12 ABC

Mitä tapahtui Maissilakin maailmassa vuonna 2012? Laitetaanpa ydinkohdat siististi aakkosjärjestykseen:

• Aprikoosit. Jussi löysi syksyllä oikeaoppisia nostalgiaherkkuja kalifornialaisen Sun Organic Farmin hyllyltä, josta niitä on sittemmin tilattu kilo jos toinenkin.
• Boggle Flash. Sanapeleihin hurahtaneet Essi ja Varpu ilahtuivat ikihyviksi tästä joulupukin tuomasta kirjainilottelusta.
• Castle Rock State Park. Kallioilla kiipeilyä lepopäivien ratoksi. Näihin kivimuodostelmiin ei vain kyllästy.
• Diary of a Wimpy Kid. Yksi tyttöjen suosikkikirjasarjoista - vuoden mittaan on kahlattu hartaudella kaikki osat ykkösestä seiskaan.
• Elokuvailta. Viikonloppujen laatuaikaa: koko perhe käpertyy sohvalle tyynyjen ja fleecepeittojen kätköihin. Kirjastosta, videovuokraamosta tai Netflixistä löytyy jotakin, joka miellyttää suunnilleen kaikkia.
• Florida. Joululomareissua ja rakkaita Suomi-ihmisiä.
• Green Card. Nämä dokumentit saapuivat iloksemme kevätpuolella. Helpottavat byrokraattisia kiemuroita työmaalla ja reissun päällä. (Mutta eivät antaneet äänioikeutta marraskuun vaaleissa.)
• Headlands Hundred. Johannan ensimmäinen sadan mailin juoksutapahtuma. Ei ehkä ihan tervejärkistä, eikä niin järin kivutontakaan, mutta kierolla tavalla kiehtovaa.
• IFly. Lystikäs lentokokeilumme Floridan lomalla. Koukuttavaa toimintaa tämäkin.
• Jenna. Naapurikaupungissa asusteleva suomalainen entinen au-pair, nyttemmin De Anza Collegen opiskelija. Jenna on käynyt Essiä ja Varpua hoitamassa silloin tällöin ja onnellistuttanut perhe-eloamme suunnattomasti.
• Kirjat. Essi ja Varpu saivat syksyllä omat kirjastokortit. Santa Claran kirjastoon on helppo hautautua tunniksi jos toiseksikin, uppoutua kiireettömästi uusiin maailmoihin, joita hyllymetrien lomasta löytyy.
• Las Vegas. Täällä on reissattu työ- ja loma-asioissa vuoden mittaan kerta jos toinenkin. Perisuomalainen jotenkin luonnostaan karsastaa tätä värivalojen kakofoniaa, mutta Varpua ei olisi saanut kiitospäiväloman jälkeen palaamaan kotiin täältä millään.
• Maitohammas. Varpukin on hartaan odottamisen jälkeen päässyt hammaskeijun vakioasiakkaaksi. Ensimmäinen maitohammas irtosi huhtikuussa ja sen jälkeen noita onkin tipahdellut tasaiseen tahtiin.
• Nutcracker. Laurelwoodin koulun näyttävä jouluproduktio, johon Essi pääsi ensimmäistä kertaa mukaan. Vaikka esitykset ovat jo ohi, ovat laulunpätkät ja tanssiaskeleet edelleen päivittäistä hupia.
• Otsalamppu. Hämärälenkkeilyssä on tunnelmaa, sen ovat huomanneet Essi ja Varpukin.
• Print-R-Bot. Jussin hartaudella odottama toivelelu, 3D-tulostin, saapui lopultakin kotiimme toukokuisten Maker Faire-messujen tuliaisena.
• Qatar. Tänne Johanna melkein joutui lähtemään työmatkalle, mutta arpaonni suosikin sittenkin tiimin toista jäsentä. Ihan hyvä niin. Ilman tätäkin sai reissata ihan riittämiin.
• Rashid. Naapurin pakistanilaisperhe, jonka tyttäret Areeba ja Bushra ovat Essin ja Varpun ylimpiä ystäviä.
• Suomi-loma. Lomien lomittaminen mahdollisti tänä vuonna Essille ja Varpulle ylellisen viiden viikon Suomi-lomailun, jonka jälkimainingeissa fiilistelemme vieläkin. Olemme kiitolliset kaikille majoitus- ynnä hoitoapua talkoilleille tahoille.
• Telinevoimistelu. Essin ja Varpun suosikkiharrastus. Lapset vääntelevät jäseniään välillä niin kummallisiin asentoihin, että vanhemmat ovat kauhusta kankeina. Verraten kankeita ovat toki muutenkin.
• USAn osavaltioiden keräilykisa. Johanna johtaa perheen sisäistä tilastoa 24:lla tähdellä.
• Volvo. Kuukausi takaperin vaihdoimme hyvin palvelleen Mazdan skandinaavisempaan ajopeliin. Vakaa ja miellyttävä uusi tuttavuus.
• Western States Endurance Run. Kesäkuinen juoksukokemus norjalaisen Geirin vauhdittajana oli vaikuttava. Tänne täytyy päästä uudestaan ja toivottavasti ensi kesänä omin jaloin koko reitti ihan alusta loppuun.
• X. Tämän kirjaimen alle sopii laittaa kaikki ne kummallisen nimiset ruoat, joita olemme Korean marketin tiskiltä viime aikoina hankkineet. Meillä ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä olemme kulloinkin syöneet, mutta hyvin nopeasti nämä ovat nälkäisiin suihin hävinneet.
• Yosemite. Talven ihmemaa Kalifornian huhtikuussa. Maisemat vertaansa vailla. Tänne olisi syytä tehdä uusi visiitti pikimmiten.
• Zheng ja Zhang. Kiinalaiset työkaverit, joita on monta, mutta joilla on kaikilla melkein sama nimi. Vähän epäkäytännöllistä.
• Å. Yritin opetella norjan kielen alkeita Geirin kanssa öisillä poluilla juostessani, mutta paljon ei jäänyt mieleen. Sen muistan, että klappeslang tarkoittaa kalkkarokäärmettä.
• Äidinkieli. On kotona kunniassaan, mutta vääntyy välillä kummallisiksi uudissanoiksi, kuten cheerata, ignorata ja impressoida.
• Öiset aktiviteetit. Saattavat liittyä joskus edellä mainittuihin otsalamppulenkkeihin, toisinaan taas pitkäksi venähtäneisiin työpäiviin. Onneksi voittopuolisesti  nukkumiseen.

