Big Sur

Sunnuntain ratoksi päätimme tehdä vaihteeksi retken vähän pidemmälle. Suuntasimme ensin vuorten lomitse rannikolle ja sitten kuvankaunista ykköstietä kohti etelää, Big Sur:iin. Päätähtäimenämme oli Pfeiffer Big Sur State Park, joka tarjosi mukavat puitteet evästauolle:

Lounastamisen lomassa seurasimme purossa ohiajelehtivia ukkeleita. Tätä aktiviteettia olisi kieltämättä ollut hauska kokeilla itsekin:

Ajatuksenamme oli myös tehdä pieni patikkaretki Pfeifferin punapuumetsässä, mutta Varpun yllättävä "uintiretki" evästauon päätteeksi vesitti vaatteiden ohella suuren osan reippailumotivaatiosta... Ei se mitään, nähtävää riitti paluumatkankin varrella yllin kyllin, joten hieman aikaistettua kotiinlähtöä emme juuri muistaneet harmitella. Rantamaisemat olivat huikeita ja mereltä puhalsi mukavan virkistävä tuulenvire:

Bixby Creek Bridgen ääreltä aukesi vaikuttava näkymä. Sillalla huristelevien autojen ja kanjonin pohjan välillä on melkein sata metriä tyhjää. Hatunnosto hänelle, joka aikanaan teki lujuuslaskelmat ennen sillan valmistumista vuonna 1932...

Paljonko kello on?

Essi ja Varpu kävivät koko lauantai-aamun ylikierroksilla, joten oli selvää että jotain järkevää tekemistä piti keksiä. Koska pienimmästäkin asiasta meinasi tyttöjen välillä tulla riitaa, päätimme jakautua kahdeksi joukkueeksi: Essi sai jäädä isän kanssa kotiin Varpun mennessä äidin kanssa autoa pesettämään ja uutta turvaistuinta ostamaan vanhan pieneksi käyneen tilalle.

Essi oli jo pitkään kysellyt, koska hän saisi oman rannekellon. Koska Essi ei kuitenkaan vielä tuntenut kelloa, ajattelimme että voimme sellaisen hankkia sitten kun Essi osoittaa kiinnostusta kellotaulun opetteluun. Tänään olikin sitten sopivaa kahdenkeskistä aikaa opetella kellonaikoja ilman Varpun jatkuvaa kyselytulvaa ja omia tulkintoja.

Harmittavasti taloudesta ei löytynyt yhtäkään viisarikelloa jossa olisi numerot ja Essi ehdottomasti kieltäytyi harjoittelemasta kellolla jossa numeroiden virkaa toimitti pelkät viivat. Piti siis rakennella jonkinlainen havaintoväline. Onnekasta kyllä, Suomesta tulleiden toimistotarvikkeiden mukana oli tähän hommaan välttämättömiä haaraniittejä, joten hieman askartelua vakuutusyhtiön lähettämän mainoskirjekuoren materiaalista ja oiva harjoituskellotaulu oli valmis. Ihan tuli omat kouluajat mieleen sitä väkerrellessä:

Varsin pian Essi hoksasikin tasatunnit ja puolet tunnit. "Yli" ja "vaille" on vielä vähän hakusessa, mutta eivätköhän nekin pienen lisäharjoittelun jälkeen tule tutuksi.

Etsii, etsii...

Työpaikan metsästys etenee vaihtelevalla menestyksellä. Parin viikon takaisesta haastattelusta saamani kontaktilistan turvin lähestyin viittä Peterin tuttua. Valtaosin tunnelma tuntuu tällä hetkellä olevan odottava: alan yritykset ovat alkavassa nousukiidossa viime aikojen matalalennon jäljiltä. Neljässä vastauksessa viidestä todettiin, että tällä hetkellä ei vielä "uskalleta" rekrytoida uutta väkeä, mutta useimmilla tuntuu olevan vahva usko siihen, että 3-6 kuukauden aikajänteellä vientiä olisi enemmän. Viidennen vastauksen takaa olisi löytynyt melko varma tärppi, mutta kompastuskivekseni muodostui EAD-kortti (työlupa), joka toukokuun alkupäivinä anottuna antaa odottaa itseään pahimmassa tapauksessa elokuun alkuun. Byrokratian rattaat pyörivät sen verran hitaasti, ettei sorvin ääreen ole asiaa vielä kesäkuussa, kuten työnantaja olisi toivonut. Harmillinen takaisku =(

Positiivinen yllätys on ollut se, miten "ei kiitos"-vastauksetkin ovat lähes poikkeuksetta yrittäneet tavalla tai toisella auttaa eteenpäin. Mielenkiintoinen ketjureaktio on poikinut jälleen puolen tusinaa uutta sähköpostiosoitetta, joihin on voinut lähettää CV:nsä ja kertoa terveisiä edelliseltä. Tilanteen, jossa työnhakija ohjataan mitä ystävällisimmin kilpailijan pakeille, voi tietysti tulkita monella tavalla, mutta tähän mennessä tämä dominoefekti on lähinnä ilahduttanut…

Eilen sain sähköpostia eräältä näistä "neljännen asteen" kontakteista. (Siis jos ajatellaan, että Jussin esimies Stuart on ensimmäinen linkki, Peter seuraava ja tämän tutun tuttu edelleen ketjussa seuraavasta seuraava…) Tehtävä vaikutti taustoihini nähden jokseenkin täysosumalta ja sovimme puhelinhaastattelun täksi päiväksi =)

