kulkeutui Essin toimesta autotallista tien varteen perjantaiaamuista tyhjennystä odottamaan.

Uuden ympäristön tutkiskelu on ollut mielenkiintoista. Tänään kävimme koeponnistamassa Varpun tulevan koulun pihaa. Leikkitelineissä on tekemisen meininkiä:

Jussi jätti kiipeilytelineet väliin, mutta olipahan vaimon auto, jolla leikkiä:

Marsut muuttavat kaupunkiin

Viime lauantaina oli viimein aika marsujen muuttaa uuteen kotiin. Marsu on sen verran herkkä eläin, ettei selviytyminen pitkästä lentomatkasta olisi mitenkään itsestäänselvää. Siksipä hyvin aikaisessa vaiheessa päätimme, että otuksille on löydettävä hyvä uusi koti Suomesta.

Siskoni Anni on kokenut marsunhoitaja. Hänellä on ollut niitä vuosien varrella jo useampia. Siispä Anni oli ykkösvaihtoehto uutta sijoituspaikkaa etsiessä. Sattumalta Annilla olikin tilausta marsuille, koska edelliset kaksi olivat, surullista kyllä, sairastuneet ja kuolleet vain vähän aikaa sitten.

Kevään mittaan yritin saada tyttöjä hyväksymään ajatuksen, etteivät elikot tule mukaamme Atlantin taa. Alkuun tästä kehkeytyi isojakin riitoja, mutta vähitellen Essi ja Varpu ymmärsivät, mikä olisi marsuille parasta. Siitä ei kuitenkaan tingitty, että jyrsijät sai viedä pois vasta mahdollisimman myöhään, mieluiten vasta lähtöämme edeltävänä päivänä... Tässä oli kuitenkin tiettyjä logistisia haasteita, joten päädyimme kompromissiin. Lauantai 6.6. olisi päivä jolloin marsut muuttaisivat Helsinkiin.

Lauantaiaamuna valmistelin läpinäkyvästä muovilaatikosta matkahäkin eläimille ja siivosin pikaisesti varsinaisen kotihäkin, että Anni saisi marsut puhtaana käteen. Lapset olivat Amurin mummulassa yökylässä, joten sovimme että vien eläimet näytille sinne, että tytöt voivat vielä hyvästellä ne. Yllättäen Essi halusikin tulla mukaan viemään marsuja, koska Varpulle oli tullut Joel-serkku seuraksi ja Essi ajatteli, ettei kolmantena pyöränä ollut välttämättä kovin hohdokasta.

Varpu ja Joel sanoivat marsuille hyvää matkaa ja me lähdimme Essin kanssa kohti Helsinkiä. Ihmeen vähällä luopumisen tuskalla selvittiin. Onneksi Varpulla oli mukava päivä edessä.

Marsut olivat kauhuissaan koko automatkan ajan. Toinen ei suostunut tulemaan ulos suojaputkesta, jonka laitoin matkahäkkiin piilopaikaksi. Toinen puolestaan kaivautui voikukkien sekaan, jotka olin tarkoittanut matkaevääksi.

Helsingissä Anni odottelikin jo kärsimättömänä. Veimme marsut tulevaan uuteen kotiinsa ja laitoin kotihäkin nopeasti taas asuttavaan kuntoon. Hetken aikaa elikot olivat matkanteosta järkyttyneitä, mutta nopeasti arki palasi taas omille raiteilleen.

Melko pian olikin aika jättää jäähyväiset jyrsijöille ja suunnata kohti uusia seikkailuita. Emme malttaneet Essin kanssa olla sylittelemättä karvapalloja vielä kerran ennen lähtöä.

Minkä taakseen jättää...

Ohhoh... Jänniä yksityiskohtia voi tulla vastaan ihan kotinurkilla Simsburyssa. Tällaista tänä aamuna:

CT kuittaa

Ensimmäinen viikko Connecticutissa alkaa olla jo voiton puolella, joten lienee ajankohtaista summata päivänpolttavia asioita uusista ympyröistä...

Asumus

Järjestyi paremmin kuin olisin alunperin osannut kuvitellakaan. Entisen työtoverini tuttava Blake oli sattumoisin hiljattain hankkinut Bloomfieldin lähikylästä Simsburysta talon. ”Kun halvalla sai” oli tullut hankkineeksi talon, joka oli aika paljon isompi, mitä itse olisi sittenkään tarvinnut. Blake päätyi etsimään talon ”ylimääräisiin” huoneisiin vuokralaisia ja itse satuin etsimään väliaikaista asumisratkaisua juurikin sopivaan aikaan.