Toivotamme koko lukijakunnalle mielekkäitä seikkailuja vuodelle 2013! Pysykää kuulolla...

Aktiivijoulu

Maissilakki toivoo, että lukijakunta on saanut nauttia rauhaisasta ja rentouttavasta joulunajasta. Olisi luultavimmin ollut kohteliasta toivotella jouluja jo vähän etukäteenkin, vaan kuinka pääsikin tämä aika taas karkaamaan käsistä. Joulunalusviikko vierähti Essin Nutcracker-esitysten vauhdittamana mukavasti, joskin sorvin äärelläkin piti kiitettävää hoppua tietäen, että Coherent pitäisi ovensa suljettuna joulun ja uudenvuoden välimaaston, joten "kaikki mahdollinen ja mielellään vähän enemmän" oli saatava pakettiin ennen lomille karkaamista. Niin innolla kuin lauantaiaamuna (aatonaatonaatto) koittavaa lomareissua odotimmekin, vähän viime tinkaan menivät lähtövalmistelut. Vallankin, kun viimeisiään vedellyt tiskikoneemme päätti puolivälissä viikkoa niin ikään sanoa sopimuksensa lopullisesti irti ja laskea pesuvedet keittiön lattialle ja kylpyhuoneemme täyttyä mystisellä tavalla pienenpienistä viheliäisistä muurahaisista. Taloyhtiön huoltomies lupasi auliisti huolehtia asiat kuntoon jouluviikon aikana poissa ollessamme, jos kohta meksikaanosetien täsmällisyydestä ei voi koskaan mennä takuuseen. Kiitos kumminkin.

Ihmeen järjellisesti saimme kuitenkin tavarat ja itsemme ajoissa kokoon ja lauantaiaamuna karautimme San Josen lentokentälle ottaaksemme kurssin kohti Floridaa. Automatkalla muistin vielä, että olin perjantaina unohtanut viedä lasten iltapäiväkerhon opettajille joulumuistamiset. Tylyä ja harmillista. Hetkeä myöhemmin muistin lisäksi, että lasten uimapuvut olivat jääneet matkalaukusta. Vähän vähemmän harmillista, mutta ehkä inhimillistä. Ei mitään fataalia kuitenkaan. Tehkäämme siis periaatepäätös harmittelun lopettamisesta ja nauttikaamme ansaitusta lomasta.

Menolentomme Dallasin kautta Orlandoon sujuivat mukavan tapahtumaköyhästi. Essi ja Varpu jaksoivat matkapäivän mallikkaasti. Saavuimme Floridaan iltamyöhällä paikallista aikaa ja ajelimme iloisissa tunnelmissa majapaikkaamme Kissimmeehen, jossa matkaseuramme meitä jo odotteli. Leena, Jari ja Kati sekä Amurin mummu ja vaari olivat lentäneet Floridaan jo päivää aiemmin ja asettuneet taloksi. Iloisia jälleennäkemisiä, ihanaa iltapalaa ja sitten onnellisesti unten maille...

Sunnuntaipäivän otimme rauhallisesti aikaeroväsymyksiä tasaillen. Hankimme unohtuneiden uimapukujen tilalle korvikesellaiset ja siirryimme uima-altaalle nauttimaan epäjouluisesta säästä. Nautimme yhdessäolosta ja suunnittelimme tulevan viikon aktiviteetteja.

Maanantaina, siis jouluaattona, kangistuimme kaavoihin ja suuntasimme kahden vuoden takaa tutulle sitrustilalle appelsiineja, pomeloita, tangeloita ja muita mielenkiintoisia hedelmiä poimimaan. Sää oli pilvinen, mutta puiden antimet makoisia.

Tiistaina hajaannuimme kahteen joukkueeseen. Essi ja Varpu jäivät viettämään laatuaikapäivää mummun ja vaarin kanssa, muu porukka lähti päiväretkelle Jussin hyväksi havaitsemaan Kennedy Space Centeriin. Insinöörintyön taidonnäytteet ja massiiviset rakennelmat eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Keskiviikkona osa seurueestamme vietti shoppailupäivää Orlandon alueen outlet-myymälöissä. Vähemmän kulutusintoiset puuhailivat uima-altaalla, kiipeilypuissa ja / tai minigolfin äärellä. Ei hassumpi tapaninpäivä tämäkään...

Torstaina oli vuorossa ihan vähän extreme-urheilua. Jussi oli ennen reissuamme bongannut mielenkiintoisen putiikin nimeltä iFly, jossa siivettömätkin pääsevät opettelemaan lentämistä. Paikalle on rakennettu pystysuuntainen tuulitunneli, jossa toistasataa kilometriä tunnissa puhaltava ilmavirta nostaa kivasti jalat irti maasta.  Tämä se vasta jotakin!