Haastattelu sujui varsin hyvin (jopa ennakkoon pelkäämästäni ranskalaisaksentista huolimatta), mutta lopputulos oli valitettava pettymys. Työkokemus olisi juuri sitä mitä kaivattiin, mutta koulutustaustassa olisi toivomisen varaa. Harmillinen takaisku, taas! Etsintä siis jatkukoon. Ehkä korjaan puutostilani hankkimalla iltalukemiseksi kuitufysiikkaa - tai sitten laitan hakemuksen Safewaylle ;)

Tämän päivän voittaja on Varpu, jolle luvattiin "jotakin kivaa", jos osaa käyttäytyä mallikelpoisesti ja hiljaisesti sen aikaa, kun äidillä on puhelinhaastattelu kesken. 25 esimerkillisen hiiskahduksetonta minuuttia olivat kerrassaan loistava suoritus ja palkintona tästä iloinen iltapäivä Essin kanssa "The Jungle"-puuhapuistossa. Voi olla, että tytöt toivovat pian tällaisia haastatteluja mieluusti enemmänkin...

Mielenkiintoisia sanavalintoja

Varpu katselee hammastahnatuubia: "Lukeeko tässä, että pese hampaasi huolellisesti hammastahnalla ja vedellä?"

* * *

Varpu katselee koiraa: "Ei kai tuo koira tule tänne? Mä en tykkää koirista. Koirat haukkuvat äänekkäästi ja tekevät minut levottomaksi. Kissat on paljon miellyttävämpiä."

Eksoottiset kielikontaktit

Tänään odottelimme eskarin portilla koulun päättymistä muutaman muun äidin kanssa. Tien varressa on pysäköintikieltomerkkiä pitelevä tolppa, jota Varpu ryhtyi aikansa kuluksi halailemaan (mikä lieneekään tolpan virka pienen ihmisen mielikuvitusmaailmoissa - sitä tiedä en...) Muuan korealaisäidille tulikin tästä mielenkiintoinen muistikuva mieleen:

Äiti #1: "Hei, arvatkaa, mitä muistin juuri! Näin kerran internetissä tosi hassun videopätkän. Siinä oli joku, ehkä 3-4-vuotias lapsi, joka laittoi kielensä tuollaiseen tolppaan talvella. Oli tosi kylmä ja sen lapsen kieli jäätyi siihen kiinni."

Äiti #2: "Ihanko totta? Voiko sellaista oikeasti tapahtua?"

Valaisin keskustelukumppaneita kertomalla, että voipa hyvinkin tapahtua. En tiedä, paljonko valehtelin, kun sanoin, että suurin osa suomalaislapsista kokee kyseisen tilanteen ainakin kerran... Itse muistan kokeilleeni temppua jonakin talvena Tampereen Keskustorilla bussia odotellessa. Siitä kerrasta viisastuin sen verran, että toistamiseen ei tarvinnut kokeilla. Essi ja Varpu ovat sentään tämän asian suhteen uskoneet puhetta, eivätkä ole kokeneet tarvetta ryhtyä käytännön tutkimuksiin ;)

Kypsyyskysymyksiä

Ei liene yllätys kenellekään, että Varpu harrastaa lähes päivittäin syvällisiä ruokateknisiä pohdintoja. Tarinoiden yksityiskohtia kuunnellessaan on ulkopuolisen toisinaan helppo pudota kärryiltä. Näin kävi viimeksi tänään. Ajoimme kotiin ruokakaupasta ja Varpu halusi ehdottomasti kuljettaa sylissään banaaniterttua, joka antoikin kelpo sysäyksen tajunnanvirralle:

"Nämä raukat on vielä vähän vihreitä. Niillä on tosi paha sairaus, sen nimi on valtavuusrokko." ... "Mä koitan hoitaa näitä ihan hellästi tässä sylissä. Ehkä ne sitten paranee. Jos ne vaikka laulamalla rauhoittuisi?" ... (surumielistä laulua) ... "Ei ne kyllä taida parantua. Ne kuolee siihen valtavuusrokkoon. Sitten kun ne on kuolleita, ne muuttuu keltaisiksi ja lopuksi ne voi syödä."

Eilen pohdiskeltiin lihan kypsymistä:

Varpu: "Mitä siellä uunissa on?"

Äiti: "Porsaanlihaa."

Varpu: "Entä, jos käykin niin, että se porsas herää henkiin kesken kaiken?"

Äiti: "Luuletko, että niin voisi käydä?"

Varpu: "Kyllä. Uunissa on niin kuuma, ettei siellä ehkä saa nukuttua."

Vuosikirja

Essillä on vielä reilut kaksi viikkoa koulua jäljellä, mutta Varpun viimeinen preschool-päivä oli jo tänään. Lukuvuoden lopettajaisiksi oppilaat saivat periamerikkalaiseen tapaan vuosikirjat. Iloisen kuvakirjan näköiseen vihkoseen on koottu muistoja vuoden varrelta: valokuvia "koulutyöstä", retkistä ja yhteisistä juhlista (Halloween, joulu, äitienpäivä, ...) sekä esim. kaikkien lasten "Minusta tulee isona..."-suunnitelmat.

Varpu on ollut vuosikirjastaan perin innoissaan, vaikka kesken vuoden aloittaneena ei ole päässytkään kirjan juoneen mukaan ihan alusta alkaen. Katselee hartaudella valokuvia ja murehtii jo nyt sitä, miten kova ikävä tulee kavereita ja Mrs. Hessler:iä kesän aikana. Mutta ajatellaanpa positiivisesti:

"Onneksi mulla on kuitenkin kuvat Collinista ja Kelbystä, etten mä unohda, minkä näköisiä ne on."

"Sitten, kun me lähdetään Suomeen, mä voin pakata tän kirjan mukaan ja näyttää kaikille, millaista meidän preschoolissa oli."

