Vähiin käy ennen kuin loppuu

Vuosi 2008 alkaa vähitellen olla nautittu. Nyt olisi ehkä paikallaan tehdä pieni luotaus menneisiin kahteentoista kuukauteen ja muistella, mitä tapahtui, muun muassa:

Tammikuussa saatiin (muistaakseni hartaan odottamisen tuloksena) vihdoinkin kunnollinen talvikeli. Kuun lopussa oli lunta rakennustarpeiksi jos vaikka mihin.

Helmikuussa juhlittiin kollektiivisesti sekä Essin että Varpun syntymäpäiviä. Lapsivieraiden kesken vietimme iloista iltapäivää Sääksärven koulun liikuntasalissa. Oli tilaa telmiä ja lupa riehua sydämen kyllyydestä.

Kauan ei talvea kestänyt. Ilmastonmuutosta tai ei, maaliskuussa oli kuitenkin lillinkisesonki kuumimmillaan.

Huhtikuussa olikin aika polkaista pyöräilykausi käyntiin.

Toukokuussa olikin sitten jo täysi kesä (ainakin hetken aikaa). Tässä nautittiin sandaalisäästä Ideaparkin leikkipuistossa.

Kesäkuussa Essi ja Varpu perustivat takapihan terassille kylpylän. (Sivuhuomautus: tätä kirjoittaessani Jussi laittoi sattumalta soimaan Semmareiden kappaleen "Muistatko, sävelen, laulun viime kesäisen..." Ideaalista muistelomusiikkia!)

Heinäkuussa reppureissasimme pariksi päiväksi Bremeniin. Kolusimme paikallisia leikkipuistoja, ajoimme raitiovaunulla ja maistelimme bockwursteja. Sadesäätä pakenimme tiedekeskus Universumiin.

Elokuussa(kin) kävimme laavuretkellä. Vadelmien ja puolukoiden metsästys oli pop.

Perheellämme on viha-rakkaussuhde siihen maisemointivirkailijaan, joka on keksinyt, että piha, etenkin leikkipaikan ympäristö on kätevää kyllästää marja-aronialla. Syyskuussa oli noiden pensaiden sato komeimmillaan ja hiekkalaatikkotoimien ohessa syntyi jokunenkin kiisseli ja piirakka. Pyykkivuoresta sen jälkeen syntyi aikamoinen soppa.

Lokakuussa lotisi.

Marraskuussa saatiin lunta taas. Hei lystiä!

Joulukuun viimeisen päivän kunniaksi poltimme tähtisadetikkuja. Iltapalaksi mutustelimme nakkeja, perunasalaattia ja sämpylöitä - ihan tuli heinäkuinen Bremen mieleen.

Varsin puuhakas vuosi meillä, eipä tarvitse ihmetellä, miksi se tuntuu kuluneen niin nopeasti. Suuntaamme mielenkiinnolla kohti tulevaa ja toivotamme onnellista uutta vuotta teille, rakkaat lukijat!

Rubiineja

Muistelen joskus vuosia sitten lueskelleeni hilpeillä mielin kirjaa "Villejä rubiineja", kokoelmaa väärin kuulluista laulun sanoista. Nyt alkaa vähitellen vaikuttaa siltä, että meiltäkin löytyisi hyvää aineistoa rubiineiksi. Lastenlaululevyt kun ovat ahkerassa käytössä, syntyy uusia sanoituksia kuin itsestään (sulkeissa alkuperäisen sanoittajan versio):

Esimerkki 1: 

"Kassithan se jäädyttää ja palelluttaa pään." 

("Tassuthan se jäädyttää ja palelluttaa pään.")

Esimerkki 2: 

"Laula vain, laula vain, vuoret sulta vaihtuu ain."

"Laula vain, laula vain, puolet susta haihtuu ain."

("Laula vain, laula vain, huolet sulta haihtuu ain.")

Leevin loppu

Muistanette muutaman päivän takaa Leevi-lumihevosen. Sillä on nyt muutama päivä ratsasteltu ja mukava kaveri on tuo otus meille ollut. Sääennustekin on lupaillut pakkasia, joten uskalsimme ounastella, että Leevistä olisi meille iloa pidemmäksikin aikaa. Vaan kuinkahan kävi?!?

Olin lähdössä hetki sitten roskapussia viemään, mutta en saanutkaan ulko-ovea auki ihan noin vain. Hanakan tuuppimisen jälkeen sain lopulta oven aukeamaan, eikä ollut itku kaukana, kun huomasin, mitä portaalta paljastui. Nokkelat naapurin kakarat (?) olivat käyneet potkimassa Leevi-rassulta kaulan ja pään irti ja pönkänneet niillä ulko-ovemme. Voi mielihyvän määrää, voi laatua sen...

