Muottelua

Tänään tehtiin ensimmäinen erä joulupiparkakkuja. Taikinasta jäi vapaaehtoisten jäljiltä jopa jotain ihan paistettavaksi asti. Vaikka uunin lämpötilansäätö olikin täysin arpapeliä eikä ikkunaakaan ollut mistä prosessia voisi reaaliajassa seurata, lopputulos oli lähes täydellinen.

Ahkera rättijä

Varpu rakastaa siivoamista. Perjantaisin on siivouspäivä ja silloin hän on innokkaana apurina imuroinnissa, lattian pyyhinnässä, milloin missäkin. Ulkona kävellessä Varpu etsii mielellään jonkin sopivan risun tms. luudaksi, jotta voi kulkiessaan sutia irtolehdet pois jalkakäytävältä. Tänään tyttö tuli ihan oma-aloitteisesti pyytämään rättiä ja ryhtyi aikansa kuluksi pyyhkimään pölyjä, kun ei ilmeisesti mitään hauskempaakaan keksinyt...

Yksi kielitekninen ongelma jäi vaivaamaan: "Mitä rättiminen on englanniksi?"

Musta Perjantai

Tänään oli Black Friday (Musta Perjantai), toisin sanoen siis koko Amerikan laajuiset Hullut Päivät. Kiitospäivän jälkeisenä päivänä kaupat aloittavat massiiviset alennusmyynnit ja hulppeiden aukioloaikojen kulttuuriin sopivasti kulutusjuhlaan ryhdytään kukonlaulun aikaan. Useimmat liikkeet avasivat ovensa kolmelta tai neljältä aamulla ja monet aikaiset linnut menivät kauppojen ovien taakse jonottamaan jo edellisenä iltana, heti kiitospäivän juhlapäivällisiltä selvittyään. Kuinka ollakaan, meitä ei moinen lysti juuri innostanut, mutta saimmepahan hyvät naurut, kun päivällä lueskelimme San Jose Mercury Newsistä satojen metrien mittaisista öisistä jonoista. Osa kaupoista oli palkannut paikalle jopa järjestyksenvalvojia shoppailufriikkien turvallisuudesta huolehtimaan. Aika ajoin rajallinen tarjoustuotteiden määrä on johtanut aggressiivisiin yhteenottoihin ja vaarallisiksi katsottuja asiakkaita on jouduttu poistamaan jonoista.

Me toisinajattelijat hautasimme kiitospäivän ihan omin seremonioin. Askartelimme joulukortteja ja teimme piparkakkutaikinan. En tosin tiedä onnistummeko löytämään tuosta arvoituksellisesta uunistamme käypiä parametreja piparkakkujen paistamiseen, koska tähänastisilla pikkuleipäyritelmillä on ollut paha tapa kärventyä joko pinnasta tai pohjasta ja jäädä sitten vastakkaiselta puolelta puoliraaoiksi. Voi tosin olla, että huoli on tässä vaiheessa turha, koska minusta noin hyvää taikinaa olisi sääli käyttää paistamiseen... Varpu kylläkin toivoi kovasti, että pääsisi viikonloppuna muottelemaan pipareita. Ehkä taikinaa on siis syytä säästää ainakin vähän. Tai tehdä toinen?

Laiva on lastattu...

Leikimme automatkan ajankuluksi "Laiva on lastattu"-leikkiä. Vuorossa oli E-kirjain ja useamman kierroksen jälkeen Essi ei meinannut enää keksiä enempää lastattavaa.

Essi: "Laiva on lastattu... Ööö... En mä keksi enää mitään E:llä alkavaa."

Isä: "Mietipäs, mitä kaikki kissat ja koirat esimerkiksi on?"

Essi: "Hmmm... Laiva on lastattu... En mä tiedä..."

Isä: "Mitähän nämä kaikki voisivat olla: hevoset, lehmät, lampaat, hiiret, oravat, ..."

Essi: "Nyt mä keksin! Laiva on lastattu everybodyilla!"

Ville Vallaton-puistossa

Tänään päätimme vapaapäivän ja uuden auton kunniaksi seikkailla vähän kauemmas. Otimme siis suunnan kohti Montereyn kaupunkia ja Dennis the Menace Parkia, siis Ville Vallaton-puistoa. Essi ja Varpu ovat kaiholla muistelleet Kirjurinluodon Pelle Hermanni-puistoa, joten päätimme ottaa selvää tästä paikallisesta versiosta. Ihan hauskan päiväretken saimmekin aikaan. Ville Vallaton-puisto oli hämmästyttävän samankaltainen kuin porilainen vastineensa: mukavat maisemat, paljon tilaa temmeltää ja sattumoisin myös keli oli jokseenkin samanlainen kuin toissakesäisellä Porin reissullamme.