En olisi välttämättä itsekään uskonut, että koskaan esim. opiskelija-asuntolassa asumattomana päätyisin yli kolmikymppisenä kokeilemaan vastaavaa yhteisöasumista, mutta näinpä tässä nyt näyttää käyneen. Vaan ratkaisu kaikessa kummallisuudessaan toimii tähän kohtaan aivan mainiosti. Saan asustaa hyvin kohtuuhintaisesti yhtä hyvin hiljaisen talon huoneista, eikä tarvitse kaiken muun alkuhässäkän ohessa murehtia esimerkiksi sellaisista asioista kuin pesukoneen tai internet-liittymän hankinnasta, koska ne tulevat talon puolesta. Ja toisin kuin muut vuokranantajatahot, Blake ei tehnyt ongelmaa siitä, että en ole valmis sitoutumaan vuokrasopimukseen vähintään vuodeksi. Kolmen-viiden kuukauden vuokra-aika sopii tässä tapauksessa ihan hyvin.

Bonusta sekin, että Simsbury on juurikin sitä aluetta, josta olemme alusta alkaen haaveilleet muutenkin. Ympäristö on rauhallinen, alueen julkiset koulut erinomaisia ja mukavat lenkkipolut alkavat suunnilleen takapihalta.

Työmaa

Sopivassa suhteessa uutta ja vanhaa. Työkalut ja asiakkaat ovat täsmälleen sitä, mitä aina ennenkin – ja sitä mitä kuluneen puolentoista vuoden aikana olen isosti ikävöinyt. Työympäristö ja –organisaatio ovat uusia, mutta valittamista ei näissäkään. Motivaatio kohdallaan!

Ihmiset

Kilttejä. Eivät samalla tavalla iholletunkevan ylikohteliaita kuin Kaliforniassa, vaan käytännöllisesti ystävällisiä. Uusi esimieheni Bob tiedustelee päivittäin, miten käytännön asiat muuttoon liittyen sujuvat ja tarvitsenko ehkä apua jossakin. Blake oli maanantaina tuonut huoneeseeni ylimääräisiä peittoja siltä varalta, että öisin on liian kylmä.

Noin ylipäätään, ihmiset tuntuvat olevan vähemmän työkeskeisiä ja enemmän perhekeskeisiä kuin Kaliforniassa. Kun eilen lähdin toimistolta kuuden aikaan kotiin, olin rakennuksessa siivoojia lukuunottamatta viimeisenä. Santa Claran toimistolla kuudelta häipyminen olisi katsottu verraten aikaiseksi kotiin livistämiseksi.

Auto

Etsinnässä. Olin varannut koeajoajan muuan autoliikkeestä viime lauantaille. Saavuin sovitusti paikan päälle, mutten saanut pirssiä ajettavaksi, koska ulkona tuprutti lunta... Neljän vuodenajan ilmastossa kesärenkaat ovat todellinen hitti!

Perusfiilis

Essiä, Varpua ja Jussia on giganttinen ikävä, mutta noin muuten oleminen tuntuu kivalta ja mutkattomalta. Arki on sujuvaa ja ympäristö hyväntuulinen. Mikäpä tässä on ollessa?

Ankkurinappi sinun puserosta jäi...

Essi oli aamulla lähdössä kouluun, mutta palasikin yllättäen pihasta kiireesti takaisin, rymisteli huoneeseensa tonkimaan mummulasta saatua lasipurkkia, joka sisältää sekalaisia nappeja.

Äiti: "Mikäs nyt? Unohtuiko jotain?"

Essi: "Joo. Takin taskusta on napit loppu. Pitää ottaa vähän lisää."

Äiti: "Miten ne sieltä taskusta on hävinneet?"

Essi: "Mä olen päättänyt, että ennen muuttoa mä merkkaan mulle tärkeät paikat napeilla. Kaikki paikat, joissa mulla on ollut kivaa tai joissa mä olen tavannut tärkeitä ihmisiä. Eerikalle jätin viime viikolla yhden ja koululle. Leenan ja Jarin mökille jätin yhden. Almalle vein napin jo vähän aiemmin. Näitä on hyvä olla taskussa aina muutama varalla..."

Kotietsintä

Tämä viikko on kulunut Connecticutissa, osin sorvin äärellä, isommalta osin käytännön asioita järjestellen. Tositoimet uusissa ympyröissä alkavat tammikuun ensimmäisenä maanantaina, joten nyt oli hyvä hetki etsiä asumusta alkuvuodeksi ja tutustua alueeseen noin muuten.