Nenälina

Essi ei nykyään nuku kovin usein päiväunia mutta jotta Varpu saisi nukuttua omansa, Essi saa viettää aikaansa vanhempien makuuhuoneessa värityskirjan ja muiden lelujen kanssa. Tänään olin yllättynyt kun Essi esitteli aikaansaannostaan. Joululahjaksi saadut tussikynät kelpasivat hyvin nenäliinan koristeluun. Kuvan ympyrä on kuulemma possun "nenä".

Hienoksi asian tekee se, että Essi oli aivan itse päätellyt "nenäliina"-sanassa olevat kirjaimet. Pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit aiheuttavat tosin vielä päänvaivaa...

Joulu pakettiin

Tarina kertoo, että Silja-mummulla (Amurin vaarin äiti, joka on levollista ikiunta nukkunut jo lähes 20 vuotta) oli aikoinaan tapana todeta jouluaattoiltana heti lahjojen avaamisen jälkeen: "No, nyt se joulu on menny." Perheemme taitaa näinä hetkinä yhtyä tuohon huokaukseen ja helpottuneena huomata, että selvittiinhän näistä etukäteen ahdistaneista pitkistä pyhistä sentään - hyvä näin.

Yllätys, yllätys, järin jouluista ei ole elomme näinä päivinä ollut. Olemme viettäneet ikään kuin mitä tahansa talvilomapätkää tai pitkää viikonloppua, joskin avokätinen joulupukki tuomisineen on aktiviteettivalintoihin osin vaikuttanut. Lasten saamia otsalamppuja piti ainakin päästä koeistamaan mitä pikimmiten, joten joulupäivänä skippasimme perinneherkkupäivällisen ja suuntasimme sen sijaan iltapäivähämärissä Ammejärven laavulle nuotionakkeja ja termospullokaakaota nauttimaan.

Ulkoilukelit ovat olleet muutenkin suosiolliset, joten pulkat ja haalarintakamukset ovat viime päivinä saaneet kyytiä (kuten myös juoksutossut, joiden mittariin on huomaamatta kolmessa päivässä kertynyt yhteensä nelisenkymmentä kilometriä...) Eilisen iltapuhteena syntyi takapihalle Leevi-lumihevonen:

Pihalla riehumisen ohella on toki innolla koeistettu myös uusia "sisätilaleluja": Varpu on hihkunut riemua uuden Barbapapa-kirjan äärellä, Essi taas on onnesta soikeana puuhaillut hartaasti toivomansa parkkitalon parissa. Autot on järjestelty sotilaalliseen riviin yhteen kerrokseen, muissa kerroksissa majailee vaihtelevasti hevosia tai sairaita joulutonttuja, jotka pitäisi hoivailla kuntoon:

Niin ikään paketista kuoriutuneet uimakellukkeet tuskailivat vielä testaamattomuuttaan, joten tänään oli päästävä uimahalliin. Suuntasimme tuttuun tapaan kohti Valkeakoskea, jossa vietimme iloisen iltapäivän. Hyvin toimivat kellukkeet, kiitos vain anteliaalle pukille näistä kuten myös muistakin lahjuksista! Mutta nyt: Tule arki kultainen!

Jollei jouluna ole lunta...?

Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, Maissilakin väki ei ole oikein jouluihmisiä. Pitkien pyhien rattona on meillä muistoja takavuosien epäjouluista, esim. viime vuonna olimme joulun ajan Teneriffan auringon alla:

Tapaninpäivän uimarantaretki

Vesiliukumäessä oli lystiä. Pärskis!

Jonkinmoista kimppakuvaakin yritettiin ottaa. Maasta taisi juuri samalla hetkellä löytyä jotakin kameraa kiinnostavampaa katseltavaa...

Kaksi vuotta aiemmin, 2005, pakenimme vastaavasti Gran Canarialle. Essi oli tuolloin hippasen vaille kaksivuotias ja Varpu puolestaan kompakti masumatkustaja.

Perhepotretti kaktuspuistossa

Pulikointiaktiviteettia ei voita mikään. Valkea hiekkaranta ja iloisesti loiskuva merivesi - mikäs tässä on joulua viettäessä :o)

Me käymme joulun viettohon

Jussi ja tytöt aloittivat joululomailun jo maanantaista ja viettivät kaksi isä-lapset-laatuaikapäivää, kunnes Johannakin viimein eilen iltapäivällä nakkasi työrukkaset naulaan ja perheen yhteinen lomarupeama voitiin katsoa alkaneeksi. Suuremmin emme ole joulun tuloa hypettäneet, maanantaina kävimme tosin hakemassa tontilta pienen kuusen, mikä sekin on meille vannoutuneille epäjouluihmisille saavutus sinänsä.