Lyhyen perehdytyksen jälkeen pääsee kuka tahansa yli kolmevuotias "kokeilemaan siipiään". Mummu ja vaari pysyivät tällä kertaa katsomon puolella, mutta me muut lensimme iloisesti kukin vuorollamme. Tätä aktiviteettia olisi mieluusti harjoittanut enemmänkin...

Mukavan tekemisen ja antoisan yhdessäolon äärellä vilahti viikko ohi vikkelään. Essin ja Varpun mielestä oli "ihan epäreilua", että rakkaiden ihmisten oli aika palata Suomeen ja oman perheen määrä taas suunnata Kaliforniaan. Huutava vääryys!

Kotimatka ei sujunut ihan Strömsön malliin. Paluulentomme oli määrä lähteä Orlandosta Los Angelesiin lauantaina iltapäivällä klo 17. Kuinka ollakaan, koneen edellinen etappi Orlandoon oli keskeytynyt, kun joku matkustajista oli saanut sairauskohtauksen ja kone oli joutunut tekemään välilaskun Dallasiin. Välilasku ylimääräisine tankkauksineen viivästytti edellistä lentoa puolisentoista tuntia ja kun lopulta kalusto ja matkustajat olivat valmiita suuntaamaan kohti Los Angelesia, oli kello jo pitkästi yli seitsemän. Alunperin varaamamme kahden ja puolen tunnin vaihtoaika Los Angelesissa kutistui siis olemattomiin ja missasimme liityntälentomme San Joseen.

Koska ilta oli jo pitkällä, eikä vaihtoehtoisia yhteyksiä saman päivän aikana enää ollut tarjolla, tarjosi lentoyhtiö meille huonetta lentokentän lähellä sijaitsevasta hotellista ja uusia lentolippuja sunnuntaiaamupäivän koneeseen. Lähdimme siis sukkuloimaan Los Angelesin viileään yöhön, kuitenkin onnellisina siitä, että saisimme kallistaa päämme tyynylle, sen sijaan, että palloilisimme puolihorteessa lentokentällä.

Sunnuntaiaamun uusi yritys sujuikin sitten onneksi paljon paremmin. Levänneen retkikunnan kanssa matkanteko oli ylipäätään huomattavasti paljon mielekkäämpää verrattuna edellisiltaan. Lento lähti ajallaan ja pääsimme onnellisesti kotikentälle vähän puolen päivän jälkeen. 

Oman kodin ihanuutta täydensivät Essin ja Varpun iloksi kuusen alle "jouluyönä" ilmaantuneet paketit. Äitikin oli ilmeisesti ollut kiltti, koska keittiöön oli asennettu upouusi tiskikone. Niin, ja ne kylpyhuoneen muurahaisetkin oli karkotettu...

Nutcracker

Yksi Laurelwoodin koulun pisimpään jatkuneista perinteistä on jouluinen Nutcracker-musikaali, jota tänä syksynä on puuhattu jo seitsemättätoista kertaa. Mukaan näytelmätempaukseen pääsevät kaikki halukkaat 3-5-luokkalaiset — roolijako tehdään koe-esiintymisten pohjalta syyskuussa ja oppilaat harjoittelevat viikoittain koko syksyn ruokavälitunneilla ja koulun jälkeen. Mukana häärii tarmokkaita vapaaehtoisia, muutama opettaja sekä joukko lasten vanhempia, isovanhempia ja isompia sisaruksia (joista monet aikaisempien vuosien Nutcracker-esiintyjiä).

Emme ole aiempina vuosina tulleet käyneeksi katsomassa tätä produktiota, mutta nyt, kun Essi on kolmannella luokalla, oli jo elokuussa selvää, että mukana ollaan ja tämä projekti on ollut Essille "iso juttu" viime kuukaudet. Musiikkipätkiä on rallateltu viikkokaudet, "kukkasten" askelkuvioita hiottu ja harjoitusten sattumuksista tarinoitu silmät loistaen.

En kuulu niihin mestarillisiin äiteihin, jotka ohjastivat tyttöjä ja poikia syksyn viikoittaisissa harjoituksissa tai avustivat pukujen ompelussa tai kampausten ja meikkien suunnittelussa / toteuttamisessa. Krooniseen aikapulaan vedoten (olkoon miten huono selitys tahansa) otin vastuulleni ainoastaan auttamistehtävät monitoimitilan tuolien kasaamisessa, joten ennen esitystä olin autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman piti. Jostakin muistikuvien arkistoista piirtyi mieleen pari hassua mielikuvaa ala-asteen joulukuvaelmista, joissa luokan pojat olivat pukeutuneet isiensä kylpytakkeihin. Oi niitä aikoja!

Syksyn mittava harjoittelu huipentui tälle päivälle. Aamupäivällä musikaalia pääsivät seuraamaan koulun muut oppilaat, eskarilaisista alkaen ja iltanäytökseen kerääntyy varttuneempi katsojaimisto: vanhemmat, sukulaiset ja ystävät.

"Kulttuurielämys" oli kieltämättä varsin säväyttävä. Kun produktiota on tekemässä 150 oppilasta, joukkoon mahtuu väkisinkin huippulahjakkaita soittajia, laulajia ja tanssijoita. Vielä kun päälle lisätään kunnianhimoisten vapaaehtoisavustajien lukemattomat tunnit lasten ohjaamisessa sekä pukujen ja lavasteiden kokoonpanossa, on tulos vähintäänkin näyttävä.

Essi nautti osastaan tanssivana kukkana täysin siemauksin. Illalla kotiin palatessamme yritimme pohtia, mitkä esiintyjät olivat suosikkejamme. Oli vaikea vastata. Veikeät venäläiset leipurit, supernotkeat arabialaiset tanssijat, kiinalaiset teekupit olivat kaikki omalla tavallaan kekseliäitä ja todella hienoa katsottavaa. Kestää hetken pohdiskella ja palautella mieleen kaikkea näkemäänsä.

