Neljä vuodenaikaa

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja viimeisenä muutamana aamuna ilmassa on ollut annos pirteää kuulautta. Työmatkaa ajaessa silmäilen tienvarren lehtipuita; osa on taittanut väristystään jo varovasti punakeltaisen suuntaan, vaikka värimaailma onkin vielä voittopuolisesti vihreä. Luultavasti muutaman viikon kuluttua New Englandin syysruska alkaa olla parhaimmillaan. En tiedä onko kyse iän mukanaan tuomasta ajatusmallin muutoksesta vai maantieteellisestä sijainnista, mutta oivalsin juuri, että ehkä ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosien (lapsena tunnetusti mikään säätila ei ole liian kylmä, kuuma, märkä, harmaa, tuulinen tai liian mitään muutakaan) olen aidosti iloinen neljästä vuodenajasta.

Takana on riittävän pitkä ja jopa kroonisen vilukissan mielestä riittävän lämmin (mutta ei liian kuuma!) kesä. Huhti-toukokuun taitteesta ovat päivälämpötilat pyöriskelleet toistettavasti 23-30 C-asteen välimaastossa. Välillä pilvetöntä auringonpaistetta, välillä massiivisia ukkosmyrskyjä, mutta hyvin on tarjettu joka tapauksessa.

Nyt on ihan mukava vaihteen vuoksi etsiskellä pitkähihaisia paitoja ylle, haistella viileää syysilmaa, nauttia pitkästä aikaa kuumasta kahvista sen jälkeen kun jääkahvi on monta kuukautta ollut mielekkäin vaihtoehto ja illalla käpertyä paksun ja painavan pussilakanapeiton alle nukkumaan. Lähiviikkoina pääsee nauttimaan ulkoilumaastojen uudenlaisesta värimaailmasta. Halloweeniin on aikaa reilu kuukausi, mikä merkitsee sitä, että ilmassa on iloista odotusta. Syksy, jota olen vuosikaudet inhonnut ja kauhulla odottanut, ei ole sittenkään hassumpi konsepti.

Sen perästä koittaa talvi, joka ei ole liian pitkä eikä kroonisen vilukissankaan mielestä liian kylmä. Silloin kun lunta tulee, sitä tulee kerralla kunnolla. Yhteiskunnan arkielon päiväksi-pariksi pysäyttävä puoli metriä ei ole tavatonta. Iloiset ääri-ilmiöt... 

Talven siedettävyyttä lisää kummasti myös tarjolla olevan valon määrä. Päivät ovat enimmäkseen kirkkaita, eivät viikkotolkulla jatkuvaa harmaata pilvimuhjua. Päivän pituus lyhimmillään on Tollandissa reilut yhdeksän tuntia (aurinko nousee 07:14, aurinko laskee 16:22), mikä on huomattavasti ihmisystävällisempi kuin esimerkiksi Tampereen talvipäivän seisaus (aurinko nousee 09:43, aurinko laskee 15:04).

Talven jälkeen päästäänkin sujuvasti kevääseen, joka tehokkaassa tahdissa hävittää viimeisetkin lumet ja kätkee kotiseudun tiiviin vihreän kannen alle. Äitienpäivänä ei sada räntää.

Tämä hyvä.

Volvon seikkailut

Kun muutimme Kaliforniasta takaisin Suomeen vuoden 2013 kesällä, tarttui mukaamme Volvo XC70-henkilöauto jonka olimme hankkineet edellisen vuoden joulukuussa. Ajatuksena oli, että Volvo toimisi hyvin Suomen talvessa nelivedon ansiosta ja koska vastaava auto olisi Suomesta hankittuna budjetin ulkopuolella, olisi järkevää tuoda sellainen muuttoautona Suomeen.

Katsastuksessa, rekisteröinnissä ja muissa muuttoauton maahantuontiin liittyvissä paperitöissä kului aikaa ja hermoja. Kuinka ollakaan, muuttoauto tai ei, verottaja keksi lopulta rankaista yli neljän tonnin autoverolla... (Se tosin putosi myöhemmin n. 1700 euroon, kun kävi ilmi että Tulli on laskenut veroprosentteja systemaattisesti väärin ja teimme asiasta valituksen.)

Johannan kertoman mukaan itku meinasi päästä, kun sateisen harmaana marraskuun aamupäivänä posti vihdoin toi uudet kilvet ja aurinkoisen Kalifornian kilvet piti ottaa pois:

Volvo palveli meitä luotettavasti seuraavat pari vuotta. Sitten päätimme muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja tästä tuli auton kanssa ongelma. Emme olleet ehtineet omistaa Volvoa vielä kokonaista kolmea vuotta ennen lähtöpäiväämme. Se aika tulisi täyteen vasta vuoden 2015 joulukuussa. Siksi emme voisi myydä autoa Suomessa ilman että täysi autovero (13450 €) tulisi maksettavaksi. Päädyimme suunnitelmaan jossa Volvo laitettaisiin kuivaan talvisäilöön ja tulisin seuraavan vuoden tammikuussa Suomeen järjestelemään auton myyntiä.