Essi ei yllättäen nostanut Varpun saamasta vuosikirjasta epäreiluusmekkalaa, vaan kuittasi opuksen lähinnä olankohautuksella. Tosin, saahan Essi toki oman vuosikirjansa ihan lähiaikoina myöskin. Odotan mielenkiinnolla - ja tunnen taas pienen piston sisimmässäni, kun mietin, että joku ahkerimus on nämäkin teokset hyväsydämisesti talkoillut, siinä, missä itse olen taas pakoillut vastuuta ja sulautunut tapettiin, kun vapaaehtoisia askartelijoita on peräänkuulutettu. Ottaa kai aikansa, ennen kuin yhteisöllinen palvelualttius löytää paikkansa suomalaisen epäsosiaalisesta selkärangasta?

Ei nimi miestä pahenna...

En ole koskaan ollut järin hyvä lajintuntemuksessa, kouluajoilta on kasvistojen kokoamisesta jäänyt suuhun lähinnä tervan maku, eikä lintujen tunnistaminen diakuvista ollut yhtään sen mielekkäämpää. Ihastelen ja ihmettelen kyllä mielelläni kaikenlaisia luontokappaleita, mutta en ole koskaan jaksanut kiinnostua niiden nimistä. Muistini on keskittynyt mieluummin säilömään muita asioita ja pahoittelen kovasti, jos niittynätkelmät ja tukkakoskelot ovat ottaneet piittaamattomuuteni kovin henkilökohtaisesti.

Essin koulumatkan varrella kasvaa useammallakin kohdalla vinkeän näköisiä puita, joiden kukinnot näyttävät ihan pulloharjoilta tai pölyhuiskuilta. Tuo on ehdottomasti yksi hauskimman näköisiä puita, mitä olen koskaan nähnyt ja usein ohi kulkiessani olenkin jäänyt noita pulloharjoja lähemmin tutkailemaan. Tavoilleni uskollisena en vaivautunut ottamaan selvää tuon puun nimestä (mitä minä sillä tekisin?), mutta sen sijaan aloin omassa keskuudessani kutsua tuota luomusta pulloharjapuuksi.

Jokunen päivä sitten Essiä koulusta hakiessani olin kerrankin varustautunut kameralla ja sain lopulta taltioitua tuon hupaisan puun ulkonäön muistikortilleni. Sitten hoksasin, ettei ehkä kuitenkaan passaa laittaa blogiin kuvaa puusta ja tituleerata sitä itse keksimällään nimellä. Tapahtui siis ennennäkemätön ihme ja ryhdyin Googlen kuvahaun avulla metsästämään oikeaa nimeä luontokappaleelle. Koin pettymyksen. "Pulloharjapuu" ei ollutkaan oma uniikki ideani, vaan joku mokoma oli jo aikojen alussa ihan virallisesti nimennyt tuon puun sellaiseksi. Höh!

Ei se mitään. Pulloharjapuu on pulloharjapuu (Bottle brush tree) ja hauskan näköinen joka tapauksessa. Katsokaa nyt itsekin:

Lisää mielenkiintoisia uusia lajeja tuli vastaan (taas kerran) hedelmäkaupassa. Näissä on toki se ero edelliseen, että laatikon reunassa lukee kunkin tuttavuuden nimi, joten ei tarvitse itse ruveta näitä mielessään nimittelemään. Tällä kertaa ostoskoriin valikoitui uusi kaveri nimeltä "Aprium". Maistelun ja pienen pähkäilyn jälkeen tulimme siihen tulokseen, että aprium = apricot + plum, siis aprikoosin ja luumun risteytys. Wikipedia vahvisti olettamuksemme oikeaksi, vieläpä tarkensi sen verran, että geeneistä 75 % on peräisin aprikoosista ja 25 % luumusta.

Jos aiemmin mainittu ruusukvitteni olikin happamuudessaan ehkä pieni pettymys, eikä siksi päätynyt varsinaiseksi suosikiksemme, nämä apriumit ovat kyllä makeudessaan toista maata. Ensimmäinen maistiaiserä hävisi lasten toimesta alta aikayksikön, sen jälkeen näitä on ostettu suosiolla reilummin. Eilisen hedelmäkauppakäynnin jäljiltä on sentään muutama yksilö jäänyt kuvattavaksi - kohta ei ole enää näitäkään:

La-la-la-la-lasagne

Varpu on innokas ruuanlaittoapulainen. Oli sitten keittiössä tekeillä mitä tahansa, Varpu hakee hyvin vikkelästi tuolin alleen ja tulee tutkimaan, olisiko hänellekin jotakin kippailtavaa, hämmenneltävää, voideltavaa tai vispattavaa. Eilistä lasagnea pohjustaessani kuului taas tuttu: "Anna, mä teen!" Hetkisen emmin, lähinnä infernaalisen sotkun syntytodennäköisyyttä puntaroiden, mutta päästin sitten kokinalun valloilleen. Kerros kerrokselta syntyikin lopulta vallan mainio lopputulos. Kerrassaan näppärä pieni lasagnenlatoja - äitiä ei kohta tarvita näissä hommissa enää ollenkaan =)

Aika haipakkaa...

... on tänä päivänä viiletetty sinne tänne. Essin "nimipäiväaamu" valkeni iloisella mielellä, päivänsankari oli hyvin yllättynyt ja otettu saamastaan herkkuaamiaisesta, mummulta ja vaarilta saapuneesta onnittelukortista sekä muovailuvahaa sisältäneestä lahjapaketista. Lisää nimipäiväiloa saatiin iltapäivällä, kun postilaatikosta paljastui isomummun lähettämä paketti - postimies oli ilmeisesti jostakin aavistanut suunnitelmamme siirtää merkkipäivää ja oli päättänyt viivyttää kuljetusta ihan h-hetkeen asti ;) Suuret kiitokset muistamisista!