Kylliksemme kiipeilyämme, keinuttuamme, liukumäkiä laskettuamme ja pensaslabyrintissa seikkailtuamme lähdimme tutkimusretkelle Montereyn keskustaan, Cannery Row:n rantakadulle. Täytimme nälkäiset vatsamme yhdessä lukuisista viihtyisistä pienistä ravintoloista ja kurkistelimme kadun varren pikkuputiikkien näyteikkunoita. Monet lapsiperheet näkyivät vuokranneen veikeän neljän istuttavan ja kahden poljettavan polkuauton, joilla huristelivat pitkin meren rantaa noudattelevaa kevyen liikenteen väylää. Olisi tehnyt mieli toimia samoin, mutta hämärtyvä ilta ja ruokailun jälkeinen raukeahko olotila kehottivat kokeilemaan tuota aktiviteettia mieluummin vasta ensi kerralla. Antoisa pikavisiitti tällä kertaa, seuraavalla kerralla ymmärrämme varata Montereylle enemmän aikaa. Sitä odotellessa...

Keittiöpatriootit

Kiitospäivä todellakin tekee tuloaan, minkä huomaa ehkä näkyvimmin siitä, että mainokset ja ruokakaupat ovat pullollaan kalkkunoita, kurpitsapiiraita ja karpalokastiketta. Me toisinajattelijat emme kylläkään aio ottaa stressiä kyhätäksemme torstaiksi neljän ruokalajin illallista, vaan keskitymme näinä vapaapäivinä ihan muihin puuhiin. Joulukorttien ja piparkakkujen tekemiseen olemme kovasti yrittäneet orientoitua, mikä kieltämättä tuntuu vähän kaukaa haetulta, kun ulkona on päivisin sitkeästi se parikymmentä astetta lämmintä...

Noin muuten olemme viimeisen parin viikon aikana kunnostautuneet keittiöpuuhastelussa isänmaallisessa hengessä. Innostus taisi saada alkunsa siitä, kun kantapaikassamme Kyo Po Plazassa asioidessamme Varpu hoksasi vihannesosastolla punajuuret: "Hei, ei ollakaan tehty rosollia pitkään aikaan!" Osui ja upposi. Tästä kokemuksesta innostuneina jatkoimme seuraavien päivien aikana vapaasti assosioiden porkkanalaatikkoon, lihapulliin, nakkikastikkeeseen ja uuteen rosolliin. (Toim. huom. Makaronilaatikkoa meillä syödään suunnilleen joka toinen viikko muutenkin, isänmaallista tai ei...) Maksalaatikko on ollut niin ikään Essin ja Varpun toivomuslistalla jo pitkän aikaa, mutta selvitystyö maksan hankkimiseksi on vielä vähän vaiheessa. Jussin haikailema mustamakkara lienee vielä astetta vaikeampi rasti?

Onkohan listaltamme jäänyt jotakin oleellista puuttumaan? Otamme ilolla vastaan vinkkejä, jos mieleenne tulee lisää ruokalajeja, joita meidän kuuluisi suomalaisina ikävöidä, mutta joita emme vielä ole tulleet ajatelleeksi. (Ruisleipä ja hernekeitto on mainittu jo aiemmissa postauksissa, niitä ei lasketa...)

Mazda 5

Perjantai oli vihdoin se päivä, jonka vielä muutama viikko sitten ei uskonut koskaan koittavan. Nimittäin, jo Suomessa ollessamme tilaukseen laitettu Mazda 5-tila-auto saapui vihdoin paikalliseen autoliikkeeseen noudettavaksi. Eihän sitä pirssiä sitten odotettukaan kuin kolme kuukautta ja kolme viikkoa...

Tähän asti olemme siis ajelleet Chevrolet Impala-mallisella vuokra-autolla. Työnantajani suostui muuttoa helpottaakseen maksamaan ensimmäisen kuukauden autovuokran, mutta loppuajan kustannukset jäivät sitten omalle kontolle. En edes uskalla laskea miten paljon se on kaikenkaikkiaan tullut meille maksamaan!

Mutta nyt odotus palkittiin. Tänään olimme ensimmäistä kertaa koko perheen voimin reissussa noin kymmenen mailin päässä olevassa puistossa. Lapset pitivät jostain syystä erityisesti siitä että autossa on kolme riviä penkkejä. Itseäni viehättää se, että takaovet liukuvat sivulle ja näinollen lapset eivät pääse tekemään tuhoaan viereisille autoille ovia avatessaan.