Santa Claraan muuttaessamme apunamme oli paikalliskonsultti Nicole, joka teki tuolloin puolestamme valtaosan käytännön järjestelyistä. Etsi valmiiksi toivomustemme mukaiset asuntokandidaatit, auttoi paperitöissä ja kuskasi virastoihin sosiaaliturvatunnuksia hakemaan yms. Tällä kertaa lähdettiin liikkeelle enemmän "ei tartte auttaa"-mentaliteetilla. Eiköhän näistä peruasioista selviä toisella kertaa helpommin?

Totta siinä mielessä, että nyt sellaiset byrokratiakiemurat kuin ajokortti, sosiaaliturvatunnus ja paikallinen pankkitili ovat hallinnassa. Väliaikaismajoitukseksi kelpaavia asuntojakin näytti olevan tarjolla Bloomfieldin alueella vaikka kuinka paljon, mutta kynnyskysymykseksi näytti muodostuvan lyhykäinen vuokra-aika. Vuokranantajat suhtautuvat äärimmäisen nihkeästi hakijaan, joka etsii asuntoa korkeintaan neljäksi-viideksi kuukaudeksi. Tämä on toki ymmärrettävää, kun asunnonetsijän epäilyttävyyttä lisää vielä ulkomainen puhelinnumero.

Kodinmetsästys osoittautui siis kivikkoisemmaksi ja enemmän aikaa vieväksi kuin ennakkoon olisin kuvitellut. Asioilla on kuitenkin tunnetusti tapana järjestyä ja onnekkaasti perjantaina iltapäivällä olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Majoitusdilemmaan löytyi mallikas ratkaisu Bloomfieldin naapurikylästä Simsburystä, metsän siimeksessä uinuvalta pientaloalueelta.

Kevätpuolella sama asunnonetsintäruljanssi on edessä uudelleen, mutta tuolloin kenties vähän suoraviivaisempana (näin ainakin itselleni uskottelen), kun vuokrasopimuksen voi suosiolla tehdä vähän pidemmäksi ajaksi ja tammikuusta lähtien lisäksi käytössä vähemmän epäilyksiä herättävä paikallinen puhelinnumerokin ;)

Asuntoasioiden organisoinnin lisäksi reissuviikon tehtävälistalla oli jokunen shoppailumissio tulevia talvipyhiä silmällä pitäen. En erityisemmin nauti ostoksilla vietetystä ajasta, mutta Barnes & Noblen kirjakauppaan on helppo unohtua seikkailemaan vaikka pidemmäksikin aikaa... Lukemishyödykkeiden lisäksi oli mielenkiintoista tutkailla vuodenvaihteen sesonkituotteena esillä olleita kalentereita, joita löytyikin ihan joka lähtöön:

Ehkä kummallisin löytämäni yksilö oli tämä - "Vuohia puissa 2015":

Kaikkea sitä...

Neljän päivän aikana tuli haravoitua Bloomfieldin aluetta ristiin rastiin ja auton mittariin kertyi maileja kiitettävä määrä. Alkuviikosta Bostonin lentokentältä kulkineeksi valikoitunut Ford Focus alkoi perjantai-iltana valitella tyhjää tankkia. Huoltoasemalla käynti on varsin kohtuuhintaista sentään:

Nyt odottelen JFK:n kentällä iltalentoa takaisin Helsinkiin. Matkatavarat tuoksuvat voimakkaanpuoleisesti mustikka-aromilta, kun laukkuun on Varpun toivomuksesta pakattu kaksi pussillista blueberry bageleita. Essiä varten on Dr. Quakerin kaurahiutaleita, mutta ne eivät kuitenkaan levitä hajusteitaan pakkauksen läpi. Tuliaismielitekonsa kullakin...

Maissilakin kakkoskausi

Maissilakki on viettänyt pitkään hiljaiseloa. Paluumuuton jälkeen tuntui siltä, että postattavaa on vähänlaisesti - blogittamismotivaatio hiipui, kun vanhat tutut sosiaaliset ympyrät olivat taas lähempänä kuin kymmenen aikavyöhykkeen päässä ja yhteydenpito kaikin puolin helpompaa. Maissilakkikirjoittelu jäi taka-alalle, koska kuulumisia tulisi päivitettyä muilla konstein (tai näin ainakin arvelimme...)