Eilen liityimme Leenan, Jarin, Reetan, Katin ja Sakun seuraan ja suuntasimme illan suussa Nokian Edeniin, joskin Varpun huijasimme tuoksi ajaksi mummulaan kaniin. Aatonaaton ansiosta kylpylässä oli mukavan väljää, rennoissa merkeissä pääsimme siis lomatunnelmia aloittelemaan. Edenin jälkeen hurautimme yökylään Leenan ja Jarin luo. Pikkutytöt kävivät yöpuulle varsin pikaisesti (jostakin kumman syystä ;o)), varttuneempi väki vietti jouluvalvojaisia Aliasta pelaten ja maailmaa parannellen. Hauska kyläilysessio kaikin puolin, kiitokset vielä kerran isäntäväelle!

Nyt vietämme leppoisaa päivälepotuokiota kotosalla, jonka jälkeen suuntaamme aattoillan viettoon Amurin mummulaan. Luvassa lienee siis jouluruokien runsaudensarvi, saattaapa illan mittaan käväistä joulutonttukin vaivihkaa oven takana, sikäli, kun seurueesta kilttejä lapsia löytyy...

Maissilakki toivottaa lukijoilleen levollista ja mukavaa joulunaikaa. Kiva, että kävijälaskuriin on saatu vähitellen vipinää, toivottavasti pysytte seuranamme jatkossakin!

Syntyjä syviä

Iltapalalla tänään Essi yht'äkkiä totesi:

- Mutta ensimmäisen äidin on täytynyt tulla jostain muualta, koska sitä ei ole kukaan muu voinut synnyttää.

No, ylpeänä isänä kerroin sitten tietysti Aatamista ja Eevasta ja tasapuolisuuden nimissä myös evoluutiota yritin perusteet mahduttaa tämän (melkein) viisivuotiaan muutaman kymmenen sekunnin tarkan keskittymisen aikaikkunaan. Essi saa sitten vanhempana valita itse oman suuntautumisensa. Minä en sitä hänelle tuputa...

Hammaspeikkojen tehotorjuntaa

Melkein olimme jo saavuttaneet iltarauhan: hampaat oli pesty, yöpuvut puettu, iltasadut luettu ja tytöt olivat kumpikin saaneet Katti Matikainen-fluoritablettinsa. Lapset kömpivät peittojen alle ja toivoteltiin hyvät yöt. Hetken kuluttua huoneesta kuuluu Varpun ääni: "Saisinko uuden Katti Matikaisen?" Raotan ovea ja kysyn: "Mihin sinä sen edellisen hukkasit?" Varpu vastaa iloisesti: "Se on mulla nenässä."

Aargh! Eipä sitten muuta kuin tyttö rivakasti eteisen lattialle hyvän valon alle ihmeteltäväksi. Sielläpä toden totta köllötteli vähän imeskelty Matikainen syvällä oikeassa sieraimessa. Onneksi oli paikalla kaksi aikuista taisteluvalmiina. Tarvittiin yksi päälläistuja, kolme kättä pitelemään kiinni ja yksi ronkkimaan pinseteillä. Epätoivoisen räpiköinnin ja sianteurastusta muistuttavan huudon saattelemana lopulta saimme tabletin ulos. Elämä on taistelua...

Ilmeisesti lapsilla on selkäytimeen kirjoitettuna jonkinlainen komento tunkea nenäänsä jotakin pientä kivaa ainakin (toivottavasti vain) kerran. Tuo koodirivi aktivoituu juurikin tässä 2-3:n ikävuoden paikkeilla. Essi oli aikanaan muistaakseni noin 2,5-vuotias, kun isän säätökaapin komponenttivarastoa ihastellessaan keksi työntää ledin nenäänsä. Ja jos en vallan väärin muista, olen kuullut tarinan myös muuan isosiskosta, joka taaperoikäisenä laittoi nenäänsä herneen.

Jokohan nyt vähitellen vetäytyisimme lauantai illan rauhasta nauttimaan? Kiva ajatus sinänsä, että saa möllötellä kotosalla, eikä tarvinnutkaan lähteä Valkeakoskelle ensiapuun... Kippis sille!

Pikkusisaruksia kerrakseen

Varpu: "Mä voisin oikeastaan olla Essin isosisko."

Isä: "Kyllä se taitaa mennä niin, että Essi on isosisko, koska Essi on syntynyt ensin."

Varpu: "Eikä. Kyllä mä oikeastaan olen Essin isosisko."