Esityksen jälkimainingeissa tutkimmekin nyt valokuvia ja ihmetellen ihastelemme. Taitavia lapsia!

Kasvavan lapsen ravitsemuksesta

Essi halusi tänään laittaa itse iltapalansa. Tuloksena syntyi - miten sen nyt sanoisi - mielenkiintoinen kokonaisuus. Leivän päälle levitettiin ensin pähkinälevitettä, sitten cheddar-juustoa. Sitten koko komeus lämpenemään juuston sulattamiseksi. Ja hyväksi lopuksi ladottiin päälle vielä pieni armeija banaaninviipaleita:

Ennakkoluulotonta kokeilevaa kokkausta... Hyvää oli kuulemma!

Murskakritiikkiä

Varpu on innoissaan koulussa päivittäin toistuvasta "Kirjoittajan työpajasta" ja puuhailee kirjoitusprojektien parissa mieluusti kotonakin. Tällä viikolla paperi täyttyi seuraavanlaisista tarinoista (toim. huom. kirjoitettu tähän korjaamatta yhtään mitään):

"Once ther was a owl. The owl was counting the stars. One two three four. Four stars one moon and will allways be. The end."

"Once ther was a house. The house was brown. One day a woman saw the house. she said I will buy this house and she did. The end." 

"Once ther was a zoo. Lots of familys came to the zoo. At the zoo were zebras cows and horses. The zoo was full of familys. Every one fellt happy! The end."

Kirjainten siisteyden huolellisesti viimeisteltyään Varpu tuli ylpeänä näyttämään aikaansaannostaan ja pyysi että joku "greidaisi" (= arvioisi) sen. En ehtinyt vielä suutani avata, kun Essi oli jo haukkana paikalla, silmäillyt tuotoksen ja asiantuntijalausunto oli tuossa tuokiossa valmis:

"Varpu, onhan nämä kirjaimet tietysti ihan okei, mutta sinulla on kirjoittamisessa kaksi pahaa puutetta. Yksi: hyvästä tekstistä pitää aina löytyä dialogia. Muuten se kirjoitus jää aika vajaaksi. Ja kaksi: tekstissä kuuluu aina olla jokin ongelma ja lopussa ratkaisu siihen. Sinun teksteistäsi ei löydy niitä ollenkaan ja siksi ne ovatkin todella tylsää luettavaa."

Huh, huh! Kuulosti niin paljon lukion äidinkielenopettajalta, että melkein puistatti...

 

Reilu peli?

Western States-arpajaiset tulivat ja menivät. Ei onnistanut tällä kertaa.

Stevens Creek Stridersien arvontahatun tilanne oli melkein ennalta tiedossa. Ensi vuoden WS-sataselle oli tällä kertaa seurasta vain kaksi halukasta, allekirjoittanut sekä hyvä ystäväni Lina, joka oli vauhdittajanani viime syyskuun sadan mailin kisassa. Omalta kohdaltani arvontahatussa oli yksi lappu, mutta Lina on vuoden aikana ansainnut lisälipukkeita toimimalla seuran hyväksi, tekemällä lukemattomia vapaaehtoistyötunteja erinäisten kisojen huoltopisteillä jne.

Stridersien kiintiöpaikka meni Linalle, joka yllättäen kuitenkin ilmoitti, ettei haluakaan osallistua koko kisaan, vaan antaa ennemmin paikkansa minulle. Sainkin tänään illalla yllättävän puhelun Stridersien puheenjohtajalta, joka tiedusteli halukkuuttani voidakseen vahvistaa seuran edustuksen ensi vuoden kisaa varten!

Juuri nyt tunnelmat ovat hurjan sekavat. Tuntuu siltä, kuin olisi vastaanottanut aivan liian arvokkaan lahjan. Ei tiedä, onko sen pitäminen alkuunkaan soveliasta. Tai osaako sitä käsitellä asiaan kuuluvalla kunnioituksella. Kiitollisuudenvelka on melkoinen. Toisaalta, edessä on huikean hieno seikkailu. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna on luvassa luultavasti vähintäänkin ikimuistoinen taival Lake Tahoen järvimaisemista helvetillisten kanjonien ja huippujen kautta Auburnin jokivarteen. Tuskin maltan odottaa...

Lisää itsenäisyyspäivää

Toissapäiväisen ajan puutteen johdosta siirsimme varsinaisen itsenäisyyspäivän juhlinnan tälle päivälle. Paulalta viime kesälomalla saatua Suomi-teemalla kuvioitua kekkeritarvikesettiä (mitä sanaa pitäisi käyttää paketista, joka sisältää lautasia, mukeja, kynttilöitä, ilmapalloja, serviettejä jne. - en minä vaan tiedä...) on säilytetty kunniapaikalla ja hartaudella odotettu sen käyttöönottoa. Ja nyt, lopultakin, hetki on käsillä!

Yksi pulma oli vielä jäljellä. Mitähän Suomi-henkistä syötävää keksittäisiin? Itse olisin ollut karjalanpiirakoiden kannalla, mutta Essi oli sitä mieltä, että laskiaispullat olisivat vielä parempia. Tuumasta toimeen:

Täältä päin on vaikea löytää raesokeria, joten tilalle piti keksiä jotakin muuta. Lämpimiä ajatuksia kuvastamaan muottelimme sitten piparkakkutakinasta sydämet pisteeksi i:n päälle.

Ei ollut ilotulitusta, emmekä laulaneet Maamme-lauluakaan, mutta pullat olivat hyviä...

Kellekä nalli napsahtaa...?