Varpun retkipäivä taas käynnistyi varsin kärsimättömissä merkeissä. Tänä poikkeuspäivänä preschool ei alkanutkaan tavalliseen tapaan samaan aikaan Essin koulun kanssa, vaan retken vuoksi lähtöä piti odottaa ylimääräiset puolitoista tuntia. Mikä huutava vääryys! Muutamaankin kertaan aamun aikana ehdin kuulla tuskastuneet puuskahdukset "Koska me oikein lähdetään?" ja "Mä sitten inhoan odottamista!"

Preschoolin retki San Josen "Emma Prusch Farm Park":iin tiesi puuhaa (ja koulubussiajelua) myös äidille, jolle oli merkattu tälle päivälle volunteerausvuoro. Vaan mikäpä siinä, ihan hauska ohjelmanumero tuosta kehkeytyi. Kamera oli kovassa käytössä, kun Mrs. Hesslerin 14-päinen ryhmä ihmetteli maatilapuiston kasvihuoneita ja eläimiä.

Retken päätyttyä nappasimme mukaamme koulupäivänsä juuri päätökseen urakoineen Essin eskarilta ja lähdimme kotiin puuhapäivää jatkamaan. Illaksi oli luvassa Laurelwoodin koulun avoimien ovien päivä, jonka kylkeen Varpun preschool oli puolestaan organisoinut varainhankinnan merkeissä leivonnaismyynnin. Tunnollisena talkoolaisena ryhdyin siis heti kotiin päästyä taikinaa vatvomaan, sillä aikaa Essi ja Varpu levittäytyivät puolestaan kylpyhuoneen lattialle upouusista muovailuvahoista herkkuja loihtimaan.

Kun sitten olimme lopulta siinä pisteessä, että leipomukset oli onnellisesti toimitettu myyntipisteelleen, olimme jo (jostakin kumman syystä) aika voipuneita, vaikka päivän suurin ohjelmanumero, itse avoimien ovien päivä oli vielä edessäpäin. Essi oli tätä iltaa hartaudella odottanut - eikä suotta. Luokassa pääsimme tutkailemaan kouluvuoden aikaansaannoksia ja kokemus oli kieltämättä mykistävä. Essin paikalle oli koottu kattava kokoelma viime kuukausien töitä: kirjoittajan työpajan tuotoksia, piirustuksia, askarteluja ym. Emme olleet uskoa silmiämme, kun mietimme, miten ummikkona Essi yhdeksän kuukautta sitten koulunsa tällä kielellä aloitti ja miten nykyisellään kirjoittelee pitkiä pätkiä piirtämiensä kuvien selostuksiksi. Kirjoitettu kieli tosin noudattelee vielä aika paljon ääntämisasua, mutta opettajan mukaan ensimmäisinä vuosina oppilaita rohkaistaankin kirjoittamaan sanat sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Oikeinkirjoitus kehittyy itsestään sitä mukaa, kun itsenäinen lukeminenkin lisääntyy. Yritys ainakin on kova - ja se on tässä vaiheessa tärkeintä =)

Hupaisana yksityiskohtana löytyi muiden tehtyjen tehtävien joukosta lista, johon oli ollut määrä kirjoittaa kymmenen ystävän nimet. Essin lista näytti seuraavalta:

1. Lennu

2. Yarkko

3. Paula

4. Yoel

5. Heidi

6. Reetta

7. Saku

8. Yuha

9. Yari

10. Kati

Lämpimiä terveisiä kaikille, jotka itsensä listasta tunnistavat...

... ja muulle lukijakunnallemme myöskin! Ette te mainitsematta jääneet yhtään vähemmän tärkeitä ole, listan pituus nyt oli sattumoisin rajattu tähän kymmeneen. Halihali kaikille tasapuolisesti!

Kalenteria peukaloivat vanhemmat

Öh... En tiedä, kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämä päivä oli ehtinyt jo pitkälle iltapäivään, kun vasta havahduimme siihen, että suomalaisen nimipäiväkalenterin mukaan olisi tänään kuulunut juhlistaa Essiä. Täkäläisessä kulttuurissa ei nimipäivän viettoa tunneta (mikä on tässä kaupallisuuden luvatussa maassa enemmän kuin yllätys) ja vasta sähköpostiin kolahtaneista onnitteluviesteistä havahduimme koko todellisuuteen.

Sinänsä mitään isompaa traumaa ei päässyt kai syntymään, koska juhlakalu itse ei myöskään merkkipäiväänsä muistanut tiedostaa. Vanhempien kesken päätimme ongelmaan käytännöllisen lähestymistavan ja yksinkertaisesti siirtää päivää vähän eteenpäin. Ylihuominen tuntuisi kaikin puolin sopivalta, koska a) siihen mennessä ehdimme miettiä jonkin pikkukivan ilahduttajaisen, b) Essi voi keskittyä iloitsemaan nimipäivästään eikä ehkä totaalisesti masennu siitä, että Varpulla on jälleen preschoolin retkipäivä ja mokoma pääsee jo toistamiseen ajamaan keltaisella koulubussilla ja c) toisaalta Varpu ei välttämättä tuskastumiseen asti kadehdi Essin nimipäivän viettoa, koska on preschoolin retkipäivä ja pääsee jo toistamiseen ajamaan keltaisella koulubussilla.

