Eilen lähdimme aurinkoisen tapaninpäivän ajankuluksi Ponderosa Parkiin eväsretkelle. Perille päästyämme Varpu ryhtyi tavoilleen uskollisena leikkimään ötökkäsyöttölää, Essi ryntäsi intoa täynnä kiipeilytelineille. Tätä riemua ehti kestää tuskin viittä minuuttia, kun Essin ote lipesi ja tyttö mätkähti kahden metrin korkeudesta selälleen maahan. Säntäsin paikalle ja yritin ravistella elotonta lasta hereille, mutta turhaan. Essi makasi maassa kuin unessa, reagoimatta millään lailla ravisteluun tai omaan nimeensä.
Paniikki oli hyvää vauhtia lamauttamassa toimintakykyäni, mutta onneksi puistossa sattui olemaan poikansa kanssa muuan intialaismies, joka tarttui oitis puhelimeensa ja soitti 911:een. Seuraavat minuutit kuluivat kuin sumussa. Hetkessä paikalla oli niin ambulanssi kuin paloauto (!), kauhusta jäykkänä katselin, miten ensihoitajat laittoivat lapselle niskaa tukevan "kaulapannan" ja kantoivat elottoman tyttöraasun paareilla ambulanssiin. Vastailin konemaisesti kysymyksiin, joita palomiehet sillä välin esittivät tapahtumien kulkua kartoittaakseen. Sopertelin jotakin Kaiserin sairausvakuutuksesta, mutta palomiehet totesivat syihin sen tarkemmin pureutumatta, että Essi vietäisiin ilman muuta Valley Medical Centeriin, San Joseen.
Ambulanssi teki lähtöä ja palomiehet tiedustelivat, tarvitsenko ajo-ohjeita lähteäkseni perässä tai olenko ylipäätään ajokunnossa. Ei mitään käsitystä... Varpu oli vasta tässä vaiheessa tajunnut, että jokin oli nyt oikeasti aika pahasti vialla ja hätääntyi tietysti aivan totaalisesti. Kokoilin itseäni hetken aikaa, otin kiitollisena vastaan ajo-ohjeet ja aloin pakata Varpua autoon. Palomiehet varmistelivat vielä useaan otteeseen, selviäisinkö nyt varmasti matkasta ilman kuskia, mutta yritin olla vakuuttava.
Ensimmäinen vaikea tehtävä oli Varpun kotiin tuominen. Miten selittää kotona odottavalle Jussille, mitä oli tapahtunut? Miten pysytellä rauhallisena ja yrittää kertoa, ettei ole mitään hätää, kun ei itse oikeasti tiedä yhtään, miten pahasti on käynyt? Ei mitenkään. Tuntui pahalta jättää Jussi ja Varpu huolesta sekaisin keskenään kotiin, jos kohta ei ollut helppoa lähteä kohti Valley Medical Centeriäkään. Eihän tällaista oikeasti kenellekään tapahdu, televisiossa ja elokuvissa korkeintaan, mutta ei oikeassa elämässä, eihän?
Valley Medical Centerin ensiavussa minut ohjattiin tarkkailuhuoneeseen, jossa Essi odotti moniin piuhoihin kytkettynä ja neljän-viiden lääkärin ympäröimänä, mutta sentään jokseenkin tajuissaan. Pyysi päästä lähtemään kotiin, mutta vaipui aika pian takaisin horrokseen. Lääkärit kertoivat, että päästä ja niskasta oli otettu röntgenkuvat, joiden tuloksia parhaillaan odoteltiin.
Lääkärit hajaantuivat vähitellen muualle hyörimään ja jäin Essin kanssa kahden. Essi oli ajoittain hereillä ja kyseli edelleen kotiinlähdöstä ja aneli ottamaan jäykän ja kiristävän kaulapannan pois. Reilun tunnin kuluttua paikalle tuli jälleen muutama lääkäri. Röntgenkuvissa ei näkynyt mitään hälyttävää, mutta Essin uneliaisuuden vuoksi eivät vielä olleet varmoja, pääsisimmekö illan mittaan kotiin vai jatkettaisiinko tarkkailua yön yli. Mitään suurempia kipuja Essi ei kuitenkaan valittanut missään vaiheessa, päätä ja niskaa särki vähän, mutta hereillä ollessaan puhui kuitenkin ihan järkeviä, eikä ollut onneksi huonovointinenkaan.