Mutta... Kun ennen tammikuuta lueskelin tarkemmin muuttoautojen verotuksen sääntöjä, kävi ilmi ettei suunnitelmamme toimikaan. Se ei riitä että auto majailee Suomessa kunnes kolme vuotta tulee täyteen – omistajien pitää pysytellä maassa myös! Volvoa ei siis saisi mitenkään järkevästi myytyä Suomessa.

Tuskailimme tämän asian kanssa, kunnes syntyi ajatus tuoda auto tänne Connecticutiin. Harvassa taitavat olla ne jotka tuovat auton Suomesta Jenkkilään, mutta tässä kohdassa se tuntui parhaalta ratkaisulta.

Kesälomamme alussa hain Volvon talvisäilytyksestä. Akku oli ylläpitolatauksesta huolimatta ehtinyt kuolla, mistä tuli pientä lisävaivaa, mutta lopun loman ajan oli kiva huristella paikasta toiseen oman auton ratissa. Essi ja Varpukin olivat oikein iloisia jälleennäkemisestä. Loman lopussa oli aika pakata Volvo konttiin ja lähettää se taas Atlantin yli, kolmatta kertaa auton historiassa (Ruotsi → Kalifornia, Kalifornia → Suomi, Suomi → Connecticut).

Ja tiistaina se vihdoin saapui, kotiovelle kuljetettuna:

Sitten oli taas aika tapella rekisteröintibyrokratian kanssa. Suomen kokemuksen läpikäyneenä odotin jotain vastaavaa täälläkin päässä, varsinkin kun muisti kuinka hankalaa Kalifornian Department of Motor Vehicles-puljussa asioiminen aina oli... Lisäongelman tuotti se, että koska akku oli ollut kuljetuksen aikana irti, ei päästötesti mennyt hyväksytysti läpi. (Autolla pitää ajaa muutama sata mailia ennen kuin se on saanut tehtyä kaikki tarvittavat mittaukset.)

Eikä mitä! Rekisteröintihakemus ja alkuperäinen Kalifornian rekisteröintitodistus kelpasi virkailijalle ja auton Suomi-visiitti kuitattiin suunnilleen olankohautuksella. Päästötestinkin sai suorittaa parin kuukauden sisällä uudestaan. 45 minuuttia ja kädessä oli Connecticutin kilvet! (DMV:ltä jos selviää alle tunnissa, se on erittäin kohtuullista.)

Ensimmäistä tankkauskertaa oltiin odotettu jännityksellä. Johtuen Volvon isosta T6-moottorista, bensaa kuluu ihan iloisesti. Suomessa tämä oli pienoinen ongelma, mutta täällä Connecticutissa asian kanssa voi elää kevyemmillä mielin:

Suomi: 1,399 €/l, Connecticut: 0,511 €/l

Mössösosefysiikkaa

Varpu: "Arvaa mitä? Meidän rinnakkaisluokan opettajalla on viiden kuukauden ikäinen vauva. Se opettaja kertoi, että niiden perheessä eletään nyt mielenkiintoista aikaa, kun vauvan on aika alkaa vähitellen syödä ... niitä ... errrr ... mikä se onkaan suomeksi ..."

Äiti: "Kiinteitä ruokia."

Varpu: "No ei, vaan siis sellaisia vauvanruokia."

Äiti: "Niin, niin. Siis jotakin muutakin kuin pelkkää äidinmaitoa."

Varpu: "Kiinteitä ruokia? Sehän on ihan tyhmästi sanottu. Mieti nyt itsekin. Jos sulla on jossakin purkissa sellaista sosetta ja kuvitellaan, että se purkki yhtäkkiä häviäisi siitä ympäriltä. Jäisikö se sose sen purkin muotoiseksi? Ei ihan varmasti jäisi."

Susikallio

Essi ja Varpu pohdiskelivat, löytyisikö täältä samankaltaista eväsretkikohdetta kuin Kalifornian kestosuosikkimme Castle Rock. Hakusessa siis seikkailumaastoa ja kiipeilykiviä.