En tiedä, syyllistymmekö tässä nyt nk. curling-vanhemmuuteen (lehdissä on silloin tällöin ollut juttua vanhemmista, jotka kaikin tavoin pyrkivät suojelemaan lapsiaan vastoinkäymisiltä)? Niin tai näin, kun nyt sattumoisin tarjoutui tilaisuus välttää kaksi epäreiluusraivaria kompensoimalla niihin johtavat tilanteet taktisella päällekkäinasettelulla, päätimme juonitella vähän...

Nimipäivä tai ei, iloisissa merkeissä on sunnuntaimme sujunut. Iltapäivä kului pitkälti uima-altaalla, jossa Essi jaksoi loiskia, hyppiä ja sukellella yli kolme tuntia yhteen menoon. (Olisi viipynyt pidempäänkin, mutta valvoja väsähti...) Tämän päivän kuuminta hottia oli hypätä voltilla altaaseen:

Arvaa ja juokse

Stevens Creek Striders tarjosi tänään pientä lisähauskuutta normaalin lauantailenkin kylkiäiseksi. Perusjuoksentelun tilalla oli tänään leikkimielinen kilpailu "Predictive Run" ("ennustettava juoksu" tai jotain sinnepäin). Ideana oli, että ennen lähtöä jokainen sai mukaansa kartan, jossa oli lisäksi kerrottu reitin pituus (9 mailia = 14,5 km) ja profiili. Tämän pohjalta piti antaa arvio siitä, kauanko tuota lenkkiä juoksee (tai kävelee). Tapahtuman puuhamies Peter kirjoitti arvaukset ylös ja keräsi samalla pois kellot, sykemittarit ynnä muut ajanottovälineet. Sitten vain matkaan!

Reitti oli mukava yhdistelmä hyvinkin tuttuja ja ihan "uusiakin" polkuja. Viime viikonloppuna telottu polvikin pysyi ilahduttavan myötämielisenä. Vähän arvaustani hitaammin kuitenkin matka taittui, ennakoidun 97:n minuutin sijaan viihdyinkin reitillä 103 minuuttia. Juoksuun osallistumattomat Stridersit olivat tällä välin lähtö-/maalialueella pistäneet pystyyn bbq-piknikin, josta en valitettavasti ehtinyt jäädä nauttimaan, kun singahdin suoraa päätä hammastarkastukseen, joka oli tiistaisen haastatteluepisodin vuoksi siirtynyt tälle päivälle. Ei se mitään, tämä tapahtuma on kuulemma jokavuotinen perinne, joten ehkä ensi vuonna voin osallistua vähän vähemmällä kiireellä.

Pikaisen paikalta poistumiseni vuoksi en saanut myöskään vielä tietää arvausjuoksukilpailun tuloksia. Voittaja ei siis ole se, joka on maalissa ensimmäisenä, vaan se, jonka loppuaika on lähimpänä omaa arvausta. Jään mielenkiinnolla seurailemaan Stridersien nettisivuja - ja yritän vuoden aikana parantaa ennustettavuuttani =)

Monikulttuurisuus - onko se jotain syötävää?

Essin koululla oli jälleen toiminnallinen iltapäivä. Laurelwoodin aktiivinen vanhempainyhdistys oli laittanut pystyyn "Multicultural Festival":in. Koulupäivän päätyttyä niin oppilaat kuin heidän perheensä olivat tervetulleita koulun pihalle rakentuneelle messualueelle, josta löytyi kaikkiaan kahtakymmentä eri maata edustavat kojut. Vanhempainyhdistyksen talkooväeksi oli tällä kertaa värväytynyt äitejä ja isiä, joiden juuret ovat Italiassa, Isossa-Britanniassa, Norjassa, Saksassa, Puolassa, Bulgariassa, Israelissa, Koreassa, Japanissa, Kiinassa, Filippiineillä, Fiji-saarilla, Intiassa, Iranissa, Etelä-Afrikassa, Jordaniassa, Palestiinassa, Kolumbiassa, Meksikossa ja USA:ssa.

Kukin oppilas oli saanut opettajaltaan tehtäväpaperin, johon sai kerätä kultakin kojulta tarran, leiman tai vastauksen maata koskevaan kysymykseen, jos halusi. Tehtäväradan ratkaisseille oli luvassa pieniä palkintoja, mutta Essi ei jaksanut koulupäivän jälkeen innostua "urheilemisesta", joten osallistuimme tapahtumaan lähinnä rennon hengailun merkeissä.

Kojuilla oli esillä esim. maiden perinteisiä vaatteita (mm. meksikolaisia sombreroja, intialaisia sareja sekä norjalaisia villapaitoja), maisemakuvia ja kullekin kulttuurille ominaisia harrastuksia (kansantansseja joka lähtöön, Japanin kojulla tietysti taiteltiin origameja). Essi ja Varpu keskittyivät kuitenkin lähinnä maistiaisiin, joita olikin tarjolla lähes kaikista maista. Kolumbialainen kahvi ei kelvannut, mutta melkein kaikki muu kyllä: kiinalainen tee, saksalainen Apfelstrudel (omenapiirakka), iranilaiset pähkinät, korealainen nuudelipata jne... Jaa miten niin ruokakeskeiset lapset meillä?

Tärkeät ohjeet

Varpu: "Äiti, mä kirjoitin tähän sulle kaikki tärkeät ohjeet, mitä sun täytyy muistaa."

Äiti: " No voi kiitos. Mitä siinä lukee?"

Varpu: "Yksi: Muista hakea isä töistä. Kaksi: Muista aina laittaa hella pois päältä, kun lähdet uima-altaalle. Kolme: Älä tee mitään väärin."

Minä-mietintöjä

Varpu: "Äiti, montako päivää mä olen elänyt?"