Aina välillä on kuitenkin tullut pohdittua, että ehkä blogi pitäisi kuitenkin kaivaa naftaliinista. Välillä on tullut vastaan paluumuuttajaa hämmentäviä tilanteita, joita olisi ollut hauska hämmästellä "ääneen" ja kuulla ehkä valaisevia kommentteja. Essin ja Varpun viisauksiakin tulee laitettua harvemmin muistiin, kun blogin päivittäminen on ollut horroksessa. Ja noin muutenkin, aina välillä perusarjesta putkahtelee esille vinkeitä yksityiskohtia, joita olisi kiva laittaa jotenkin talteen. Lienee siis ihan hyvä ajankohta luoda pieni pikakatsaus kuluneeseen vuoteen ja herätellä Maissilakki uudelleen.

Mitä edellisessä jaksossa (viimeisen viidentoista kuukauden aikana) tapahtui...

Essi sopeutui takaisin Suomeen kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Koulunkäynti lähti käyntiin kitkattomasti ja uusia kavereita löytyi vaivatta. Kaliforniassa vietettyjen vuosien jälkeen Essi on nauttinut erityisesti vähemmän holhoavasta ympäristöstä, jossa kymmenvuotias voi itsenäisesti tehdä yhtä jos toista. Kulkea koulumatkat omin päin, matkustaa yksin bussilla mummulaan, käydä kaupassa jne.

Viime syksynä Essi etsiskeli aikansa mieleistä harrastusta ja lopulta löysikin oman juttunsa. Taustoituskin oli tarkkaan mietitty:

"Meidän luokan tytöistä melkein kaikki käyvät ratsastustunneilla, joten ajattelin että ehkä mullakin pitäisi olla hevosiin liittyvä harrastus. Haluaisin shakkikerhoon."

Varpun kohdalla paluumuutto ei sujunut ihan yhtä mutkattomasti. Kolmevuotiaana Kaliforniaan kuskattu kuopus oli jo ehtinyt autuaasti unohtaa Suomen perusolemuksen ja ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita. "Miksi kaikki ihmiset näyttää siltä kuin ne olisi mulle vihaisia? Miksei kukaan koskaan hymyile?"

Luokkakaverit naljailivat Varpun murtaen puhumasta suomesta (amerikkalaisesta r:stä ei noin vain luovuttukaan...) ja ujon uuden tulokkaan oli vaikeaa löytää kavereita luokasta, jossa kaikki tunsivat toisensa jo eskarivuoden jäljiltä. Koulutehtävät turhauttivat, kun ekaluokka oli jo kerran Kaliforniassa käyty ja vaatimustaso muutenkin täällä ihan eri luokkaa.

Vähitellen Varpu on kuitenkin löytänyt paikkansa. Kavereita on alkanut löytyä kiitettävästi, kuten myös mielekkäitä harrastuksia. Keväällä jalkapallosta innostunut tyttö on nyt täysin lajiin hurahtanut.  Tulkoon vaikka räntää vaakatasossa, mutta treenimotivaatio ei ole koskaan hakusessa.

Jussi on viihtynyt uudessa työpaikassaan Wirepassilla loistavasti. Hauskaa ja haastavaa tekemistä on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Vaimon pitkiksi venähtäneet työreissut ovat välillä käyneet haasteesta nekin, mutta kotirintamamies on hoitanut tonttinsa kunnialla.

Johanna on paluumuuton jälkeen etsinyt omaa paikkaansa vaihtelevalla menestyksellä. Konsulttisopimus entiseen työpaikkaan Coherentille on teettänyt kiirettä jokseenkin sopivasti. Välillä on  saanut viettää leppoisampia etätyöviikkoja kotosalla, välillä on reissailtu asiakkaiden luona siellä sun täällä. Hyvänä puolena tässä kummallisessa työnkuvassa on se, että työreissujen kylkiäisinä on löytynyt jokseenkin huikeita juoksumaastoja...

... huonona puolena se, että paljolti matkatyötä tekevä perheenäiti ei ole pitkällä aikavälillä kenenkään edun mukainen ratkaisu. Konsulttisopimuksen ohella on vuoden verran tullut etsittyä töitä kotiseutuvilta, mutta laihanlaisella menestyksellä. Suomen nykyisessä taloustilanteessa avoimet paikat ovat kiven alla ja jokaista vakanssia kohti on monta sataa hakijaa. Tahmeaa on.

Unohtaa ei toki sovi joukkomme jatkoksi liittyneitä marsutyttöjä. Pörrö ja Hymyli muuttivat talouteemme viime joulukuussa ja tekevät tärkeää päivätyötä sulostuttamalla olohuonettamme ja vähentämällä marginaalisesti takapihan ruohonleikkuutarvetta kesäkuukausina.

Entä mitä tapahtuu nyt?