Tältä mietintäpohjalta sovimme lauantain juoksulenkin päätteeksi treffit Mansfieldiin, Wolf Rock Nature Preserven kupeeseen. Toimimme vanhalla, hyväksi havaitulla kaavalla, jossa perheenäiti singahtaa aamuhämärissä paikallista polkuverkostoa rymyämään ja muu perhe jää nautiskelemaan viikonloppuaamun rauhaisista unista. Alkuiltapäivästä auto lastataan piknikeväillä ja karautetaan ennalta sovittuun tapaamispaikkaan, jonne äitikin on tiensä löytänyt, sikäli, kun ei ole pahasti eksynyt.

Tällaista pikniköintimaastoa tällä kertaa - ei hassumpi paikkavalinta tämä Wolf Rock:

Leena ja Jari kylässä

Syyskuun ensimmäisenä maanantaina vietetään paikallista vappua eli Labor Day:ta. Viimevuotiseen tapaan saimme tänä pidennettynä viikonloppuna seuraksemme Leenan ja Jarin. Erinomaisen hauskaa, jos saamme tästä loppukesän kyläilysessiosta leivottua jonkinlaisen perinteen.

Viime vuonna Jarin kipeä jalka ei sallinut osallistumista Storrs Adventure Parkin kiipeilyhauskuuksiin. Tällä kertaa kaikkien koivet olivat onneksi kunnossa, joten pääsimme seikkailemaan koko joukolla. Mikäpä sen hauskempaa:

Ja seuraavana päivänä päästiin kilvan vertailemaan eksoottisia lihasjumeja...

Sunnuntaina otimme retkikohteeksi Worcesterin Ecotariumin, joka muistutti olemukseltaan Tiedekeskus Heurekaa. Puuhakas päivä täälläkin: bumerangin tekoa, aurinkokellon ihmettelyä, outoja kasveja ja eläimiä, massiivisia saippuakuplaviritelmiä ja planetaariokäynti, noin muutamia mainitakseni.

Loppuloma vierähti pihapiirin faunatutkimuksissa (kohteena mm. oravia, kissoja, kilpikonna, käärme ja peuralauma), shoppailuekskursioilla ja yleisen maailmanparannuksen äärellä yhdessäolosta nauttien. 

Kun jälkeenpäin kysyin Varpulta, mikä oli Leenan ja Jarin kyläilyssä kivointa, Varpu vastasi: "Se, kun Leena tuli saattamaan mut koulubussille keskiviikkona ja torstaina." Pienillä eleillä on iso merkitys. 

Leena ja Jari lähtivät paluumatkalle torstaina. Nyt malttamattomina pohdiskelemme, koskahan seuraavan kerran saamme Suomi-vieraita...?

Tollandin torvet

Varpu on koko kesän miettinyt, mitä soitinta aloittaisi soittamaan viidennellä luokalla. Tolland Intermediate School kun mahdollistaa soitannon aloittamisen neljännen luokan lisäksi myös viidennellä luokalla, mistä iso kiitos koululle.

Kävimme tänään koululla iltamassa, jossa sekä intermediate (luokat 3 - 5) että middle schoolin (luokat 6 - 8) musiikinopettaja ja pari paikallista musiikkipuotia olivat järjestäneet mahdollisuuden vuokrata kuluvaksi kouluvuodeksi jonkin puhallininstrumentin. Näistä Varpun mielenkiinnon herättivät baritonitorvi ja saksofoni. Saksofoneja olikin sitten tarjolla kahta eri kokoa: alto- ja tenorisaksofinit.

Baritonitorvi näytti hienolta ja mahtavalta, mutta kysymykseksi nousi soittimen hyödyllisyys aikuisiän rokkibändissä (isän huoli ehkä lähinnä)...

Middle schoolin opettajan puheista saattoi rivien välistä tulkita, että pienemmän ja korkeampiäänisen altosaksofonin taitajia on tulossa seuraavana vuonna kouluun ihan tarpeeksi, eli siis juuri, kun Varpu siirtyy middle schooliin. Siksi jätimme altosaksofonin pois listalta. Mutta saksofoni mikä saksofoni, ja tenorisaksofini tuntuikin jokseenkin oman oloiselta ja kokoiselta...

Eli valinnaksi muodostui matalampiääninen tenorisaksofini. Mikäli melodiaosuuksien soittaminen alkaa Varpua myöhemmin kiinnostaa, on altosaksofoniin siirtyminen kuitenkin verraten helppoa. Bonuksena on tietysti vielä se, että jos Varpu ja serkku Joel joskus pääsevät musisoimaan yhdessä, on heidän puhallinorkesterissaan erilaisia soittimia. Ja jos saksofoni ei sitten kuitenkaan tunnu omalta, vuokrafirma sallii vaihtamisen toiseen puhallinsoittimeen kouluvuoden aikana (jos opettaja antaa luvan...)

Bonustehtävä: Mikä TV-sarja tulee mieleen?