Jännitystä ilmassa. Osa lukijaimistosta saattaa muistaa miten olin perin mielissäni kesäkuisesta kokemuksestani Western States 100-tapahtumassa, jossa en ollut itse varsinaisesti juoksemassa, mutta pitämässä seuraa norjalaiselle Geirille viimeisen 45 mailin taipaleella. Sanomattakin lienee selvää, että into päästä ensi vuonna juoksemaan kyseinen reitti alusta loppuun on kova, mutta pelkkä haluaminen ei tällä kertaa riitä...

WS 100-organisaatio on aloittanut jokasyksyisen valmistautumisen ensi vuoden kisaa varten. Ilmoittautumisaikaa on marraskuussa kolmisen viikkoa, jonka jälkeen organisaatio tekee esikarsinnan ilmoittautuneista juoksuhistorian perusteella. Taustalta pitää löytyä vähintään yksi 50 mailin kisa (alle 11 tunnissa) tai sadan kilometrin kisa (alle 15 tunnissa) tai sadan mailin kisa (kisan järjestäjän määrittelemissä aikarajoissa). Tämä selvä.

Tämän jälkeen täytetään erilliset kiintiöt esim. eliittikisaajille ja hyväntekeväisyyden nimissä juokseville. Myös kansainvälisyyden nimissä on oma kiintiönsä. Organisaatio takaa sen, että jokaisesta maasta, josta ilmoittautuneita löytyy, otetaan mukaan ainakin yksi juoksija. Toisin sanoen, jos olet omasta maastasi ainoa ilmoittautuja, pääset ilman muuta mukaan. Geirille kävi näin viime vuonna. Tässä kohtaa harmittaa se, ettei kotiosoitteeni ole Suomessa. Tänä vuonna Suomesta ei ollut ainoatakaan ilmoittautunutta, joten tästä olisi päässyt kuin koira veräjästä.

Kiintiöiden täyttämisen jälkeen ilmoittautuneiden nimet laitetaan ihan vanhanaikaisesti hattuun ja arvotaan. Ilmoittautuneita on tällä kertaa mukana 2295 ja hatusta nostetaan 270 nimeä. Todennäköisyys ei päätä huimaa, mutta katsotaan nyt, miten tässä käy...

Keskimäärin huonolla arpaonnella varustettua juoksijaa lohduttaa se, että Stevens Creek Stridersilla on kisaan yksi kiintiöpaikka. Nimilappuni on siis onneksi myös toisessa arvontahatussa, joten mahdollisuudet ovat vähän paremmat.

Ja loppujen lopuksi, onnisti tai ei, vaihtoehtoisia satamailisia ensi vuodelle löytyy kyllä. Ja loppumatkan seuralaiseksi pääsee aina, vaikkei nyt arpa kohdalle osuisikaan. Pitäkäähän peukalot pystyssä silti!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tämä päivä vietettiin lähinnä arkisen aherruksen äärellä, kun tulimme käyttäneeksi itsenäisyyspäivävapaamme jo heinäkuussa. Osa täkäläisistä ulkosuomalaisista vietti tänään aamusella viihteellistä brunssia Linnan juhlia seuraten, mutta me tyydyimme vähän lyhyemmän kaavan juhlintaan.

Mannapuuro taipui kivasti patrioottimalliin:

Vähän meni siniristi vinksalleen, mutta ajatushan on tärkein... Mahtavatko amerikkalaisäidit loihtia jälkikasvulleen tähtilippupuuroa 4th of July:na?

Pieniä ihmeitä

Jos et ehdi nauttia maisemista, juokset liian vauhdikkaasti. Tämä on yksi ultrajuoksijoiden tärkeimpiä periaatteita ja mielestäni varsin oivallinen mittari. Jos sattuu olemaan kamera mukana, aina hauskempaa. Lähes poikkeuksetta polkulenkeillä kun tulee vastaan jotakin sellaista, minkä mielellään taltioi myöhemmin jaettavaksi. Niin kuin esimerkiksi tänään...

Alhaalla laaksossa aamu oli tihkusateen ja paksujen pilvimassojen samentama. Oli kuitenkin erinomainen juoksukeli, lämpötila oli sopivan viileä, kymmenen C-asteen tietämissä ja sateen raikastama kostea ilma oli helppoa hengittää. Vähitellen, rinteitä ylös kivutessa pilvipeitto harveni ja etäämmällä kajasti aavistus kirkkaansinistä taivasta.

Aivan oikein. Vielä vähän matkaa ylemmäs ja sitten, naks, pilvimassa loppui tähän:

Ylärinteillä oli ilmeisesti ollut varsin kylmä yö. Heinikossa kasvoi näitä pienen takiaisen näköisiä piikkipalloja, joihin aamukaste oli kiteytynyt kauniisti. Mikroilmaston mittakaavassa täysi talvi:

Ja sitten takaisin alaspäin. Metsän siimeksessä oli aamulenkillä myös peuraperhe. Vähän pisti hymyilyttämään tämä sotilaallinen jonomuodostelma:

Aika velikultia.

Kurpitsajuhla vol. 2

Kas kummaa. Järjestyksessä jo neljäs kiitospäivämme täällä ehti tulla ja mennä, mutta jotenkin systemaattisesti olemme onnistuneet joka kerta kiertämään kaikenlaiset Thanksgiving-perinteet. Emäntä on ollut epäviitseliäs eikä ole kehittänyt motivaatiota hienon kalkkuna-aterian kyhäämiseksi ja toisaalta oleme uskollisesti jättäneet väliin "mustan perjantain" shoppailuhullutukset.