Isä: "Jos sinä olet Essin isosisko, niin kenen isosisko Essi sitten on?"

Varpu: "No vaikka Johelin ja Lotan ja jonkun kenen tahansa."

Vaarallinen Juha

Jussi koodasi eilen iltapuhteena Essiä varten hauskan lukemaanopetteluohjelman. Ohjelma toimii kaikessa konstailemattomuudessaan siten, että näppäimistön avulla naputellaan näytölle haluttu teksti, ja kun painaa enteriä, kone lukee ääneen kirjoitetun tekstin. Tänään Essi pääsi koeponnistamaan uutta ohjelmaa ja olikin siitä hyvin innoissaan. Pitkään riitti iloa esim. siitä, kun kirjoitin paperille listan lyhyitä helppoja sanoja, joita Essi yritti ensin itse liukumismenetelmällä lukea ja varmisti sitten oman "olettamuksensa" naputtelemalla sanan kirjain kirjaimelta ja luetti sanan koneella.

Essi halusi myös kokeilla kirjoittaa hyllystä löytämiensä kirjojen nimiä ja niiden osia. Kohtuullisella äheltämisellä kone saatiin lukemaan mm. "Rumpali", "Musti" ja "tulosluettelo". Muumikirjojen nimet ovat sen verran pitkiä, että Essin kärsivällisyys loppui kesken ja enteriä piti päästä painamaan ennen aikojaan. Hersyvästä naurusta ei ollut tulla loppua, kun koneen "suusta" pääsi: "Vaarallinen Juha".

Jumppakerhon joulujuhla

Viime sunnuntaina avasimme joulujuhlakauden Lempäälän Pandojen toimesta. Hakkarin liikuntahallille oli kokoontunut kymmenkunta liikuntaryhmää taaperoikäisistä naisvoimistelijoihin, joten repertuaariin kuului musiikkiliikuntaesityksiä laidasta laitaan. Alla muutama tunnelmakuva antoisasta iltapäivästä:

Varpu Vakava esiintymisasussaan

Essi Etevä oikomassa tonttulakkiaan

Juontajatäti sekä kunnianarvoisa Lempäälän Pandojen pääpanda

Essin ja Varpun ryhmä esitti tonttuja joulupuuron äärellä "Hupsis Tupsis Pimpeli Pompeli":n tahtiin

Puuroa syömään kun joulu on! (Puurokasan takana Essin iloinen virnistys)

Pipareita koristelemassa, toinen tuotantokausi

Itsenäisyyspäivänä lapset olivat leiponeet Amurin mummun johdolla ison kasan piparkakkuja. Eilen iloksemme havahduimme siihen tosiasiaan, että kakkuset olivat vielä koristelematta. Käärimme siis hihat ja laitoimme ne heilumaan, josta tuokiokuvia seuraavassa:

Varpu seuraa tarkkaavaisesti isosiskon esimerkkiä...

... kunnes kyllästyy sivustaseuraajan asemaan. Eikun mäitte!

Lopputuloksena oli kirjava otos kivi-, kasvi- ja eläinkuntaa.

Rumat sanat

Mandariininsyönnin lomassa tulimme tänään maininneeksi, että tiedättekös, lapset, että mandariini on sitrushedelmä, kuten myöskin appelsiini ja sitruuna esimerkiksi. Essi raivostui tuosta aivan täysin. Oli sitä mieltä, että "sitrushedelmä" on niin ruma sana, ettei sitä sovi sotkea mandariininkaltaiseen herkkuruokaan. Sanaseppo sisälläni virkistyi oitis ja aloin kysellä, onko Essillä mielessään muitakin sanoja, jotka ovat hänen mielestään rumia. Oikopäätä tyttö ei keksinyt mitään sitrushedelmän veroista, mutta innostui mietinnästä kuitenkin siinä määrin, että pitkin iltaa kävi aina listaamassa uusia rumia sanoja, sitä mukaa, kun niitä mieleen juolahti. Yhteenvetona Essin viiden kärki inhottavimmista mieleen tulevista sanoista:

1. sitrushedelmä

2. rakkikoira

3. pölysokeri

4. vauvanhajuinen (?!?)

5. liottaminen

Hupaisaa sinänsä, etteivät nuo mitenkään aihepiireiltään ole lähellä toisiaan, eivätkä ainakaan kaikki selkeästi inhottavia asioita itsessään. Referenssinä rumien sanojen top 5 omalta osaltani:

1. raikulipoika

2. itsesyytös

3. rääväsuu

4. Lihasula (paikka Kangasalla, hyi olkoon!)

5. hauki

Varpu ei oikein pohdiskelustamme perustanut. Jussi ei myöskään jaksanut lähteä tarkemmin rumia sanoja erittelemään, oli lähinnä sitä mieltä, että valitsemalla stadin slangista mitkä tahansa viisi sanaa, saisi jo aikaan todella vastenmielisen listan.