Kuluneen vuoden aikana on aika ajoin pohdiskeltu kysymyksiä jos jonkinlaisia. Mitä tehdä Lempäälän Toutosella odottavalle tontille? Miten elämä Suomessa sujuu jatkossa, jos työpaikan etsintä on täyttä tuskaa, eläminen kallistuu koko ajan ja lisäksi rahaa käteen jää koko ajan vähemmän ja vähemmän, kiitos alati kiristyvän verotuksen? Miksi Pirkkalan kunnanisät suuressa viisaudessaan päättivät ryhtyä rakentamaan takapihamme taakse vedenpuhdistamoa? Mitä pitäisi ajatella siitä, että 2012 saamamme green cardit lakkaavat olemasta heinäkuussa 2015, jos / kun olemme asuneet USA:n ulkopuolella kaksi vuotta?

Toutonen. Kauniissa järvimaisemissa jo jonkin aikaa meitä odotellut tonttimme saa toistaiseksi jatkaa rauhassa hiljaiseloaan. Reilun vuoden etsikkoaikamme tässä paritalon puolikkaassa on osoittanut sen, että meistä ei ole omakotitaloasujiksi - saati sellaisen rakentajiksi. Tontti oli viime kesän ajan myynnissä, mutta markkinat ovat tällä hetkellä ainakin Lempäälän seudulla ymmärrettävästi täysin hyytyneet. Odottelemme aikoja parempia - ehkä yleinen taloustilanne kohenee ja sen myötä potentiaaliset ostajakandidaatitkin kömpivät pimennoistaan taas päivänvaloon.

Töiden etsintään liittyvä turhautuminen ja huoli on kasvanut kasvamistaan viime kuukausina. Insinöörialojen irtisanomisuutisia tulee ovista ja ikkunoista, mikä ei varsinaisesti tässä tilanteessa ilahduta.

Työmarkkinoiden lupaavuuden ja green cardien menettämisuhan (sekä Pirkkalan kunnan vedenpuhdistamoprojektin) tiedostaen, emme oikeastaan kovin kauaa empineet, kun Coherentilta tipahti lokakuussa houkutteleva työtarjous koskien laserapplikaatioinsinöörin paikkaa Connecticutissa. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Johanna aloittaa työt uudessa paikassa tammikuun alussa. Käytännössä työ on sitä samaa, mitä aiemmin Santa Clarassakin, hauskaa, hyväksi havaittua askartelua lasersovellusten maailmassa. Työstöasemia, joita on ollut iso ikävä. Nyt siis vain tukikohta vaihtuu länsiblokin puolelta itärannikolle.

Jussi on alustavasti jutellut tulevasta muutosta työpaikalla ja uutinen on otettu vastaan ilolla! Yrityksessä on aiemminkin ollut puhetta toiminnan laajentamisesta Atlantin toiselle puolelle ja nyt tilanne ratkeaa ikään kuin itsestään. Jussi saa perustaa alkajaisiksi yhden miehen etäkonttorinsa Connecticutiin ja myöhemmin selviää, millaisilla kuvioilla edetään jatkossa.

Jussin työt Suomen päässä jatkuvat kuitenkin näillä näkymin touko-kesäkuulle. Samoin käytännön kannalta on yksinkertaisinta, että Essi ja Varpu käyvät kouluvuoden loppuun Toiviossa. Viiden kuukauden siirtymäajasta tulee väistämättä haastava, mutta suhtaudumme muutokseen toiveikkaasti. 

Väliaikatietoa

Huolimatta eilisestä onnettomuudesta, liikenne San Franciscon lentokentällä vaikuttaisi palanneen tavalliseen rytmiinsä. Kaikki muodollisuudet auton palautuksesta turvatarkastukseen sujuivat jouhevasti ja lento Lontooseen lähtee näillä näkymin ajallaan klo 19:10. Suomessa minun olisi määrä olla yhdeltätoista maanantai-iltana.

Johanna soitti ja kertoi päässeensä ilman kommelluksia hotellille Ohiossa, joten sieltäkään suunnalla ei ole mitään sen kummempaa raportoitavaa. Toivottavasti seuraavat kaksi viikkoa sujuvat nopeasti, että pääsemme vihdoin normaalirytmiin yhtenä perheyksikkönä Suomen kamaralla...

Nyt me ollaan vaan ihan liian väsyneitä keksimään järkevää otsikkoa...

Huh ja toinenkin huh! Western States satasen jälkeinen viikko on kulunut nopeasti erinäisten muuttopuuhien äärellä.