Täkäläisittäin Mazda 5 on pikkuruinen tila-auto, vaikka Suomessa se varmaan olisi näyttänyt melko muhkealta ilmestykseltä autokatoksessa. Eipä haittaa. Vaikka bensa täällä halpaa onkin (noin 50 eurosenttiä litralta), ei sitä silti huvita juottaa vain huvin vuoksi isolle Amerikkalaiselle bensakoneelle. Automme on siis valmistettu 100% Japanissa, Hiroshiman kaupungissa, näin erikoisena yksityiskohtana mainitakseni.

Talkoohenkeä

Kaikkinainen hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat olennainen osa täkäläistä kulttuuria. Vapaaehtoistyöntekijöitä löytyy ihan arkisistakin ympyröistä, kuten esimerkiksi joka-aamuiset liikenteenohjaajat koulujen ympäristössä tai lähisairaalamme Kaiserin pääaulassa neuvontatiskin takana päivystävät oraakkelit. Jos et sattumoisin täsmälleen tiedä, mihin siipeen ja monenteenko kerrokseen sokkeloisessa rakennuksessa vaivasi kanssa suunnistaisit, saat neuvontatiskin "volunteerilta" ystävällisen opastuksen tai tarvittaessa kädestä pitäen ovelta ovelle saattopalvelun. Asiantunteviin vapaaehtoisiin törmäsimme myös mm. viime kesänä vieraillessamme Computer History Museumissa, jossa opastetut kierrokset oli toteutettu puhtaasti vapaaehtoisvoimin.

Hyväntekeväisyys näkyy ja kuuluu varsinkin näin juhlapyhien alla, kun anteliaat amerikkalaiset puuhaavat avustuksia vähäosaisten kiitospäivää ilahduttamaan. Essin koululla saivat kaikki oppilaat viime viikolla Second Harvest-ruokapankin muovikassin. Ajatuksena on, että mahdollisimman moni perhe hankkisi viikonlopun ruokaostoksia tehdessään vähän ylimääräistä ja oppilaat palauttaisivat ruokakassit Second Harvestin keräyspisteelle, joka päivystää koululla ensi viikon maanantain ja tiistain ja toimittaa sitten elintarvikkeet lähikuntien nälkää näkeville perheille. Hieno idea minusta; selkeä ja kouriintuntuva tapa toimia vähävaraisten avuksi ja toisaalta samalla antaa ajattelemisen aihetta lapsillekin. Essin kassi odottaakin nyt eteisessä huomista, kaurahiutaleilla, säilykepurkeilla, pähkinälevitteellä ja makaroneilla lastattuna. Essiä tosin huolestuttaa, onko kassin saava perhe peräti niin köyhä, ettei heillä kenties ole kattilaakaan, jossa makaronit voi keittää. Pitäisiköhän mukaan siis sujauttaa myös yksi joutilas Hackmannin kasari? Ja kapusta?

Kun automaatti kasvot sai

Tämän maan kamaralla ei kauaakaan tarvitse sompailla, kun jo huomaa, että työllistäminen — keinolla millä hyvänsä — täällä ainakin osataan. Esimerkiksi autoteiden varsilla näkyy useasti kyltinheiluttajain ammattikunnan edustajia. Siis sen sijaan, että yritys ostaisi mainostilaa vaikkapa lyhtypylväistä, kuten Suomessa useasti näkee tehtävän, se palkkaakin ihmisen tien varteen seisomaan ja iloinen virne naamallaan heiluttelemaan mainoskylttiä. Konsti se on tämäkin vaikkapa opiskelijan laihanlaista toimeentuloa pönkittää.

Tänään olen päässyt nauttimaan poikkeuksellisen henkilökohtaiselta tuntuvasta palvelusta pariinkin otteeseen. Keittiön kaappiin oli päässyt kertymään kohtuullisen kokoinen kasa tyhjiä pulloja ja tölkkejä, joten oli aika pistäytyä paikallisessa hyötyjätepisteessä. Muinoin Lempäälässähän homma hoitui Kuljun Kartanossa: pantilliset pullot ja tölkit nieli K-marketin aulassa oleva automaatti, muut purkit ja purnukat lajiteltiin kaupan pihalla oleviin lasi- ja metallisäiliöihin (kunnes säiliöt viime keväänä poistettiin ilkivallan vuoksi käytöstä...) Täällä kuskaamme kierrätysmateriaalimme samaan tapaan läheiselle marketille. Kaupan takapihalla on työmaakonttia muistuttava hökkeli, jossa päivätyötään tekee muuan meksikaano. Hän ottaa hoteisiinsa koko hyötyjäteläjän, lajittelee muovin, metallin ja lasin omiin saaveihinsa ja punnitsee sitten saavin kerrallaan. Kustakin materiaalista maksetaan tietty "kilohinta" ja vierailun päätteeksi setä tulostaa kuitin kokonaissummasta, jonka voi sitten marketin kassalla vaihtaa rahaksi. Kierrätyslasin hän kippaa omaan säiliöönsä, muovi- ja metallijäte taas menevät paalaimen ruoaksi: pullot ja tölkit prässätään kompakteiksi pikku kuutioiksi, jotka setä pinoaa koppinsa peräseinälle.