Äiti: "Hmmm... Paljonkohan se voisi olla...? Ehkä suunnilleen 1500."

Varpu: "Niin kamalan paljon! Pitäisköhän mun olla kuollut jo?"

* * *

Varpu: "Äiti?"

Äiti: "Niin?"

Varpu: "Muistathan sitten, kun mä olen kasvanut aikuiseksi, että mun sukunimeni ei ole enää Ylänen?"

Äiti: "Mikä se sitten mahtaa olla?"

Varpu: "Höh! Tietysti Merrem. Etkö sä muistanut, että mä aion mennä Markin kanssa naimisiin?"

* * *

Päivän paras sitaatti säästettiin iltatoimiin, kun Varpu kiskoi ylleen autokuosillista yöpukua: "Mä haluan kätkeä tyttöyteni tän autopuvun sisälle."

Hyvät tavat kaunistavat

Viime viikolla vietetty opettajankunioitusviikko sujui Essin mukaan oikein hienosti. Miss Casellini oli ollut hyvin otettu niin maanantain kukkakimpusta, keskiviikon korttikokoelmasta ja perjantain pikkulahjoista. Tänään oli virallisen kiitoksen vuoro. Jokainen oppilas sai päivän päätteeksi henkilökohtaisen, käsin kirjoitetun kiitoskortin. Essin kortissa luki näin:

"Dear Essi,

Thank you so much for the delicious chocolate! I love it! It was very thoughtful of you to think of me last week.

Love,

Miss Casellini"

Suomalaisen korvaan tietysti vähän särähtää tuo yliampuvan hersyvä tyyli, mutta niin tai näin, arvostan sitä, miten lapsille näytetään esimerkkiä kohteliaasta kiittämisestä. Täkäläinen luonteva hyvätapaisuus on yksi niistä asioista, joista kelpaa kyllä ottaa mallia.

Verkostoituminen on kultaa

Nyt, kun elämämme on täällä asettunut aika lailla urilleen ja tytöt reilun puolen vuoden aikana sopeutuneet varsin mallikkaasti, olen alkanut vähitellen mietiskellä töihin paluuta. Jussin esimies Stuart on ollut tässä alkumetreillä innokkaana apuna ja paitsi haistellut potentiaalisia avoimia paikkoja Coherentilla, myös välittänyt "resume":tani (paikallinen vastine CV:lle) muutamille muille kanaville.

Viime viikolla yksi näistä Stuartin tutuista otti yhteyttä ja pyysi tulemaan "epämuodollinen" haastatteluun. Kyseisellä firmalla ei kuulemma juuri tällä hetkellä ole rekrytointitarvetta, mutta kutsui juttelemaan lähitulevaisuutta silmällä pitäen. Sovimme tapaamisen tälle päivälle, joten peruin aiemmin varaamani hammastarkastuksen ja aloin valmistautua astetta jännittävämpään koitokseen suurella mielenkiinnolla.

Vaikka kyseessä oli epämuodollinen haastattelutilanne (mielestäni varsin leijuva käsite), jännitin tapaamista etukäteen aika tavalla. Opiskelin erinäisiltä nettineuvojilta täkäläistä työhaastattelukulttuuria ja yritin kuvitella, millainen kuulustelu edessä mahtaisi olla. Todellisuus oli onneksi perin armollinen. Haastattelija (kutsutaan häntä vaikkapa tekaistulla nimellä Peter) osoittautui lupsakaksi keski-ikäiseksi insinööriksi eikä tilanne todellakaan ollut turhan jäykkä. Teimme ensin kierroksen muutamassa laboratoriossa ja jatkoimme sitten jutustelua työhistoriani tiimoilta.

Harmillinen tosiasia todellakin oli, ettei kyseisessä yrityksessä ole juuri nyt avoimia paikkoja. Peter teki kuitenkin parhaansa, että käynnistäni olisi mahdollisimman paljon hyötyä. "Haastattelun" aikana hänen mieleensä tuli tämän tästä tuttuja, joiden firmoissa tässä lähialueella olisi mahdollisesti kysyntää materiaali-insinöörille. Loppuasetelma olikin se, että tunnin kuluttua poistuin paikalta mukanani lista, jossa oli kymmenkunta nimeä ja yhteystietoa. Seuraavaksi siis näille sähköpostissa resume ja tervesiä Peteriltä...

Mielenkiintoinen projekti - katsotaan, miten tässä käy!

Kaunopuheisuus sikseen

Varpu: "Hyvää äitienpäivää! Sun kätesi näyttää mädäntyvän."

Almaden Quicksilver

Tänään oli taas vaihteeksi vuorossa juoksentelua. Tällä kertaa maisemina naapurikaupunki San Jose:n Almaden Quicksilver-luonnonpuisto ja matkana jo miltei klassikoksi muodostunut 50 km. Koska päivälämpötilat ovat tähän aikaan keväästä jo kohtuullisen korkeita, lähdettiin liikkeelle jo aamuhämärissä (6:00), jotta edes osa taipaleesta saataisiin taitettua viileässä. Erityisen armeliasta varsinkin niitä sankareita kohtaan, joiden ohjelmassa oli tänään 50 mailia...

Jokainen juoksutapahtuma opettaa jotakin uutta. Jos edelliskerralla opin sen, että jos haluaa säilyttää varpaankyntensä mustumattomina, kannattaa ne muistaa leikata lyhyiksi ennen pitkää juoksua. Tänään tuli viisastuttua sen verran, että jos välttämättä haluaa kokeilla, miltä tuntuu lentää rähmälleen jyrkässä alamäessä, kannattaisi tämä kokeilu säästää ehkä mieluummin reitin loppupuolelle kuin toteuttaa heti ensimmäisen parin kilometrin jälkeen. Voisi sujua matka kokonaisuutena vähän sutjakammin?