Maanantaina Jussi hoiteli byrokratiailottelua maahanmuuttotoimiston seurassa, jotta green cardimme pysyisivät voimassaolevina paluumuutosta huolimatta. Tästä sujuvasti jatkoimme matkaa verotoimistoon, jossa pitkällisen jonottamisen jälkeen saimme lisäopastusta väärin täytettyihin kaavakkeisiin ja lisäpontta ennen poismuuttoa vaadittavaan paperisotaan.

Maanantai-iltana Johanna otti yölennon kohti itäblokkia. Harmittava asiakashätätilanne Detroitissa katkaisi niin siskosten keskeisen laatuajan kuin muuttovalmistelut.

Keskiviikkoaamuna Jussi saatteli Leenan kotimatkalle ja porhalsi sitten jatkoistunnolle verotoimistoon, tällä kertaa (toivottavasti) kaikkien taiteen sääntöjen mukaan täytettyjen kaavakkeiden kanssa. Kolme ja puoli tuntia jonotusta ja — a-vot — paluumuuttoon vaadittu "sailing permit" huojentavasti plakkarissa! Iltasella hakemaan Detroitin asiakkaan raatelemaa vaimoa San Franciscon lentokentältä.

Torstaina oli, onnekasta kyllä, arkipyhä. Jenkit hiljentyivät / valpastuivat itsenäisyyspäivän viettoon — me pakkasimme muuttolaatikoita minkä ehdimme. Intialainen naapurimme ilmaantui illan suussa paikalle haalimaan ylijäämähuonekaluja omaan huoneistoonsa. Kiitettävällä intensiteetillä siirtyi pihan poikki tavara jos toinenkin — ainoastaan joulukuusen jalka ei kelvannut. "My god will get angry", sanoi Malea tukevalla intialaisella aksentillaan...

Perjantaiaamuna pääsimme tositoimiin, kun muuttofirman työmyyrät saapuivat paikalle. Kahdeksan tehokkaan puuhastelutunnin jälkeen oli omaisuutemme dokumentoitu ja laatikoitu ehkä huolellisemmin kuin missään ikinä ja saimme melkein huokaista helpotuksesta. Ehkä tästä sittenkin tulee valmista.

Tänään lauantaina teimme Santa Claran kodissa loppusiivouksen ja ajoimme auton muuttofirman hoteisiin. Nytpä on koko omaisuus saateltu turvallisesti matkaan.

Vietämme kahdenkeskistä laatuaikailtaa hotellissa San Josessa ja taivastelemme sitä, miten sujuvasti kaikki onkaan loppujen lopuksi mennyt. Johanna lentää aamusella San Josesta Ohioon seuraavalle asiakasvisiitille. Jussin huominen lento koto-Suomeen on aikataulultaan hieman vaakalaudalla, koska San Franciscon lentokenttä on suljettu Asiana Airlines-koneen onnettomuuden vuoksi. Valitettavaa, joskin viimeaikaisten stressitekijöiden valossa tämä potentiaalinen viive ei suista kenenkään hermoja radaltaan. Olemme ehjiä, onnellisia ja parin viikon kuluessa jopa asumme samassa osoitteessa.

Paluu Suomeen, yksi kerrallaan

Näin se neljä vuotta vierähti Kaliforniassa ja nyt on aika alkaa matka kohti Suomea. Johanna ja lapset seuraavat perässä kuukauden päästä. Johanna tosin tulee vielä takaisin joksikin aikaa, saadakseen työhommat sovittua.

Saas nähdä, millainen ilma Suomessa on. Täällä paistateltiin päivää 30 asteen helteessä...

Maissilakki tiedottaa rev. 2

Koko lailla täsmälleen neljä vuotta on vierähtänyt edellisestä "Maissilakki tiedottaa"-postauksesta. Ehkä nyt lienee sopiva aika ottaa uusiksi?

Huhut kulkevat vikkelästi ja luultavasti suuri osa Maissilakin lukijaimistosta on jo hyvinkin tilanteen tasalla. Tiedotettakoon nyt virallisesti kuitenkin, että Jussi on viime viikolla solminut uuden työsopimuksen aloittaakseen uudet kuviot Tampereella toukokuun alussa.

Perheemme on tällä hetkellä lähinnä ilonsekaisen hämmennyksen ja jännittävän odotuksen vallassa. Paluumuutosta tulee vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Moni on sanonut, että kulttuurishokki on palatessa pahempi kuin lähtiessä. Jää nähtäväksi...