Toinen mielenkiintoinen kokemus oli auton pesu, mikä oli suoranainen käsityön multihuipentuma verrattuna aikaisempaan "aja Shellille-osta pesupoletti kassalta-aja pesuautomaatin suristeltavaksi-pyyhi pahimmat pölyt sisätiloista kassalta saamasi kosteuspyyhesetin avulla"-skenaarioon. Ensimmäinen asiakaspalvelija oli vastassa siinä kohtaa, kun kurvasin autopesulan pihalle. Tarjoilijatyyliin hän tiedusteli mitä saisi olla (perusteellinen ulko- ja sisäpesu kiitos, ja hei, olisiko sattumoisin mahdollista tehdä jotakin tuolle kyljessä olevalle naarmulle) ja kirjasi sitten toivomukset lehtiöönsä. 

Tämän "menun" kanssa sitten ajoin edessä viittovan asiakaspalvelija numero kakkosen kohdalle, joka otti itse auton hoteisiinsa ja kehotti minua käymään sisällä maksamassa ja menemään sitten odotustilaan, kunnes auto on valmis. "Sisällä" oli pikkuruinen koppero, jossa tiskin takana oli asiakaspalvelija numero kolmonen, joka hoiti rahastuksen. Kopperosta olisi halutessaan voinut ostaa myös virvokkeita, jos olisi kaivannut evästä odotustilaistuskelunsa ratoksi. 

Odotustila itsessään oli vähän niin kuin katettu veranta, jossa oli tarjolla mm. lehtiä ajankuluksi. En kuitenkaan raaskinut tuhlata aikaani lueskeluun, koska hauskempaa oli seurata ympäröivää hyörinää, sitä, miten asiakaspalvelijat numero neljä-arviolta kaksikymmentäviisi puuhastelivat antaumuksella ajopelien kimpussa. Ensin auto ajettiin tunneliin, jossa se pestiin rätit ja letkut heiluen perusteellisesti ulkopuolelta. Tämän jälkeen oli vuorossa pihan toisessa nurkkauksessa sijaitseva teho-osasto, jossa työmyyrät kävivät käsiksi kylkinaarmuun. 

Lopuksi kulkupeli ajettiin viimeistelyasemalle, jossa viheltelevät riuskaotteiset miehet puunasivat kaiken mahdollisen: ulkopinta vahattiin, sisätilat imuroitiin ja pyyhittiin pölyistä, ikkunat (kaikki) pestiin ulkoa ja sisältä, pölykapselit pyyhittiin viimeisen päälle, ... Kaiken tämän jälkeen kuski kutsuttiin odotustilasta tarkistamaan, onko lopputulos niin kuin pitää ja ennen tien päälle karauttamista toivoteltiin mukavat päivänjatkot ja turvalliset matkanteot.

Jännä juttu, että vaikka tuonkin autopesuputiikin käsittelyn käy läpi päivän mittaan varmasti pitkälti toistasataa autoa, voi silti tuntea itsensä aivan erityisen tärkeäksi asiakkaaksi. Pahaa pelkään, että tämäntasoiseen palveluun voi aika äkkiä tottua. Mokomatkin pilalle hemmottelijat!

Pari tarkentavaa kysymystä vielä...

Essi painiskelee edelleen maailman syntyä selittävien teorioiden kanssa. Tänä iltana kuulosti jo siltä, että asia oli pienessä mielessä lähes kristallisoitunut, mutta muutamaa selvennystä vielä kaivattiin:

"Meniköhän se siis niin, että Aatami ja Eeva synnyttivät dinosaurukset? Mutta oliko alkuräjähdys ennen sitä vai sen jälkeen?"

Sininen keskiviikko

Essin koululla on joka kuukauden viimeisenä keskiviikkona Blue Day, siis "Sininen Päivä". Tänä erityisenä päivänä koulun väki pukeutuu parhaansa mukaan sinisiin (Laurelwoodin tunnusväri) vaatteisiin ja päivän ohjelmaan kuuluu tyypillisesti jonkinlainen yhteishengen nostatustapahtuma. Lisäksi sinisenä päivänä yksi oppilas kultakin luokalta palkitaan Lifeskill Award:lla ("elämäntaitopalkinto"). Koulun opetusohjelmaan kuuluu Lifeskill Academy, "elämäntaitoakatemia", jossa on jokaiselle kuukaudelle oma painotuksensa, esim. kohteliaisuus, avuliaisuus, jne. Lifeskill Award myönnetään siis oppilaille, jotka ovat kuukauden aikana toteuttaneet toiminnassaan erityisen mallikkaasti tätä painotuksen kohteena olevaa ominaisuutta.