Tänä vuonna Essi aloitti jo hyvissä ajoin pienen painostuksen ja Halloweenin aikoihin ilmoitti, että yksi näistä koristekurpitsoista on seuraavassa elämänvaiheessaan muuttuva kurpitsapiirakaksi. Jos olemme täällä jo ehtineet yli kolme vuotta asustaa, on toki vähintäänkin huutava vääryys, ettemme ole vielä vihkiytyneet "Pumpkin Pien" saloihin. Ja toisekseen, kurpitsan siemeniä ei parane heittää hukkaan myöskään. Essin opettaja oli viime vuonna tarjonnut luokalle paahtamiaan kurpitsansiemeniä ja tätä herkkua olisi kuulemma hyvä rakentaa kotitarpeiksikin.

No, varsinainen kiitospäivä ehti tällä kertaa kulua lähinnä reissusta palautumiseen, joten ryhdyimme kurpitsa-askarteluun pienellä viiveellä. Kokeiluista kehkeytyi varsin mielenkiintoisia...

Itse piirakasta ei tullut järin kaunis, mutta maussa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Vähän niin kuin omenapiirakkaa, jossa on omenien tilalla piparkakkutaikinaa. Miksi ihmeessä tätä ei ole tehty jo monta kertaa aikaisemmin?

Ja sitten ne siemenet. Olin kieltämättä vähän skeptinen koko konseptin suhteen, vaan eivätpä ole hassumpia nämäkään:

Vegas, Baby, Vegas!

Vauhdikas minilomamme on takanapäin ja voipunut matkaseurueemme onnellisesti kotona. Selailemme kameran muistikortille kolmen vuorokauden aikana tallentunutta aineistoa ja sulattelemme kokemuksia. Mitähän tuohon sanoisi...? "Voe mahoton" lienee aika kuvaava ilmaus.

Lähdimme liikenteeseen sunnuntaina iltapäivällä San Josesta. Lentomatka oli lyhyt (vaivaiset puolitoista tuntia) ja matkakohteemme mukavasti samalla aikavyöhykkeellä, joten olimme perillä hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa. Tämä oli toisaalta harmi, koska laskeutuminen olisi toki ollut näyttävämpi, jos kaupunki olisi ollut iltavalaistuksessa... 

Essi on viime kuukausina lukenut innolla Egypti-aiheisia kirjoja. Tähän innostukseen liittyen olimme valinneet majapaikaksemme pyramidihotelli Luxorin, joka oli kokemuksena perin mielenkiintoinen. Rakennusta koristavat valtavan kokoiset sfinksi- ja faaraopatsaat tekivät vaikutuksen etenkin Essiin ja pyramidin särmän suuntaisesti viistoon kulkevat hissit mietityttivät matkaseurueen teknisesti suuntautuneita päitä. Rakennuksen huipulla hohkaava "Luxor Sky Beam" oli kieltämättä näyttävä sekin.

Maanantaiaamuna suuntasimme ensi töiksemme uimaan. Luxorin oma allasosasto on suljettuna talven ajan, mutta uinti-intoiset hotellivieraat saavat käyttää naapurihotelli Excaliburin kylpyresursseja. Sinne siis – käytävää pitkin kävellen Egypti-maailmoista piirroselokuvan näköiseen satulinnahotelliin:

Aamu-uinnin jälkeen lähdimme tutustumaan Vegasin keskustaan kävellen. Ohitimme New York, New York-hotellin Vapauden patsaineen, vilkaisimme ohi kulkiessamme MGM-hotellin aulaan ja eksyimme matkalla ulos (yhdestä ovesta sisään ja seuraavasta ulos ei ole ollenkaan niin yksinkertainen temppu kuin olisimme kuvitelleet), mutta löysimme kuin löysimmekin tiemme alkuiltapäivästä Planet Hollywoodin teatteriin, josta olimme varanneet liput Gregory Popovichin eläinshow'hun.

Popovichin esitys kissoineen, koirineen, hanhineen (sekä ihmisakrobaatteineen) oli huikean hauskaa katsottavaa. Sillä, mitä kaikkea voikaan asialleen omistautunut eläinten ystävä lemmikeilleen opettaa, ei näytä olevan mitään rajoja. Silmät ymmyrkäisinä seurasivat tätä hupaisaa esitystä niin lapset kuin me varttuneemmatkin. (Valitettavasti herra Popovich ei halunnut eläimiä valokuvattavan. Saattaisivat ehkä hermostua...)

Eläinshow:n päätyttyä jatkoimme keskustakävelyämme vielä vähän pidemmälle. Ihan Venetsiaan asti emme jaksaneet, mutta poikkesimme päivällisellä Eiffel-tornin kupeessa...

... ja ennen hotellille paluuta ihailimme vielä Bellagion suihkulähdeshow'ta. Näyttävästi yhteen sovitetut musiikki, valot  ja parhaimmillaan toistasataa metriä korkeat vesipatsaat eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Tiistaina otimme allemme junan ja karautimme keskustasta vähän etäämmäs, Stratosphere-näkötornille. 270 metrin korkeudesta avautuvat näköalat olisivat toki olleet kokemus sinänsä, mutta kas, kun joku suuressa viisaudessaan, oli keksinyt tuonne rakentaa näköalatasanteilta irvokkaasti joka suuntaan sojottavia huvipuistolaitteita, pitihän niitäkin päästä kokeilemaan.

Jussi otti testattavakseen Big Shot:in. Huvittelijat istutettiin paikoilleen "neulan juurella" 280 metrissä ja ampaistiin sitten hunajaisella kiihdytyksellä vielä 50 metriä ylemmäs. Pikaisen alastulon ansiosta pääsee tuolla kokemaan parhaimmillaan 4 g:n kiihtyvyyden.