Tässä kohtaa osa lukijoista taatusti kauhistelee ja pohtii, pakkoko tuonne on mennä hullun lailla koheltamaan, mutta voin lohduttaa teitä sen verran, että matkan varrella tuli vastaan yksi vielä vähän hullumpi. Meitä kieromielisiä juoksijoita oli sentään liikkeellä useampi sata, mutta tulipa matkan varrella vastaan yksi, joka oli tullut yksipyöräisellä ajoa vuoren rinteille treenaamaan. Mikäpä siinä, jos kuka tykkää...

Pienestä kolhuista huolimatta sujui matka sittenkin yllättävän mukavasti (vai pitäisikö käyttää ennemmin termiä kivuttomasti?). Lisäpotkua juoksuun antoi se, että tätä juoksutapahtumaa oli talkoovoimillaan sponsoroimassa myös Stevens Creek Striders, jonka ylläpitämä huoltopiste ohitettiin matkan varrella peräti kolme kertaa. Tutut kasvot reitin varrella piristivät menoa kyllä ihan kummasti.

Ensimmäisellä kerralla, kun lähdin tuolta huoltopisteeltä eteenpäin, juoksin tuokion verran yhtä matkaa Strider-toverini Charlesin kanssa. Ennen kuin katosimme metsikköön, heilautin vielä kättäni huoltopisteen talkoilijoille ja huikkasin lähtiäisiksi: "Thank you, guys! See you again!". ("Kiitos, kaverit! Nähdään taas!") Charles vierelläni katsoi minua kummissaan ja totesi: "Why did you say so? Guys? Aren't they more like your family?" ("Miksi sinä noin sanoit? Kaverit? Eivätkö he ennemmin ole ikään kuin perhe?") Yhteisö, kuin yhteisö - tärkeitä ihmisiä kaikki tyynni =)

Aamupäiväkymmenen jälkeen aurinko alkoi helottaa varsin tehokkaasti ja viimeiset viisi kilometriä olivat kieltämättä varsin pitkiä. Kevyt nestehukka ja epäonninen polvi eivät suorastaan kauheasti saaneet kadehtimaan niitä, joilla oli matkaa edessä vielä reilut 30 kilometriä. Kun maali tuli vastaan ajassa 5:12:xx, olin perin tyytyväinen, enkä yhtään hävennyt tätä "vajaata" matkaa. Varsinkaan sen jälkeen, kun toimitsijatäti ojensi osallistujamitalin kylkiäisenä palkintoplakaatin oman ikäsarjansa voittajalle. Ei hassumpaa:

Naapurin pappa

Alakerran naapurin intialaisperheen isoisä tuli lastensa ja lastenlastensa luo kyläilemään muistaakseni vuodenvaihteen tienoilla ja tuntuu viihtyvän ilmeisen hyvin, ainakaan vielä ei näyttäisi kiirettä kotiinpaluun kanssa olevan. Mikäpä täällä on ollessa? Naapurimme vähän kummastellen kyselivätkin maaliskuun lopulla, kun omat vieraamme lähtivät kymmenen päivän vierailun jälkeen takaisin Suomeen, että miten ne nyt heti takaisin kiirehtivät... Mielenkiintoisia kulttuurieroja =)

Toinen mielenkiintoinen kulttuuriero on ainakin tuntoaistissa. Tuo naapurin pappa on suorastaan hulluna Essiin ja Varpuun ja mielellään "hellittelisi" suloisia skandinaaviblondeja aina ohi kulkiessaan. Tytöt suhtautuivat aluksi pienellä varauksella tuohon hieman pelottavan näköiseen setään, merkillisen näköisiin kaapuihin pukeutuvaan, outoa kieltä puhuvaan harmaahapsiseen "mörköön". Kun aikaa kului, Essi ja Varpu uskaltautuivat vähitellen lähemmäs ja pappa oli haltioissaan. Aina kun mahdollista, tämä tahtoisi vähän pörröttää vaaleita pellavatukkia tai leikkisästi pikkuisen nipistää poskesta. Intialaissedän näppituntuma on kuitenkin vähän "eri maata", mihin jälkikasvumme on tottunut ja nyt on ehtinyt käydä jo monta kertaa niin, että Essi tai Varpu tulee kivusta itkien kotiin, kun pappa on "tukistanut" tai "nipistänyt". Vähän kiusallinen tilanne, kun toinen leveästi hymyillen tulee osoittamaan ihastustaan ja ihailun kohteet juoksevat peloissaan karkuun...

Tuorein episodi tapahtui tänään, kun olimme kävelemässä koulusta kotiin. Naapurin pappa oli niin ikään vastassa perheen poikaa ja he kävelivät vähän jäljessämme kotia kohti. Essi löysi maasta tuhatjalkaisen ja pysähdyimme ihmettelemään sen matkantekoa. Ennen kuin huomasimmekaan, pappa olikin jo kohdallamme ja halukas "silittämään" Essin hiuksia. Kun silittäminen muistuttikin lähinnä repimistä, Essi alkoi itkeä ja huusi sedälle vihaisesti "That is not funny!" ("Tuo ei ole hauskaa!"), ei tämä selvästikään ymmärtänyt, oliko kyse ehkä jonkinlaisesta leikinteosta. Hymyili vain leveästi ja nauraen höpötti kieltä, josta meillä ei ollut pienintäkään aavistusta. Olemmekohan ehkä vähän herkkänahkaista (tai huumorintajutonta) väkeä?