Koska ensi viikon keskiviikkona lomaillaan kiitospäivän merkeissä, vietettiin marraskuun sinistä päivää jo tänään. Eilen kolahti sähköpostiini Essin opettajalta iloinen ilmoitus, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi seuraamaan sinisen päivän palkintojenjakoseremoniaa... Marraskuun aikana teemana ollut reippaus ja yritteliäisyys osoittautuivat Essin leipälajeiksi:

Turhat insinöörit

Varpu: "Osaisitko sä rakentaa ihan itse auton? Tai isä?"

Äiti: "Auton rakentaminen on kyllä aika monimutkainen juttu. Ei me ihan itse ehkä osattaisi."

Varpu: "Höh. Mitä varten te sitten olette tekniikkaa opiskelleet?"

Kannelmäki-kuosi

Olemme päässeet Kannelmäen postin suosioon :o) En tiedä, onko kovinkin yleistä, että postin virkailijat ottavat ilon irti postimerkeistä, kun kyseessä on peruskirjettä isompi lähetys, mutta näyttää siltä, että ainakin Kannelmäessä tästä luovuudesta on tehty jonkinlainen tavaramerkki:

Tältä näytti Kummileenalta viime viikon torstaina saapunut lähetys.

Tänään odotti postilaatikossa tällainen yllätys isomummulta. Suuret kiitokset!

Ilahduttaa kyllä silmää ja mieltä edelläkuvatun kaltainen kekseliäisyys. Tulee ihan sellainen tunne, että lähettäjälläkin on ollut aidosti hauskaa. Kymmenen pistettä ja postimerkki Kannelmäen papukaijalle!

Skyline Ridge

Essi esitti aiemmin tällä viikolla toivomuksen viikonlopun vietosta: metsään eväsretkelle. Idea kuulosti meistä kaikista vähintäänkin mainiolta, joten tänään aamupäivällä lastasimme repun voileivillä ja mehupulloilla ja otimme kurssin kohti Skyline Ridgen luonnonpuistoa. Puolen tunnin ajomatka kiemuraista vuoristotietä pitkin herätti taas mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miksi korvat menevät välillä lukkoon tai mitä muuta mielenkiintoista kropassa tapahtuu autokyydin aikana. "Äiti, tuleeko sulle tässä autossa koskaan sellaisia ehkä sekunnin mittaisia kohtauksia, kun vatsassa tuntuu yhtäkkiä leppoisalta?" (Essi)

Perillä Skyline Ridgellä lähdimme ilman ihmeempiä suunnitelmia patikoimaan rinteillä mutkittelevia polkuja pitkin. Tytöt keräilivät oravan innolla tammenterhoja ja käpyjä, välillä pysähdyttiin tähyilemään alaviistossa häämöttävää teknologiametropolia. Kylliksemme käveltyämme löysimme mukavan aukion, jolle istahdimme evästämään ja risuista telttaa rakentamaan. Ihmettelimme minikokoisia takiaisia ja jäniksenpapanoita. Aika vähästä saa ihmislapselle onnellisen päivän taiottua!

Puistossa

Jos pitäisi ryhtyä listaamaan asioita, jotka täällä ovat erityisen hyviä ja vaikuttavat merkittävästi elämisemme mukavuuteen, kirisivät paikalliset puistot ehdottomasti listan kärkipäähän. Puistoja on varsin taajassa ja ne ovat poikkeuksetta hyvin hoidettuja. Käytännön elämää helpottaa myös se, että puistojen vakiovarustukseen kuuluu wc, useimmiten jopa ihan siisti sellainen. Kun vielä nurmikkoörveltäjät loistavat poissaolollaan ja sää suosii ulkoilmaelämää, on puistossa helppo viihtyä vaikka kokopäiväisesti. Näin teemme useasti Varpun kanssa sen aikaa, kun Essi on koulussa: aamulla pakkaamme eväät reppuun ja puuhailemme puistossa siihen asti, kunnes on aika hakea Essi. Tunnit kuluvat hujauksessa kiipeillen, keinuen ja ötököitä syöttäen.

Tänään suuntasimme lauantai-iltapäivän ratoksi Central Parkiin. Asetelma oli jokseenkin syntisen nautinnollinen: vaikka ilmassa oli annos marraskuista kirpeyttä, jaksoi aurinko hymyillä heleästi. Tytöt puuhailivat omiaan (keskenään sovinnossa jopa!) ja itse istuskelin upouuden dekkarini äärellä leikkikentän aurinkoisimmassa kulmassa. Välillä tarttui korvaan mielenkiintoisia katkelmia noiden kahden irtolehtiä puiden ympäriltä huiskivan keskusteluista:

Essi: "Nyt kiireesti töihin! Nää puut on tosi sairaita. Mä rupeenkin heti putsaamaan näitä bakteereita ja viruksia täältä pois."