Essi ja Johanna menivät puolestaan ennakkoluulottomasti koeajamaan Insanity-karusellia. Matkustajat asettuivat tämän kummallisen viipperän kyytiin kahden hengen vaunuihin, jonka jälkeen koko komeus siirretään tyhjän päälle pyörimään. Vinhasti kiihtyvä pyöritysliike ja inha kallistuskulma saivat kieltämättä vanhemman pään vähän sekaisin, mutta Essi ei tuntunut olevan ajelusta moksiskaan.

(Varpu jäi näille laitteille asetetusta pituusrajasta pari tuumaa, mikä sai aikaan melko kuuluvan protestiäänen... Ehkä ensi kerralla?)

Tänään aamusella keräilimme kamppeemme ja aloimme vähitellen valmistautua kotimatkaan. Paluulento lähti kuitenkin vasta iltapäivällä, joten Essi ja Varpu saivat vielä muutaman tunnin aikaa purkaa energiaansa Kids Tyme-leikkipuistossa ja vanhemmat nauttia kiireettömän kahdenkeskisen brunssin.

Reissun lopputuloksena on kolme reissuun tyytyväistä matkaajaa, jotka ovat kuitenkin perin onnellisia päästessään taas kotiin ja nauttivat mielihyvin jäljellä olevista vapaapäivistä tutuissa ympyröissä. Varpu tekee poikkeuksen. Pieni kosmopoliitti on itkeskellyt jo Las Vegasin lenokentältä lähtien eikä olisi millään malttanut lähteä kotimatkalle. Tajunnan räjäyttävät kolme päivää käyvät kuusivuotiaan voimille...

Joko taas?

Huhhuh! Intensiivinen syksy alkaa kallistua kohti talvea ja ensi viikolla koittaa Thanksgiving (kiitospäivä), jonka kylkiäisenä tulevaa pitkää viikonloppua on jokseenkin hartaudella ehditty jo odotella. Coherent vetäisi ässän hihasta ja suhdanteisiin vedoten päätti lomauttaa työntekijänsä myös alkuviikon osalta. Ei haittaa. Viikon vapaa on meille kaikille enemmän kuin tervetullut.

Mitähän sitä sitten keksittäisiin? Essi ja Varpu ovat suurella uteliaisuudella katselleet Vegasin reissuilla ottamiani kuvia ja ihmetelleet tuota värivalojen mekkaa. Johan tuolla on tänä vuonna tullut kolmesti käytyä työasioissa (ja reissuista kaksi viimeisen kuukauden aikana), joten ajatus lomareissusta samaiseen paikkaan juuri nyt on vähintäänkin hullunkurinen. Toisaalta, miksikäs ei? Pakkoko sitä on kasinolla vapaapäiviään viettää, eiköhän tuo kummallinen kaupunki tarjoa jokaiselle jotakin...

Ensi viikolla ei siis tehdä töitä eikä keskitytä kouluhommiin. Vietetään rentoa yhteiseloa ja ihmetellään maailman menoa. Katsellaan sitten vaikka niitä neonvaloja vasten yötaivasta:

tai jos värimaailma alkaa häikäistä, voidaan poiketa pikavisiitille huijaus-Venetsiaan, noin esimerkiksi:

Saa nähdä, mistä hunningolta itsemme löydämme...

Jossain huitsin Nevadassa

Ja taas mentiin... Luvassa on jalleen messut Las Vegasissa. Itse messutapahtuma pyorii maanantaista keskiviikkoon, mutta saavuin paikan paalle jo sunnuntaina aamupaivalla avustaakseni laitteen asennuksessa ja leikatakseni jokusen naytteen kenraaliharjoituksenomaisesti ennen maanantaiaamun tositoimia. Vaan kuinkas kavikaan. Laserin virtalahde oli kuollut ja joudumme odottamaan varaosaa huomiseen - se siita etukateen valmistautumisesta...



Mitahan sita sitten sunnuntaipaivansa ratoksi keksisi? Ottaisi auton alleen ja huristelisi vahan etaammalle ulkoilmaseikkailuihin. Suuntasin siis Nevadan ja Arizonan rajalla sijaitsevalle Lake Meadin luonnonsuojelualueelle.

Olin jo aiemmin kuullut paljon Hoover Dam-padosta. Tama massiivinen pato ja sen kupeessa oleva Callaghan-Tillman-silta ovat "upeiksi nahtavyyksiksi" luokiteltavia turistikohteita, joten lahdin ottamaan selvaa, mita tama paikka pitaa sisallaan. No jaa... Vakea tuonne oli pakkautunut enemman kuin laki sallii, kaikki padon liepeilla sijaitsevat pysakointialueet (14) olivat tupaten taynna. Ja mista syysta? En tieda. Vakea tungeksi joka puolella ottamassa kuvia isosta, rumasta sillasta, betonisista kolosseista ja kasittamattomista voimajohtohassakoista, joita risteili villisti sinne tanne.

Paikka ei vaikuttanut ollenkaan niin lumoavalta, etta olisin jaanyt jonottamaan parkkipaikkaa ja viihtymaan pidemmaksi aikaa. Karautin ruman sillan yli Arizonan puolelle ja moottoritielta erkautuikin hyvin pian klassiselta suomalaiselta mokkitielta nayttava kuoppainen soratie, joka ei ollut ruuhkia nahnytkaan. Sinne siis! Jonkin matkan paasta loytyi sopiva levike, jonne auton saattoi parkkeerata (luultavasti sen olisi voinut jattaa vaikka keskelle tieta - maassa, jossa 98 % kuskeista karttaa paallystamattomia teita, tilastojen valossa tuolla tiella ei liikennoi ikina kukaan). Ei tarvinnut kauaa jalkaisin taivalta taittaa, kun alkoi jo loytya kerrassaan kiehtovaa katseltavaa:

Enimmakseen Vegasin seutu on karua aavikkoa, mutta pilkistihan se jarvi esiin aina silloin talloin...