Käytännön asiat ovat joten kuten hahmollaan. Jussi pakkaa laukkunsa ensimmäisenä ja palaa Suomeen huhtikuun loppupuolella. Toisessa aallossa tulevat Essi ja Varpu, joiden koulu päättyy täällä kesäkuun kuudentena päivänä. Täsmällisiä logistisia päätöksiä ei vielä ole tehty, mutta luultavasti lennämme kolmissa naisin Suomeen pikapuoliin koulun päättymisen jälkeen. Tämän saattohoidon jälkeen palaan itse vielä joksikin aikaa Kaliforniaan, hoitamaan käytännön järjestelyjä, sorttaamaan maallisen omaisuuden merikonttiin pakattaviin ja tänne hukattaviin sekä tietysti juoksemaan Western Statesin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Santa Claran kodin valot sammuvat luultavasti heinäkuulla, jonka jälkeen otan kurssin kohti Suomea.

Toutosen tontti odottaa uskollisesti, mutta saattaa tässä vielä tovi jos toinenkin vierähtää ennen kuin sinne on mitään asumusta saatu aikaiseksi. Tällä hetkellä tavoitteena on löytää väliaikaiskoti läheltä Amuria - tätä päätöstä puoltavat niin mummulan läheisyys, helppo liikennöinti kuin tyttöjen koulunkäynti. Essi ja Varpu on ilmoitettu ensi syksystä alkaen Amurin kansainväliseen kouluun, jotta siirtyminen suomenkieliseen koulunkäyntiin sujuisi jouhevammin ja toisaalta englanti säilyisi vielä päivittäisessä käytössä.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tapahtumien etenemistä. Pysykäähän kuulolla!

Boxeja ja bägejä

Tätä päivää on odotettu ja pelätty. Kassimme ja nyssäkkämme saapuivat viimein perille. Kun kerran olemme kahden kuukauden ajan pärjännyt ihan hienosti ilman tuota rojuvuorta, salaa toivoin että laiva uppoaisi tai katoaisi Bermudan kolmioon...

Kirjahyllyjä tai muutakaan säilytystilaa meillä ei vielä ole, joten kuljetusfirman ukot joutuivat pettymään (tai ehkä ei) kun paketteja ei saanutkaan tällä kertaa avata:

Varpu pyörii jaloissa intoa täynnä: "Hei! Täällä on meidän polkupyörät! Hei! Parkkitalo!" Essi on vielä koulussa, mutta oletettavasti riemu tulee olemaan vähintään yhtä suuri koulupäivän päätteeksi. Mahtaakohan läksyjenluvusta tulla tänä iltana mitään?

Bonustehtävä: Missä Johanna?

Improvisointia ja vanhan toistoa

Kuten jo aikaisemmin kävi ilmi, huonekalujen ja astioiden puuttuessa keksitään jotain muuta. Meillä on toki astianpesukone, mutta astioita on vielä aika vähän. Siksi ne pyritään käyttämään tehokkaasti ennen koneen lataamista. Siitä toki aiheutuu tilanteita joissa sellaiset hienoudet kuten lautaset tai haarukat ovat vain haaveita. Pärjäämme silti:

Eikös ennenvanhaankin syöty samasta kattilasta puuroa?

Intternetti, jee!

No nyt kelpaa! Saimme vihdoin ihan oman Internetin. Tähän asti olemme pärjänneet joko hitaan ja epävarman Santa Claran julkisen WLANin avulla tai lupaa kysymättä jonkun naapurin (kiitos, Durga!) avoimella WLAN-yhteydellä.

Comcast-ukkeli tuli sovittuna ajankohtana, lauantaina klo 18 (tai "6 PM", niinkuin täälläpäin on jostain syystä tapana sanoa...) Tuo hupaisa kaljupää viritteli aikansa johtoja ja purkkeja ja sai kuin saikin netin toimimaan tasan yhdestä antennipistorasiasta kämpässämme. No, kyseinen paikka jää sopivasti sohvan taakse kunhan sellaisen joskus saamme aikaiseksi hommata. 

Näyttääkseen että netti toimii, kaveri sitten muitta mutkitta kirjoitti osoitteen http://www.bestbay.com, mikä ei valitettavasti johda mihinkään oikeaan osoitteeseen (ei kannata kokeilla). Yritti varmaan sivua http://www.bestbuy.com (iso amerikkalainen elektroniikkaketju). No, sainpa selän takaa kuitenkin kurkittua että netti toimii, kun jamppa loggasi firmansa sivuille ja merkkasi työn tehdyksi...

