Tämänvuotinen Western States 100 hemmotteli kilpailijoita arvaamattomilla olosuhteilla. Lauantaiaamun starttia värittivät myrskylukemissa puhaltaneet tuulet ja neljä ensimmäistä tuntia juoksijat tarpoivat raekuurojen ja sakeiden pilvimassojen lomassa. Mahtoivat ulkomailta saapuneet juoksijat saada mielenkiintoisen käsityksen Kalifornian kesäsäästä...
Itse olin tuossa vaiheessa vielä mukavasti kotosalla, laitoin kamppeet valmiiksi ja lähdin puolen päivän jälkeen ajamaan kohti Auburnia, jossa tapasin Geirin vaimon Livin. Suuntasimme yhteistuumin kohti Foresthillin huoltopistettä, joka muistutti jokseenkin kesäfestivaalialuetta. Päivän mittaan sää oli muuttunut mukavan lämpöiseksi ja paikalla oli sadoittain juoksijoiden tukijoukkoja, jotka olivat rakentaneet virallisen huoltopisteen ympäristöön omia kannustuspisteitä - perheet ja ystävät olivat levittäytyneet vilteille pitämään piknikiä ja hurraamaan ohikulkeville juoksijoille.
Foresthillin toimitsijoilta saimme lähes reaaliaikaista päivitystä juoksijoiden sijainnista ja ennusteen mukaan Geir saapuisi Foresthilliin vasta iltakymmenen tietämillä. Toimitsijat ehdottivat, että halutessamme voisimme siirtyä kymmenen kilometriä aiemmalle huoltopisteelle, Michigan Bluffille odottelemaan Geirin saapumista. Olemme paikalla puoli kahdeksan aikoihin, aurinko alkaa vähitellen painua horisonttiin ja ilta viilenee. Jännitys tiivistyy.
Juoksijoita tulee huotlopisteelle tasaiseen tahtiin. Tällä hetkellä startista on tultu 55 mailia (89 kilometriä) ja viidentoista tunnin haastava taival näkyy toki askelluksessa. Useimmat näyttävät kuitenkin olevan varsin hyvissä voimin, joukkoon toki mahtuu jokunen vähemmän virkeä tapaus.
Seurailen sivusilmällä oregonista saapunutta pariskuntaa. Mies on perustanut vaimoaan varten oman huoltopisteen, telttajakkaroineen, viltteineen, eväineen päivineen. Vaimo, Carolyn, saapuu huoltopisteelle hieman ennen kahdeksaa, varsin voipuneen näköisenä ja rojahtaa tuolille. Mies häärii ympärillä puuhakkaana, auttaa pitkähihaista paitaa ylle ja tarjoaa syömistä ja juomista. Carolynin silmät seisovat ja ilmeestä näkee, ettei ruoka varsinaisesti maistu, mutta nestettä ja energiaa on jostakin saatava, jotta taival voi jatkua. Kestää hetken aikaa ja kohta Carolyn suuntaa pensaikkoon ja oksentaa kaaressa kaiken vaivalla syömänsä. Mies taluttaa vaimonsa takaisin telttajakkaralle, puhelee kannustavasti ja aloittaa hetken kuluttua uuden syöttö-juotto-yrityksen, joka päättyy lopulta samaiseen pensaaseen kuin ensimmäinenkin. Carolyn palaa telttajakkaralle, tärisee kuin horkassa, kääriytyy vilttiin ja ilme on vähintäänkin epätoivoinen. Jokusen minuutin kalmankalpeana tutistuaan tämä kuitenkin puree hammasta, nousee tuolilta, nostaa juoksurepun takaisin selkäänsä ja lähtee kylmänhikisenä hoippumaan iltahämärässä seuraavalle etapille. Miehen kannustava asenne ei ole hävinnyt mihinkään, mutta suoraan sanoen tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta.
Edellistä kohtausta todistaneena olen hieman huolissani siitä, missä kunnossa oma juoksijani mahtaa olla, mutta huoli osoittautuu turhaksi. Geir saapuu huoltopisteelle 20:07, jalat hieman jäykkinä, mutta muuten hyvissä voimin. Täytämme juomapullot, Geir vaihtaa hyväntuulisena kuulumiset vaimonsa kanssa ja lähdemme kohti metsätaivalta. Ensimmäiset pari tuntia kuluvat mukavasti niitä näitä jutellessa ja saavumme Foresthillin huoltopisteelle täsmällisesti arvioiden mukaan, 21:59. Liv on tuonut Geirille yötä varten lämpimäpiä vaatteita, jotka tämä ottaa kiitollisuudella vastaan. Huoltopisteen lääkäri tarkistaa Geirin painon ja yleiskunnon ja toivottaa mukavaa jatkoa. Matka jatkuu.
Vauhtimme vaihtelee reippaan kävelyn ja hitaan juoksun välimaastossa. Haastavat kivikkoiset polut vaativat veronsa, mutta matka etenee tasaiseen tahtiin. Huoltopisteitä on 4-5 mailin välein ja tunnelma niillä on huikea. Puihin on ripustettu värivaloja, huoltopisteen vapaaehtoiset ovat täynnä energiaa, musiikki ja kannustushuudot raikaavat "keskellä ei mitään" öisen tähtitaivaan alla. Elämysmatkailua.