Voi tätä mietinnän hauskuutta! Toivottavasti joku liittyy pian seuraamme ja kommenttiloota täyttyy uusista rumista sanoista. Saa sinne toki kauniitakin kirjoitella...

Hiukset hyvin, kaikki hyvin?

Tänään olisi ollut taas perheliikuntapeuhupäivä, mutta koska Essi on koko viikon yskinyt antaumuksella keuhkojaan pihalle, katsoimme parhaaksi jättää peuhaamisen väliin tällä kertaa. Aamupäiväksi keksimme sitten muunlaista aktiviteettia, perustimme keittiöön salongin ja ryhdyimme hiustenleikkuupuuhiin. Tyttöjen hiukset alkoivatkin olla jo aikamoisessa Mörrimöykky-lookissa, joten ajankohta näin joulujuhlasuman kynnyksellä oli enemmän kuin otollinen. Tilanne ennen operointia näytti tältä:

Varpun hiuksiin ei ennen tätä ole koskaan saksien kanssa kajottukaan. Hiukan haikein mielin siis käytiin vauvahahtuviin käsiksi. Jännä juttu muuten, miten vaihtelevaa tahtia lapsille nuo hiukset tulevat. Monilla Varpunkin ikätovereilla tuntuu olevan jo vaikka miten vahva tukka tässä vaiheessa, mutta tämä yksilö ei ole pitänyt kiirettä. Vaan ehtiihän tuon myöhemminkin... (Vähähiuksisuudesta tuli muuten mieleeni ihana, elämään jäänyt kommentti parin vuoden takaa. Olimme sukujuhlissa Oriniemessä, Varpu oli tuolloin muutamaa kuukautta vaille vuoden ikäinen, sellainen pyöreäposkinen, hiukseton ja hampaaton hangonkeksi. Anu-serkun ensikommentti Varpusta kuului: "Voi kun ihana! Teilläkin on tämmöinen klassinen suomalainen kaljupäävauva." Terveisiä vaan Anulle, tämä "klassinen suomalainen kaljupäävauva" on meillä sittemmin käyttöön vakiintunut käsite ja oikein hyvä sellainen!)

Mutta siis, takaisin asiaan. Lapset jähmetettiin pöydän ääreen katsomaan saksankielistä Barbapapaa, jolloin päät pysyivät kiitettävän hyvin paikoillaan ja saksiminen sujui jouhevasti. Essi onkin tässä parturointioperaatiossa ihan konkari ja suostuu hommaan mielellään, mutta Varpun asennetta ennakkoon hieman pelkäsin. Varpu ei alunperin ollut ollenkaan innoissaan koko hiustenleikkuuajatuksesta ja kun lopulta alkuun päästiin, jännitin kaiken aikaa, missä kohtaa tulee se periaatteellinen ja lahjomaton "ei enää/haluun jo pois tästä/ei leikata/en halua istua paikallaan/pissahätä/..." Yllättävää kyllä, kauhuskenaario ei toteutunutkaan, vaan leikkelyoperaatio sujui hyvässä yhteisymmärryksessä alusta loppuun asti. Lopputulos näytti tältä:

Pääsimme heti illalla kokeilemaan uusien kutrien juhlakelpoisuutta. Essin ja Varpun Jussi-serkku täytti eilen maagiset 18 vuotta, jota tänään kävimme Sorsapuistossa juhlistamassa. Vähän tässä tosin alkaa tuntea itsensä vanhaksi, kun sellainen, jonka elämää on saanut seurata aivan vastasyntyneestä asti, onkin yhtäkkiä aikuinen. Eikä yhtään vähemmän hämmentävää ole se, että poika, joka mahtui aivan hienosti syliin, kun itse olin kahdeksanvuotias, joutuu nyt kumartumaan ainakin 30 cm, jos meinaa vastaanottaa onnitteluhalin keskimittaiseksi jämähtäneeltä tätipololta... Iloiset onnentoivotukset Jussille vielä kerran - ja onnea myös lähitulevaisuudessa häämöttävään inssiin! Viimeisenä - vaan ei vähäisimpänä - toivottelemme syntymäpäiväonnea myös Kati-serkulle, joka täytti tänään 14 vuotta.

Ennakkoluuloille kyytiä

Viime viikolla ruokakauppapäivänämme sattuivat olemaan banaanit tarjouksessa, joten ostimme niitä reippaan kokoisen tertun. Ilmeisesti mitoituksemme ampui hieman yli ja viikonlopun aikana jäljelle jääneet yksilöt alkoivat jo näyttää varsin surullisilta, varsinkin, kun täkäläiset syöjättäret suosivat ennemmin aavistuksen verran raakoja kuin ruskeapilkullisia banaaneja.