Ai niin, tekniset tiedot meinasi unohtua: 12/5 mbps, 59 $/kk

Oma peti... hurjan kallis

Tässä maassa patjakauppiaat ovat vielä autokauppiaitakin pahempia. Patjoille on keksitty ties mitä ominaisuuksia joita kilpailijoilta ei löydy ja lisäksi eri liikkeiden välillä vertailu on tehty mahdollisimman hankalaksi. Samaa patjaa ei löydy mistään muualta, koska valmistajat tekevät joka jälleenmyyjälle vähän erilaiset patjat, jotta kuluttaja saadaan mahdollisimman hyvin hämättyä. Tuhat dollaria on pikkuraha, jos erehtyy kuuntelemaan noita "asiantuntijoita".

Kun olimme pyörineet riittävän monessa patjakaupassa kuuntelemassa hyökkääviä myyntipuheita, mittamme alkoi olla täynnä. Toisaalta lattialla makuupussissa pari yötä nukkuneena sekään vaihtoehto ei enää houkutellut. Eilen illalla sitten tein päätöksen ja hain paikallisesta Walmartista 70 dollaria maksavan ilmapatja-parisängyn. Niitä oli useampaakin mallia ja työkavereilta olin kuullut ettei sellaisella nukkuminen oikeastaan ole hassumpaa.

Tämä peti, nyt yhden yön koeponnistettuna saa kelvata muutaman viikon, kunnes olemme saaneet kerätyksi rohkeutta ottaaksemme uudelleen mittaa pahoista patjakeisareista...

On aika purjeet nostaa ylöspäin

Aika retuperälle on viime aikona jäänyt varsinainen kuulumisten päivittäminen, tosin päteviä syitä tähän blogitteluvaitonaisuuteen löytynee kelpo nivaska... Olemme siis elelleet väliaikaiskortteerissa Amurin mummulassa ja päivät ovat kulkeneet pitkälti saman kaavan mukaan: Jussi on viettänyt päivät sorvin ääressä loppurutistuksen merkeissä, tytöt ovat kuluttaneet aikaansa lähinnä ulkoiluaktiviteettien äärellä tai uimassa (minkä toki voi laskea ulkoiluksi senkin). Illoiksi on karautettu kyläilemään "viimeistä kertaa" milloin minnekin. Aikataulujen yhteensovittelu ja riemukkaiden byrokratiakiemuroiden (näitähän sitten riittää...) selvittely ovat pitäneet huolen siitä, että mietintätyötä on riittänyt jokaiselle joutohetkelle. Luultavasti vähintään puolet tärkeistä asioista on unohtunut jonnekin ajatuskasojen alle, eivätkä tilannetta yhtään helpota kroonisesti hukassa olevat tavarat. Esitämmekin nyt julkiset pahoittelumme siitä, että a) emme ole ehtineet/jaksaneet laajemmin Maissilakkiin viime päivien käänteitä tilitellä ja b) olemme hanakasta yrittämisestä huolimatta olleet sosiaalisesti varsin rajallisia - toivomme, että ne läheisemme, jotka ovat jääneet tässä hötäkässä henkilökohtaisesti hyvästelemättä, eivät ottaisi asiasta itseensä.

Kaikesta kaoottisuudesta huolimatta voimme lohduttautua sillä, että lähdön hetki on kuitenkin jo ihan kynnyksellä. Lentokone irtautuu Suomen kamaralta ensi tiistaina alkuiltapäivästä ja sen hetken jälkeen kaaos muuttuu ainakin toisenlaiseksi. Sen jälkeen meillä on taas "oikea" koti, joskin pitkän aikaa hyvin keskeneräinen sellainen. Toiveajattelemme, että suurin osa hukatuista tavaroista luultavasti löytyy taas, kun kaikki löytää oman paikkansa, eikä omaisuus loju irrallaan siellä täällä - mikä matkalaukuissa, mikä pyykkikorissa, mikä rahtikontissa Atlantilla. Vähitellen elämä asettuu taas aloilleen?

Tänään kävimme tervehtimässä tyttöjen entistä perhepäivähoitajaa, Tarjaa sekä poikiaan Villeä ja Aleksia. Iloisen leikkipäivän päätteeksi meidät hyvästeltiin mieleenpainuvin menoin: Tarja ja pojat esittivät meille Pekka Simojoen kappaleen "Jäähyväiset", jonka sanat osuivat kerrassaan kohdalleen. Kun näitä sanoja kuunteli 6- ja 7-vuotiaiden poikien laulamana, ei liikutuksen kyyneliltä voinut välttyä:

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.

Teille lausumme nyt näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin,

on aika purjeet nostaa ylöspäin.

Turvallista matkaa

aalloilla elämän,

kanssa hyvän ystävän.

Onnellista matkaa me toivotamme näin,

on aika purjeet nostaa ylöspäin.

Onnellista matkaa

aalloilla elämän,

kanssa hyvän ystävän.