Geirin fiilikset vaihtelevat verensokerin mukaan. Huoltopisteiden jälkeiset kilometrit sujuvat varsin kitkattomasti, juttelemme ja nauramme, mutta välillä väsymys meinaa ottaa ylivallan, olo tuntuu hirveältä ja mies suoltaa kirosanoja. Tässä kohtaa ei pidä ajatella, että maaliin on matkaa vielä ehkä yhdeksän tuntia - taivalta taitetaan askel askeleelta ja pohjoismainen tahdonvoima on kunniassaan.
Aamukolmen tietämillä saavumme Rucky Chuckyn huoltopisteelle. Matkaa on takana 78 mailia (126 km) ja edessä yksi reitin haastavimmista osioista, American Riverin ylitys. Joella on leveyttä ehkä 7-8 metriä ja virta on voimakas. Joen yli on pingotettu köysi, josta ylittäjät voivat ottaa tukea kahlatessaan vyötärösyvyisen kylmän virran poikki. Joen pohjalle on ylitystä helpottamaan kieputeltu valokuitua, jotta ylitys yön pimeydessä sujuisi turvallisemmin. Sanalla sanoen mielenkiintoinen kokemus. Kylmä vesi tekee jaloille hyvää, mutta kolikon kääntöpuolena on se, että tästä eteenpäin matka jatkuu voittopuolisesti märissä vaatteissa. Joen ylityksen jälkeisellä huoltopisteellä siemailemme kuumaa kanakeittoa, joka maistuu taivaalliselta, nauramme väsynyttä naurua ja taivastelemme surrealistista tilannetta.
Ja taas jatketaan. American Riverin jälkeen edessä on jyrkkä ylämäki. Vauhti hidastuu, muttei pysähdy. Väsymys vaikeuttaa paikoin tasapainossa pysymistä ja laskemme tunteja auringonnousuun. Tunnit aamuneljästä kuuteen ovat vaikeita. Huoltopisteiden välinen viisi mailia (8 km) tuntuu ikuisuudelta, pimeyttä tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja nyt Geir alkaa voida pahoin. Hetket tuntuvat haastavilta, mutta periksi ei perkele anneta...
Auburn Lake Trails-huoltopisteen jälkeen helpottaa vähitellen. Aurinko kipuaa taivaalle ja Geir on saanut huoltopisteen antimista uutta puhtia. Matkaa on jäljellä 15 mailia (24 km) ja aikaa viisi tuntia. Kuulostaa yksinkertaiselta, sitä kuitenkaan olematta. Yli 130 kilometriä kulkeneet jalat eivät enää toimi vauhdikkaasti ja loppumatkalle mahtuu vielä kolme jyrkkää nousua. Matkanteko on väsynyttä, mutta eiköhän se tästä...
Kun matkaa on jäljellä kymmenisen kilometriä, on vuorossa uskomaton yllätys. Takaamme kipittää hyvää vauhtia tutunnäköinen parivaljakko - Carolyn miehineen. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, nainen, joka 60 kilometriä ja 13 tuntia takaperin näytti olevan suunnilleen kuoleman kielissä on jossakin välissä saanut koottua itsensä ja painaa pitkin polkua kuin uusi ihminen. Miehensä (joka ei ulkoisesti näytä juoksijalta ensinkään) hölköttelee tyytyväisen oloisena vaimonsa rinnalla ja tämä kaksikko vaivattoman oloisesti ohitsemme. Liikutuksen kyynel kutittaa silmäkulmaa, kun katson tuota periksiantamattoman tiimityön ja sisukkuuden ruumiillistumaa. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä...
Viimeiset kilometrit tahkotaan tahdonvoimalla. Aurinko on ehtinyt jo korkealle ja lämpötila samoin. "Viimeinen ylämäki" (mailit 97-99) tuntuu kestävän loputtomiin, mutta lopulta pääsemme Robie Pointin huipulle, josta on enää jäljellä loppusuora, kilometrin verran Auburnin katuja stadionille, jossa maali sijaitsee. Liv on matkan varrella vastassa ja hölköttelemme yhdessä kohti määränpäätä. Kuuntelen norjankielistä iloista keskustelua, ymmärrän melkein kaiken, mutten osaa itse osallistua keskusteluun.
Saavumme stadionille, Geir tekee "kunniakierroksen" ja ohittaa maaliviivan ajassa 29:28. Kolmenkymmenen tunnin takaraja ei ollut sittenkään edes uhkaavan lähellä. Tunnelma maalissa on sanoinkuvaamaton - Geirin vuosikausien unelma on täytetty ja huikea suoritus saavutettu. Herttainen toimitsijatäti tulee onnittelemaan ja kysyy minulta, juoksinko isäni kanssa. No en, mutta kai siinä pohjoismaisessa muotissa on jotakin maagista...
Elämää suurempi kokemus kerrassaan. Onnea, Geir!