Eilen, iltapala-ajan lähestyessä, katselin epätoivoisena pöydällä nököttävää neljän banaanin kasaa. Poloiset olivat jo todellakin parhaat päivänsä nähneet, joten niihin tuskin kukaan sellaisenaan haluaisi koskea, mutta jotakin hyötykäyttöä pitäisi niille kuitenkin keksiä. Vaikeutin pohdintatehtävääni tiedostamalla, että maanantaina herkuttelu on vähintäänkin moraalitonta, joten ensimmäisenä mieleen tulleet vaihtoehdot banaanimuffinsit, -kakku tai -pirtelö olivat poissa laskuista.

Parhaat keksinnöt syntyvät usein vahingossa - niin nytkin. Päätin ryhtyä tosiuskalikoksi ja mössätä banaaniressukat sämpylätaikinan pohjaksi. Jussi esitti hivenen epäröivän "Joko päätit, mitä aiot tehdä?"-kysymyksen siinä vaiheessa, kun kulhoon oli kipattu banaanimössön kaveriksi kasa ruisjauhoja, kaurapuuron rippeet sekä jääkaapissa turhautunut piimäpurkin jämä. Lapsiltakin taisi usko hiipua - etenkin Essi oli aluksi ollut leivonta-ajatuksesta innoissaan, mutta jossakin vaiheessa syntyi päätös omista leipomuksista, joten tytöt siirtyivät tekemään joulukakkuja muovailuvahasta.

Yllättävän toimiva taikina tuosta sekamelskasta kuitenkin lopulta syntyi:

Samaan aikaan toisaalla:

Ennakkoluuloton kötöstely sai kaikista epäluuloista huolimatta onnellisen lopun. Banaanimössö teki sämpylöistä mukavan pehmeitä, yllättäen ei kuitenkaan kovin imeliä, mitä etukäteen pelkäsin. Iltapalana tekivät kauppansa oikein mainiosti - Essin kaunistelematon kommentti kuului: "Tää on parasta leipää mitä on ikinä syöty." Ehkä siis pohjustamme sämpylätaikinan banaanilla joskus toistekin...

Oikeat ihmiset vs. piirroshahmot

Lapset olivat katselleet tänään Tarjalla "Joulupukki ja noitarumpu"-DVD:tä. Kotimatkalla autossa saimme kuulla juonen ydinkohtia. Yritimme selvittää Essiltä, oliko kyseinen elokuva piirretty vai näytelty, mikä olikin yllättävän mutkikasta. Keskustelumme kulki suunnilleen seuraavasti:

Isä: "Oliko se elokuva piirretty vai näytelty?"

Essi: "Ööö... Ei, kun se oli niinku sellainen... filmi."

Isä: "Niin, niin. Elokuva on sama asia kuin filmi. Mutta oliko se animaatio? Sellainen missä ne hahmot ovat piirretyn näköisiä vai sellainen, missä oli ihmisiä näyttelemässä?"

Essi: "Ei ne olleet ihmisiä, kun ne oli tonttuja."

Äiti: "Piirretty elokuva tarkoittaa sellaista niin kuin esimerkiksi Maikki ja Pelottava Pontso. Eihän se Maikki näytä oikealta ihmiseltä, vaan se on sellainen piirretty tyttö. Näytelty elokuva on taas sellainen niin kuin oli Saariston lapset. Siinä oli ihan oikeita ihmisiä, ne lapset näyttivät ihan tavallisilta lapsilta. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoittaa piirretty tai näytelty elokuva?

Essi: (epäröintiä) "Ööö... ymmärrän."

Äiti: "No joko tiedät kumpi se Joulupukki ja noitarumpu oli?"

Essi: "Tiedän... Se oli piirretty, koska niillä tontuilla ei ollut nenänreikiä."

Itsenäisyyspäivän jälkipuintia

Radiosta tuli eilen ohjelma, jossa erinäisiltä julkimoilta kyseltiin, millaisia suomalaisuuden huippuhetkiä näille oli jäänyt erityisesti mieleen. Sinänsä varsin samaa kaavaa toistavia haastatteluita, koska lähes poikkeuksetta kaikki kaivoivat muistojensa syövereistä urheilukilpailuja: suomalainen korkeimmalla palkintopallilla, suomen lippu ja Maamme-laulu. Hienoja muistoja sinänsä, mutta koska ohjelma hyvin pian tuntui kangistuvan tähän samaan kaavaan, ryhdyin pohtimaan samaa kysymystä omalta kohdaltani.