Ilmeisesti taalla joku muukin joskus ulkoilee, vaikken talla reissulla ketaan kanssaihmista onnistunut nakemaankaan. Reippailijoita varten on huomaavaisesti pystytetty kaksi WC:takin. Yksi tosi haveliaille patikoijille, varustettu seka suojaavalla sermilla etta ovella. Ja sitten toinen, jossa ei ole edes ovea. Luonnonlapsille, jotka haluavat ihastella maisemia myos taysistunnon aikana?

Nostalgiset aprikoosit

Pienenä poikana, Forssassa asuessamme tykästyin kuivattuihin aprikooseihin. En kuitenkaan ihan mihin tahansa lajikkeeseen, vaan tietyllä tavalla kuivattuihin, vähän kitkerän makuisiin hedelmiin joita sattui saamaan lähikaupastamme Antin Valinnasta (nykyisin K Extra Antti):

(Google Street View-linkki)

Opinnot veivät miehen aikanaan pois Forssasta ja ideaalisia aprikooseja ei enää muualta löytynyt. Seuraavat pari vuosikymmentä meni totutellessa pehmeisiin, sokeroituihin perusaprikooseihin, joita saa joka maitokaupasta.

Muutama viikko sitten, näitä iänikuisia imeliä "kuivahedelmiä" popsiessani sain päähäni ruveta etsimään netistä oikeanlaisia kuivattuja aprikooseja. Pienen tonkimisen jälkeen päädyin Kalifornialaisen Sun Organic Farm-maatilan sivuille, jossa mainostettiin olevan kahdenlaisia kuivattuja aprikooseja: turkkilaisia, jotka kuvan perusteella näyttivät hieman tummemmalta versiolta "vääränlaisista" aprikooseista, sekä toisenlaisia: California Blendheim-aprikooseja, jotka eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kuvasta päätellen kyseessä saattaisi olla kauan kaipaamani, oikein kuivattu aprikoosilajike.

Siispä tilasin ensin puolen kilon pussin. Paketin saapuessa avasin sen suuren jännityksen vallassa... Näyttää oikeilta... Koemaistiainen... Kyllä! Juuri näitä! Eikä aikaakaan, kun ensimmäiset puoli kiloa olivat hävinneet ihan itsestään.

Tein saman tien uuden tilauksen puolentoista kilon pussista, mutta sekään ei riittänyt edes viikkoa. Ruokahalu kasvaa tunnetusti syödessä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tilata seuraava isompi laatikko, viisi kiloa tällä kertaa:

Saas nähdä kuinka kauan tämä laatikollinen kestää... Saattaahan näihinkin joskus kyllästyä, mutta historian valossa ei kuitenkaan ihan äkkiä!

Marakatti

Essi ja Varpu ovat syksyn ajan käyneet telinevoimistelukerhossa. Lisäksi naapurin yhdeksänvuotias tyttö Areeba tarjoaa pihaleikkien lomassa ja koulussa välitunneilla lisäopetusta, minkä ehtii. Etenkin Essi on alkanut varsin luontevasti vääntyillä varsin epäluonteviin asentoihin:

Kuningattaria, noitia ja keltainen pallo

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin ihmiset koristelevat talonsa edustat mitä hurjemmilla koristeilla ja erikoistehosteilla ja lapsilaumat kiertelevät kortteleissa saalistamassa ämpärit täyteen makeisia. Mekin otimme juhlallisuuksiin osaa, siis minä ja tytöt. Johanna värjöttelee tällä hetkellä Cincinnatissa, hirmumyrsky Sandyn laitamilla.

Varpu tuli aamulla jo hyvissä ajoin ennen seitsemää kyselemään, josko olisi jo aika herätä. Essi sentään malttoi nukkua vähän pidempään. Tämä siis verrattuna siihen, että normaaleina kouluaamuina lapset eivät millään meinaa jaksaa herätä aamutoimiin... Koululla oli aamulla perinteinen Halloween-paraati, jossa vanhemmat saivat seurata, kun lapset ja opettajat esiintyivät puvuissaan.

Jokaisen luokka-asteen opettajat olivat koordinoineet pukunsa jonkun tietyn aiheen ympärille. Ensimmäisen luokan opettajat olivat väriliituja (Varpun opettaja Ms. Grilli on kolmantena vasemmalta):

Opettajien jälkeen esiintyivät itse oppilaat, luokka-aste kerrallaan. Eskarilaisten jälkeen tuli luonnollisesti ekaluokkalaisten vuoro ja Varpu pääsi esittelemään uutta noita-asuaan. Asun helma oli hieman pitkä, mutta ratkaisimme ongelman jo kotona parilla hakaneulalla...

Ilma ei ollut aamulla mitenkään erityisen lämmin, ehkä kymmenen asteen tuntumassa. Essi oli valinnut asukseen hihattoman Kleopatra-asun ja näytti hieman viluiselta. Essi on kuitenkin meidän perheestä se, jota kylmä vaivaa vähiten, joten iltapäivällä asia oli jo kokonaan unohdettu.

Myös muutamat vanhemmat olivat ottaneet aikaisen lähdön juhlimiseen ja tulivat koululle asuissaan:

Töiden ja koulun jälkeen oli pikaisen päivällisen jälkeen aika varsinaiselle trick-or-treat-kierrokselle. Johanna oli salaa tilannut minulle Halloween-asun. Se oli Pac-Man, tietokonepelihahmo yli 30 vuoden takaa. Pukeuduimme asuihimme ja lähdimme kiertelemään naapurustoa. Eikä aikaakaan kun molempien tyttöjen ämpärit olivat ääriään myöten täynnä!

Hauskaa Halloweenia, toivoo Maissilakki!