Kului taas tunti. Toinen. Essi leijui edelleen unen ja valveen rajamailla. Tuntui pahalta vastailla kaikkiin kysymyksiin kovin kovasydämisesti. Ei, en tiedä vielä, milloin päästään kotiin. Ei, eikä kaulapantaakaan voi ottaa pois, ennen kuin lääkärit antavat luvan. Ei, rakas poloreppana, en voi hakea sinulle edes syömistä tai juomistakaan, koska lääkärit ovat senkin toistaiseksi kieltäneet. Raakaa peliä.
Iltakuuden tietämissä lääkärit tekivät lopulta päätöksen uneliaan Essin siirtämisestä lasten teho-osastolle, jossa tyttöä pidettäisiin tarkan seurannan alla ja kotiinpääsyä voitaisiin harkita aamulla uudelleen. Osastolla elämä helpotti sen verran, että tuskallisen kaulapannan tilalle löytyi oikeasti lapsille mitoitettu malli, jonka käyttö oli hitusen siedettävämpää. Nälkää ja janoa "helpottamaan" laitettiin lopulta tippaletku, purtavaa luvattiin aikaisintaan aamulla.
Yöstä tuli pitkä ja jokseenkin levoton. Kaulapanta vaikeutti nukkumista melko tehokkaasti, eivätkä tilannetta juuri helpottaneet tippaletku ja viisi eri puolille kehoa lätkäistyä anturia piuhoineen. Tunnin välein tehtiin tarkastus, jossa mitattiin lämpö ja verenpaine, sohotettiin taskulampulla silmiin ja käskettiin heilutella varpaita. Puolen yön jälkeen meinasi Essin huumorintaju vähitellen loppua... Lisää tunnelmaa saimme huoneen toisella puolella majailleesta muutaman kuukauden ikäisestä tyttövauvasta, joka itkeskeli kivuissaan melko kattavasti koko yön.
Koittihan aamu sentään lopulta. Kahdeksalta tulivat lääkärit kierrokselle. Essi ei ollut enää unelias, mutta koska niskaa särki vielä, päättivät lääkärit tehdä vielä tarkistavan röntgenkuvauksen. Sen jälkeen päätettäisiin, olisiko tänään vuorossa kotiinlähtö vai siirto Kaiseriin toipumaan. Voi tuska! Kaulapantaa ei myöskään poistettaisi ennen röntgenin tuloksia, mutta sen verran myönnettiin armoa, että syötävää ja juotavaa "voisi kokeilla jos sattuisi maistumaan".
Aika radikaali muutos tapahtuikin sitten heti ensimmäisen mehumukillisen jälkeen. Sameisiin silmiin syttyi ihan uusi pilke ja kun paikalle tuotiin itse aamupalatarjotin, josta löytyi muroja, maitoa, banaani ja voileipäkeksejä, ei riemulla ollut enää mitään rajoja. Kun hetken kuluttua oli aika lähteä röntgeniin, ei pyörätuolia kuskaava sairaanhoitaja olisi millään hennonnut keskeyttää harrasta ruokailua. Minimuropaketti otettiin sitten kuiviltaan matkaevääksi ja lähdettiin aamuajelulle kohti röntgeniä. Paikan päällä jouduimme hetken aikaa odottelemaan vuoroamme, jona aikana Essi ehti jo huolestua muroeväiden jäljiltä naamaan jääneistä murusista. Onneksi ennen h-hetkeä löytyi kostutettu paperi, jolla Essi sai siistiä suupielensä kuvauskuntoon. Olisihan kohtuutonta, jos lääkärin pitäisi katsoa tahmealla naamalla otettuja röntgenkuvia!
Röntgenin jälkeen palasimme osastolle odottamaan tuomiota. Essi lopetteli kesken jääneen aamiaisensa ja sen jälkeen ei kauaa empinyt, kun sairaanhoitaja kysäisi, olisiko intoa lähteä leikkihuoneeseen. Siellä vierähtikin melko kivuttomasti pari tuntia legojen, nukkekodin ja helmiaskartelujen ääressä. Kun palasimme huoneeseen, oli sairaanhoitajalla meille iloisia uutisia: röntgenkuvat oli nyt katsottu ja puolen tunnin sisällä tulisi lääkäri tekemään kotiinlähtötarkastuksen. Oi onnen päivää!!!
Voipuneina, mutta perin onnellisina suuntasimme sitten alkuiltapäivästä kotia kohti. Kuukauden ajan pitää nyt ottaa ihan rauhallisesti, ei juosta, ei kiipeillä, ei pomppia - eikä tapella turhan rajusti pikkusiskon kanssa. Ensimmäinen jälkitarkastus on ylihuomenna ja sen jälkeen kuntoa tutkaillaan säännöllisesti vielä varmaankin kuukausi-pari. Toivotaan, että toipuminen sujuu odotetusti!