Olympiakultien sijaan nousi päällimmäiseksi mielenkiintoinen muisto taannoiselta Gardajärven reissulta. Matkasimme Niinan kanssa junalla Gardajärveltä kohti Veronaa ja samassa looshissa kanssamme istui charmantti vanhempi italialaismies. Aikamme jutusteluamme kuunneltuaan hän sujuvalla englannilla kysäisi, mistä olemme kotoisin. Kun kerroimme olevamme Suomesta, hän kertoi jotakin sen suuntaista arvelleensa, koska puheemme muistutti unkaria, joka oli hänen edesmenneen vaimonsa äidinkieli. Mies itse oli todellinen kosmopoliitti: hän oli kotoisin Veronasta, mutta sittemmin matematiikan professorina opettanut yliopistoissa eri puolilla maailmaa. 

Suomalaisuutemme herätti hänessä muiston Helsingistä, jossa hän oli käynyt muuan matemaatikkojen konferenssissa "kauan, kauan sitten". Hän oli matkallaan yöpynyt Hotelli Vaakunassa ja illalla hän oli etsiytynyt hotellin ravintolaan. Häntä oli tullut palvelemaan Matti-niminen tarjoilija (uskomaton määrä pieniä yksityiskohtia oli todellakin jäänyt hänen mieleensä!), jonka kanssa herra professori oli kuitenkin törmännyt jonkinasteiseen kielimuuriin. Hän oli järjestyksessä kokeillut suunnilleen kaikki repertuaariinsa kuuluneet kielet, mutta tuloksetta. Matti-polo ei taitanut englantia, ei italiaa, ei saksaa, eikä ranskaa liioin. Tilanne oli hetken vaikuttanut jo varsin tukalalta, kunnes fiksu ja kekseliäs Matti oli kaivanut ässän hihasta: "Puhutteko latinaa?" Herra professori toki puhui ja niin sujui ravintolailta loppuun saakka sujuvasti latinaksi.

Professori vuolaassa puhetulvassaan ylistikin meille sitä, miten sivistyneen käsityksen oli suomalaisista saanut. Ajatella, että maassa, jossa ei saa palvelua saksaksi tai englanniksi, voi hoitaa asiansa kuitenkin näin klassisella kielellä! En saanut suun vuoroa sen vertaa, että olisin voinut hieman oikaista käsityksiä - luulen että nykyisellään hotelli Vaakunan tarjoilijoiden kielitaito on hieman eri tolalla kuin vuosikymmeniä sitten. Herra professori jatkoi sen sijaan suomalaisten ylistämistä - ja yksityiskohtien muistelua. Hän kysäisi, eikö tämä herra Ahtisaari, joka juuri sai Nobelin rauhanpalkinnon, ollutkin suomalainen. Kyllä vain, nyökyttelimme. Seuraavaksi hän tiedusteli, eikö tämä Ahtisaari ollutkin "se isokokoinen entinen presidentti, jolla oli ongelmia polvensa kanssa"...

Uskomaton muisti tuolla sedällä! Moniko suomalainen vielä muistaa Ahtisaaren polvivaivat? Entä kuinka moni osaa nimetä vastaavia yksityiskohtia Italian keulahahmoista takavuosilta?

Mikä tämä on?

Minusta tämä on taikinapyörä. Lehtien joulureseptitarjontaa silmäillessäni olen kuitenkin törmännyt myös ilmaisuihin torttuleikkuri (kuulostaapa keinotekoiselta) ja torttuhyrrä (tämä on jo sentään vähän hauskempi). Rupesin miettimään, josko löytyisi tälle kapistukselle vielä lisääkin nimivaihtoehtoja.

Taikinapyörä ei liene kaikkein ymmärrettävin nimi. Tähän tulokseen tulin, kun iskin hakusanan "taikinapyörä" Googleen - ensimmäinen osuma olisi ohjannut minut Crescentin nettisivuille. Sivupalkin mainoksistakin useampi markkinoi alehintaisia ajovarusteita. Hmm... Taidankin mennä katsomaan, mitä linkin takana on tarjolla. Voihan nimittäin käydä niin, että joululeipomukset menevät pieleen, ellen hanki ennen puuhaan ryhtymistä kunnollista taikinapyöräilyasua. Kypärästä puhumattakaan.