Varpu: "Selvä! Mä poistan sitten syöpäsolut."

Kiitospäivä lähestyy...

Essin luokalla on hauska projekti työn alla. Koska parin viikon kuluttua koittaa Thanksgiving eli Kiitospäivä, luokka askartelee jättisuurta "kiitoskalkkunaa". Tänään kukin sai kotitehtävätarpeiksi kuusi eri väristä paperiliuskaa, joista kustakin on tarkoitus leikata sulka kalkkunalle. Jokaiseen sulkaan kirjoitetaan yksi asia, josta on kiitollinen. Essi leikkaa parhaillaan kolmatta sulkaa (violetti) ja miettii, mistä kaikesta voisi olla kiitollinen. Tähän mennessä listalle ovat päässeet äiti, uusi taskulamppu, ruoka, sähkö ja leikkipuistot.

Tämä päivä sopii kiitollisuusteemaan muutenkin harvinaisen hyvin, koska päivän mittaan olemme kukin saaneet osaksemme ihania yllätyksiä. Varpun päivän hohtohetki oli ruokakaupassa käynti: kassalta sai kotiin viemisiksi iloisen vihreän ilmapallon. Tosin kotimatkalla tunsin piston sisimmässäni, kun tulin ajatelleeksi, että reiluuden nimissä olisi tietysti kuulunut pyytää isosiskolle yksin tein samanlainen. Tuudittauduin ajatukseen, että ehkä Varpu antaa Essin lainata palloaan...?

Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, koska tänään Essi oli saanut koulusta "kunniamaininnan" viime kuun ahkerasta lukemisesta. Lokakuun lukutoukkapalkintona oli pieni tarra-arkki, joka oli Essille enemmän kuin mieleinen. Pikkusiskon ilmapallo ei sen rinnalla juuri tuntunut hetkauttavan.

Oma yllätykseni odotti postilaatikossa :o) Kummileena oli muistanut paketilla, josta paljastui Outi Pakkasen tuorein dekkari! Silmät syyhyävät päästä lukemaan, tuskin maltan odottaa... Suuret kiitokset!

Jussi on vielä töissä, mutta toivotaan, että päivällä on ollut tarjota yllätys myös hänelle. Olisi epäreilua, jos yksi jäisi nuolemaan näppejään.

Vaahteramäen kulkupelit

Essi: "Miksi ne ihmiset siinä Vaahteramäen Eemelissä kulkee aina kävellen tai hevosella? Miksei ne koskaan mene autolla?"

Äiti: "Vaahteramäen Eemeli on kirjoitettu kauan aikaa sitten, silloin, kun autot olivat vielä tosi harvinaisia."

Essi: "Niin. Eikös hevonen olekin paljon vanhempi keksintö kuin auto?"

Leikkitreffeillä

Viime viikolla eräänä päivänä Essiä koulusta hakiessamme Essin luokkatoverin, Alexandran, äiti tuli kiskaisemaan hihasta. Kertoi, että Alexandra on kotona puhunut paljon Essistä ja toivoisi kovasti, että voisimme jonakin päivänä tulla koulun jälkeen heidän luokseen kyläilemään. Olin suunnattoman iloinen ja yllättynyt tästä "kunniasta" ja sovimmekin oitis playdaten täksi tiistaiksi.

Essi odotti kyläilypäivää innolla, mutta tänään oli lopulta jo niin jännittynyt, että olisi ihan viime tingassa mieluiten perunut koko visiitin... Iltapäivästämme kehkeytyi lopulta kuitenkin todella mukava. Essi puuhaili Alexandran kanssa "isojen tyttöjen omia juttuja" (askartelua ja prinsessaleikkejä), kun taas Varpu viihtyi Alexandran isoveljen, 7-vuotiaan Marcin seurassa, autoilla ja legoilla leikkien. Kaikilla tuntui olevan antoisa tapaaminen, kuten myös meillä äideillä, jotka paransimme maailmaa teekuppien äärellä. Onnea on löytää uusia ystäviä!

Mistä näitä kysymyksiä oikein sikiää?

Varpun seurassa ei tarvitse viettää varttituntia kauempaa, kun on jo ihan pyörällä päästään. Kysymykset poikivat lisäkysymyksiä ennen kuin edelliseenkään on ehtinyt miettiä vastausta.

"Miksi liian syviä kuoppia on olemassa?"

"Onko kaahaaminen sitä, että ajaa lujempaa kuin ylinopeutta? Miksi jotkut haluaa tehdä niin?"