Väärällä jalalla noussut

Varpulla on tänään ollut vähän huono päivä. Vai mitä sanotte tapauksesta joka:

• ensimmäiseksi herättyään kävelee päin oven karmia
• aamupalaa syödessään puree huuleensa
• lounasta syödessään puree sormeensa
• päivällistä syödessään puree kieleensä
• iltapesulle mennessään lyö varpaansa tuolin jalkaan

Koville ottaa pienen ihmisen elämä aina toisinaan...

Mestarikasvattaja

Olimme tänään hakemassa Essiä koulusta, kun samalla luokalla olevan Emilyn kiinalaisäiti tuli juttusilleni ja alkoi vuolaasti kehua: "Olet kyllä tehnyt uskomattoman hyvää työtä näiden tytärtesi äitinä, tämän nuoremman kanssa varsinkin..." Olin ihan pihalla tilanteesta, enkä ennättänyt oikeastaan mitään vastatakaan, kun tämä jo jatkoi: "... Katso nyt itsekin. Sinun neljävuotiaasi on noin paljon pidempi kuin minun kuusivuotiaani. (Ehkä vähän reilu 5 cm.) Täytyy olla todella hyvä kasvattaja, kun lapsista kasvaa noin isoja. Erinomaista työtä!"

Olipa lohdullisen insinöörimäinen lähestymistapa, kun tarkemmin mietin. Miten ei ole aikaisemmin tullutkaan mieleeni, että vanhempana "onnistumisen" voisi mitata sillä, miten pitkiä lapsista kasvaa? Mielenkiintoisia nuo kiinalaiset viisaudet! (Tässä kohtaa voinkin lähettää etukäteisonnittelut Paulalle niin syntymäpäivän kuin äitienpäivän johdosta. Harva äiti on yhtä onnistunut kuin sinä - ei ole kaikilla kaksimetrisiksi venyneitä lapsia =))

Opettajankunnioitusviikko

Enpä ole ennen rymistellyt aamukuudelta kauppaan kukkia ostamaan, mutta nyt on sekin kummallisuus kokeiltu. Eilen illalla nukkumaan mennessä (kaikessa hajamielisyydessäni sentään jo silloin) satuin yhtäkkiä muistamaan, että Essin koululla alkava viikko on "Teacher Appreciation Week" eli opettajankunnioitusviikko, joka tarkoittaa sitä, että suunnilleen joka päivälle on luvassa jotakin erityistä muistettavaa.

Essin luokalla päällimmäisen organisointivastuun opettajan kunniotuksesta on ottanut Parker-pojan äiti, joka on suunnitellut viikolle sopivia hemmottelueleitä ja informoinut ja muistutellut muita vanhempia sähköpostitse, jotta suunnitelmat saadaan toteutumaan synkronoidusti. Tänään ohjelmassa oli siis kukkien vienti. Organisaattoriäiti oli aamulla koulun portilla päivystämässä ja keräsi koko luokan kukat yhdeksi isoksi kimpuksi, jonka oppilaat päivän alkajaisiksi yhdessä ojensivat Miss Casellinille. Hyvä toimintatapa siinä mielessä, että epäilemättä joku saattaa jostakin syystä kukkien viennin unohtaa (?), mutta yhteinen kimppu ei onneksi leimaa ketään paremmaksi tai huonommaksi opettajan kunnioittajaksi.

Tiistaina ja torstaina on opettajien kunnioituksen vetovastuussa vanhempainyhdistys, joka järjestää ja tarjoilee opettajille lounaan. Talkoilijoita teeman mukaisten ruokien tuomiseksi, tarjoilemiseksi ja pöytien koristelemiseksi rekrytoitiin viime viikolla mutta listat olivat täyttyneet niin nopeasti, että jätin surutta kantamatta korteni kekoon ;)

Keskiviikkona oppilaat vievät opettajalle itse piirtämänsä/askartelemansa kortin ja viikko huipentuu perjantaihin, jolloin jokainen vie opettajalle sopivaksi katsomansa pienen lahjan. Jälleen perjantaina on Parkerin äiti luvannut olla portilla passissa kokoamassa kaikkien lahjat yhteen koriin, jotta lahjat jäisivät "kasvottomiksi". Itse kyllä ajattelin käräyttää Essin ja laittaa viemisiksi Fazerin sinistä...

Vapun jälki(p)uintia

Olemme saaneet aloittaa toukokuun ihanan aurinkoisissa merkeissä, rentouttavien aktiviteettien äärellä. Johanna pääsi pitkästä aikaa toteuttamaan lauantaiaamun lenkkirutiineja ja tapaamaan tuttuja Stevens Creekillä. Tämän jälkeen pakkasimme perheen ja nyyttikestivarusteet autoon ja suuntasimme Menlo Parkiin Suomi-seurapiirin vappupiknikille. Lapset iloitsivat suomenkielisestä leikkiseurasta, varttuneempi väki keskittyi vaihtamaan kuulumisia herkkukorien runsaista antimista nautiskellen. Kiitokset mukana olleille, hauskaa oli! Tällaista pikniköintiä voisi kyllä harrastaa ihan muutenkin, ei kai siihen välttämättä vappua vaadita...

Tänään olemme käyneet uimassa, leikkineet legoilla ja käyneet uudestaan uimassa. Essi on hiljattain oppinut uimaan kunnolla ilman kellukkeita ja viihtyisi nyt altaalla jokseenkin loputtomasti. "Äiti, kato! Mä uin koirauintia!" ... "Äiti, kato! Mä uin kissauintia!" ... "Äiti, kato! Mä uin hevosuintia!" ... "Äiti, kato! Mä uin bussikuskiuintia!"