Jumppaharmista korvikekivaan

Tiistai on perinteisesti "pää kolmantena jalkana"-päivä. Tarjalta karppuutamme reippaasti kotiin, jossa hyvinä viikkoina on edellisenä iltana valmiiksi pakattu kassi jumppakerhoa varten. Oletusarvoisesti, kuten myöskin tänään, kassin pakkaaminen on kuitenkin unohtunut, jolloin kotiin syöksytään sitäkin hengästyneemmässä mielentilassa. Tässä vaiheessa syksyä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että menneinä viikkoina kaikista tarvittavista tavaroista suunnilleen jokainen on vuorollaan unohtunut jo kerran kotiin, joten olemme siis kantapään kautta ehtineet oppia kaikenkattavasti, mitä ei ainakaan kannata unohtaa: jumppatossuja, shortseja, T-paitoja, juomapulloja eikä jumppavihkoja (näihin saa jokaiselta jumppakerralta "suoritusmerkintöjä", das heisst, tarroja).

Hienoa, kaikki näytti olevan kasassa, joten suuntasimme nokat kohti Sääksjärveä. Koulun parkkipaikalla auton kello kertoi, että meillä oli hulppeat kuusi minuuttia aikaa hankkiutua sisään, kuoriutua ulkovaatteista, pukeutua jumppavaatteisiin, jonottaa vessaan ja käydä viime hetken pissalla sekä täyttää juomapullot. Tilanne ei näyttänyt siis ensinkään huonolta, mutta katsoimme kuitenkin parhaaksi syöksyä sisään kielet vöiden alla. Ulko-ovilla törmäsimme muutamaan saman ryhmän jumppailijaan vanhempineen, jotka tosin olivat jo tulossa liikuntatiloista pihalle. Täh? "Pandojen tämän illan jumppa on peruttu, salin ovessa oli lappu, että tilat ovat tänään koululaisten käytössä", valaisi erään tytön isä hämmästyneitä ilmeitämme.

Kuin varmuuden vuoksi vaelsimme vielä pukuhuoneeseen ja totesimme, että näinpä tottavie on. Peruttu, mikä peruttu, mutta kirosin mielessäni mokoman urheiluseuran tiedotuspolitiikkaa. Miksi ei viime viikolla kukaan asiasta maininnut, kun luultavasti asia oli kuitenkin etukäteen tiedossa. Harhailipa pukuhuoneeseen taas muutama muukin vanhempi lapsineen laillamme karvaasti pettymään ja autolle palatessamme pihaan kurvaili vielä lisääkin väkeä, jotka luulivat jumppaan tulevansa. Voi höh!

Pakkauduimme pettymyksinemme takaisin autoon ja ajelimme takaisin kotiin. Essi otti asian aika kevyesti ja visioi jo iloisesti pitävänsä kotona ihan oman jumppakerhon. Varpu sen sijaan oli verisesti loukkaantunut, eikä yhtään ymmärtänyt, miksi ei päässytkään jumppaan. Ei lohduttanut Essin ajatus omasta jumppakerhosta, ei edes se, että kotona odottaisi yksi joulukalenterin luukku, joka oli aamulla jäänyt avaamatta. Varpu on lahjomaton. "Mä olen kiukkuinen!"

Paha mieli haihtui vähitellen, kun päästiin kotiin. Illan pelasti havainto siitä, että Rantalan sauna on sentään tänään auki, ja kun tarjosin Essille jumpan korvikkeena avantouintia, tyttö oli oitis intoa täynnä. Varpu harhautettiin jäämään isän kanssa kotiin - tosin sillä verukkeella, että hän saa mennä kylpyyn sillä aikaa, kun "äiti ja Essi käyvät asioilla". Loppuilta sujuikin varsin mallikkaasti: Essi saunoi ja ui itsensä raukeaksi (kolme dippausta napaan asti ja jokunen jalkojen kastelu) ja Varpu kylpi kyllikseen kotosalla. Tämän jälkeen jälkikasvu olikin kypsää kauraa iltapalalle ja nukkumaan.

Illalla, sitä surullisen kuuluisaa jumppakassia purkaessani vilkaisin vielä ohimennen vihkojen tarrakokoelmia. Ja kas, mitä löysinkään?!? Tarramatriisia seuraavalta sivulta hoksasin tekstin: "Tiistaina 2.12. jumppa peruttu." Niinpä niin. Lienemme ehkä huolimattomia, kun emme ole ymmärtäneet, että nuo tarravihot ovat samalla jonkinlainen kommunikaatioväline, emmekä ole niitä kummemmin tutkailleet. Tavallaan lohdullista, että emme olleet kuitenkaan ainoita, kävipä koululla aika monta muutakin tyhjän vuoksi kääntymässä. Huolimatonta tai ei, olisikohan ollut kohtuuton vaiva jumppatädeiltä mainita asiasta viime viikolla ihan suullisestikin? Tuskin siitä ainakaan haittaa olisi ollut. Grrr...