"Miksi kynttilän myssy lakkasi heilumasta?" (tarkempi tiedustelu paljasti, että kynttilän myssy on se, mikä sillä on päässä, siis liekki)

Pääsin myös uudenlaisen luomisteorian jäljille. Tämä kyselykausi toimii nimittäin joskus myös kahteen suuntaan:

Varpu: "Onko sudet isoja vai pieniä?"

Äiti: "Kyllä sudet on aika isoja. Paitsi tietysti pentuina, ennen kuin ne on kasvaneet."

Varpu: "Mutta kuka ne pienet sudet on synnyttänyt?"

Äiti: "Äitisusi."

Varpu: "Onko se äitisusikin joskus ollut pieni? Kuka sen synnytti?"

Äiti: "Äitisuden synnytti taas sen äiti. Mutta mistähän se ihan ensimmäinen susi mahtoi tulla?"

Varpu: "Ensimmäisen suden synnytti metsä. Se sama metsä synnytti myös pikkumetsän. Tai oikeastaan kaksi."

Äiti: "Mistä se ensimmäinen metsä sitten syntyi?"

Varpu: "Metsän synnyttivät tietysti puut. Ne kaikki yhdessä."

Vapaapäivä

Tänään pääsimme nauttimaan laatuaikapäivästä kukin tahoillamme. Alunperin idea tuli Essiltä, joka viime viikonloppuna esitti mielipiteensä siitä, että on vähän tylsää, kun äiti on aina ja kaikkialla paikalla, eikä hän saa koskaan olla keskenään jonkun muun aikuisen kanssa. Tätä ongelmatilannetta tarjoutui mitä ystävällisimmin ratkomaan Jouni (Jussin työkaveri) perheineen, jotka toivottivat Essin ja Varpun tervetulleiksi kyläilemään ja hätistelivät vanhemmat kahdenkeskistä aikaa viettämään.

Oikein onnistunut irtiottopäivä meillä kaikilla! Essi ja Varpu pääsivät nauttimaan suomenkielisestä leikkiseurasta, pullanleivonnasta ja itsetehdystä ruisleivästä. Minä ja Jussi suuntasimme sillä välin Ikeaan matto- ja puolukkahillo-ostoksille. Tarttuipa mukaan kotoisen oloista jouluglögiäkin. Sieltä jatkoimme matkaamme Marie Callenderin rennosta tunnelmasta ja hyvästä ruoasta nauttimaan. Olipa ihanaa istua ihan kaikessa rauhassa ja jättää keittiöpuuhastelu vaihteeksi jollekulle muulle :o)

Vähänkö olemme piloille hemmoteltuja... Suuret kiitokset antoisasta vapaapäivästä Cupertinon maanpäällisille enkeleille!

Talviajan iloja

Taloyhtiömme pihaa koristaa neljä keskenään samanlaista suihkulähdettä, joissa vesisuihku on arviolta kahden metrin korkuinen. Tänään koulusta kotiin kävellessämme Essi huomasi, että yhdessä suihkulähteistä vesi pulppusikin paljon korkeammalle kuin yleensä:

Essi: "Mitähän tuolle suihkulähteelle on tapahtunut? Sehän on ihan eri näköinen kuin nuo muut."

Äiti: "No onpa erikoisen näköinen. Ehkä ne pihanhoitajasedät on vähän säätäneet noiden suihkujen paineita."

Essi: "Nii-in. Tai sitten se suihkulähde on mennyt muuten vaan sekaisin, kun on pitänyt siirtyä talviaikaan."

Tänään olemme ottaneet vallitsevasta talviajasta ilon irti oikein kunnolla. Pimeän laskeuduttua joskus puoli kuuden tietämillä kaivoimme esiin taskulampun ja heijastimen ja ryhdyimme leikkimään pihalla heijastimen piilotusta. Pensaat ja matalat puut, joita pihallamme riittää yllin kyllin tarjosivat pihavalaisinten ulottumattomissa olevia pilkkopimeitä katvealueita, jonne heijastin oli hyvä ripustaa iltatuulessa heilumaan. Taskulampulla varustautunut etsijä sai sitten "kylmenee"- ja "lämpenee"-kommenttien turvin suunnistaa piilopaikan lähietäisyydelle ja kokea jännittävää löytämisen riemua hoksatessaan lampun valokiilassa "aarteen".

Kun heijastinta oli piilotettu väsyksiin asti jatkoimme hämärätunnelmointia vielä iltapalalla. Koska ulkona oli vielä kohtuullisen lämmin, lapset saivat nauttia ilta-appeensa pimeällä parvekkeella kynttilän valossa. Uskomaton vaikutus näillä puitteilla: tyypillinen väsymyksestä kertova iltalevottomuus loisti poissaolollaan ja tunnelma oli vähintäänkin harras. Kukaan ei keikkunut tuolilla, kukaan ei korottanut ääntään, eikä yksikään maitolasi kaatunut. Idyllistä kerrassaan. Näitä hämäräruokailuja harrastetaan varmasti jatkossakin.

Vaikeita kysymyksiä

Viisivuotiaan kysymykset vaikeutuvat päivä päivältä. Tänään pohdittiin jo todella syvällisiä asioita:

Essi: Mistä Jumala on syntynyt?

Isä: Sitä ei kukaan tiedä.

Essi: Varmaan se on syntynyt samassa alkuräjähdyksessä kuin muukin maailma.

Isä: ...

Essi: Miten se on luonut maailman?

Isä: Jaa-a. Ehkä se on piirtänyt sen samalla tavalla kuin sinä piirrät paperille paikkoja ja ihmisiä.

Essi: Niin, mutta miten ne kuvat sitten voivat liikkua? Eihän piirretyt kuvat liiku.

Isä: No, liikkuuhan esim. Totoron hahmot ruudulla.

Essi: Okei, mutta ne ovat aina vaan samanlaisia. Me ei olla samanlaisia vaan aina erilaisia.

Isä: ?

Essi: Meille tapahtuu aina eri asioita. Sitten kun me kuollaan niin ei tapahdu enää mitään.

Isä: Ehkä meidänkin elämää voi katsella ulkopuolelta, samalla tavalla kuin te katsotte Totoro-DVD:tä.

Essi: Miten se Jumala oikein katsoo meidän elämää? Ehkä se katsoo valokuvista. Tai hei, ehkä se lukee Maissilakista!

Terveisiä Tarjalle!

Ei sillä, ettemmekö teitä kaikkia tasapuolisesti ikävöisi, mutta päivittäisistä puheenaiheista päätellen Essin ja Varpun kaipuun kohteiden kärkipään muodostavat epäilemättä Tarja, Ville ja Aleksi. Essi muistaa lähes päivittäin mainita aikomuksensa mennä isona Villen kanssa naimisiin. ("Villen kanssa hankin sitten sen maatilan, jossa mä voin kasvattaa lampaita. Lampaita olisi hyvä olla ainakin kaksi. Ja lapsia neljä.")

Varpu prosessoi ikäväänsä leikkimällä. Useampana aamuna viikossa Varpu päättää, että tänään on Tarjanleikkimispäivä. Hän itse on Aleksi (ei edes kuuntele muuta kutsumanimeä), Essi on Ville, äitiä kutsutaan Tarjaksi ja isää Tapsaksi. Tänään, kun taas leikittiin Tarjaa, Varpu havahtui yhtäkkiä pahaan puutteeseen: "Mutta eihän meillä ole Tatsia!" (kissaa) Aikansa kulki ympäriinsä ja yritti etsiä sopivaa viransijaista, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Lopulta välähti: "Meidän parveke voi olla Tatsi! Vaikka ei meillä kyllä ole Joonastakaan... Mutta ei se mitään, Joonas on kuitenkin aina siellä armeliaassa."

Ripakopallinen lämpimiä terveisiä Kivikukantielle! 

Rakki tyhjänä

Varpua harmittaa. Viime lauantain halloween-juhlista saatu ilmapallotaiteilijan loihtima koira alkaa vedellä viimeisiään. Pallo tyhjenee vähitellen ja koiran "mutkat suoristuvat". Varpu itkee muotopuolen koiransa äärellä epätoivoisena: "Tää koira on ihan pilalla! Ei tää sais näin mennä! Vaikka mä kuinka rakastan sitä ihan henki polvissa, niin se menee rikki siltikin. Eieieiei..."

Leppoisaa viikon alkua!

Olipa kerrassaan harvinaisen rauhallinen maanantaiaamu meillä tänään. Jo pelkästään siitä, että toissayönä siirsimme kellot talviaikaan (todellakin, täällä se tehtiin vasta nyt) oli suunnattomasti iloa, koska vielä kesäaikaa käyvä Essi heräsi omia aikojaan pirteänä kuin peipponen. Lisäksi kaikilla Laurelwoodin esikoululaisilla on tänään yö-teemapäivä: tutustutaan vuorokaudenkiertoon, keskustellaan yöeläimistä ja ammateista, joissa tehdään työtä öisin. Päivän henkeen kuuluu olennaisena osana jälleen pukeutumiskoodi: niin eskarilaiset kuin opettajansa menivät tänään kouluun yöpuvut päällään. Mukavan kiireetön kouluunlähtö, kun vaatteiden valintaan ja pukemiseen ei tarvinnut kummemmin varata aikaa =)

Olisiko ajatusta lanseerata kaikille työpaikoillekin lakisääteinen pyjamapäivä vaikkapa kerran kuussa?