2020 numeroina

Kummallinen vuosi 2020 vetelee viimeisiään, joten lienee jonkinlaisen tilinpäätöksen aika. Josko tällä kertaa leikittäisiin satunnaislukugeneraattoria ja puettaisiin vuosikertomus numeroiksi? Maissilakin avainluvut vuodelta 2020:

• 210. Kesäkuun neljäntenä päivänä perhearkemme koki iloisen mullistuksen, kun Dory muutti Danburyn shelteristä luoksemme. Tämä tarkoittaa sitä, että taloutemme on ollut koirallinen nyt 210 päivää. Vasta 210 päivää - tuntuu oikeastaan aika vähältä? Dory on integroitunut niin tiiviisti osaksi perhettä, että tuntuu melkein siltä kuin se olisi ollut täällä suunnilleen aina.

• 9. Covid-19 sotki tyypilliset kesälomasuunnitelmat, joten perheemme vuosittainen Suomi-reissu jäi tällä kertaa tekemättä. Päädyimme kuitenkin poikkeusratkaisuun ja annoimme yksin matkustamisesta jo pidempään puhuneen Essin kokeilla siipiään ja lentää Suomeen keskenään. Kolmen viikon oleilu Suomessa heinä-elokuulla muodostui enimmäkseen karanteenioleilusta Tarjan luona, vaan siellähän Essi olisi joka tapauksessa aikansa halunnut viettää. Koronakausi on karsinut lentoja radikaalilla tavalla, josta seurauksena Essillä oli mennen tullen Heathrow:n kentällä massiivinen yhdeksän tunnin vaihtoaika. Noin muuten yksin matkustaminen sujui varsin mutkattomasti. Huolenpidosta ja vieraanvaraisuudesta lämpimät kiitokset Tarjalle ja logistisena apuna olleelle Jussille!

• 15. Yksi tärkeä osasyy Doryn hankintaan oli Jussin havittelema motivaattori elintapamuutokseen. Kävelevät nykyisellään joka päivä 8-12 kilometrin lenkin. Näyttää olevan molemmille hyvin mieluisa päivärutiini, ei tunnu pakkopullalta. Lieveilmiönä Jussin paino on pudonnut Doryn meillä ollessa hulppeat 15 kiloa.

• 123 928. Näin monta mailia on tällä hetkellä Nissanimme matkamittarissa. Nyt seitsenvuotias auto tuli meille keväällä 2017, jolloin mittarissa oli reilut satatuhatta mailia vähemmän. Viikoittaisessa työmatka-ajossa on normaalina vuonna tahkottu maileja suunnilleen 30 000, mutta tänä vuonna huimasti vähemmän. Huhti-toukokuussa tehtiin pelkkiä kotitoimistopäiviä ja senkin jälkeen toimistolle on ajeltu korkeintaan kahtena, joskus kolmena päivänä viikossa. Interstate-90:llä on vietetty tänä vuonna ennätyksellisen vähän tunteja, josta ovat kiitollisia sekä päästöjen vähenemisestä iloitseva luontoäiti, että työmatka-ajajan takapuoli.

• 28 307. Näin monella dollarilla kertoo vakuutusyhtiömme tukeneensa terveydenhuoltomenojamme tämän vuoden aikana. Hupsista. Mahtuuhan tuohon kaikenlaista: muun muassa hammastarkastuksia, kahdet silmälasit, yhdet poistetut viisaudenhampaat, jokusiakin Covid-testejä ja yksi perusteellisesti operoitu proximal phalanx fracture, mutta hupsista siltikin. Jokaisesta palkkanauhasta menee parisataa dollaria terveysvakuutukseen ja vakuutusyhtiön avuksi on näistäkin toimenpiteistä maksettu kuitenkin yhteensä yli 3000 dollaria omavastuita. Toisinaan tulee Suomen systeemiä ikävä, sitä ei käy kieltäminen.

• 23. Varpu piirtää ja maalaa suunnilleen koko ajan, jollei ole kiireinen muiden aktiviteettien kanssa. Osa piirustusajasta kuluu luonnosteluun tai "huvin vuoksi"-satunnaisprojekteihin, mutta "varsinaiseen lehtiöön" toteutetaan tosimielellä tehtävät projektit. Näiden kanssa ei työtunteja tai vaivannäköä säästellä. VY 20-signeerattuja töitä on tässä lehtiössä 23. 

Väriä vaihtava Georgia olisi hieno

 Tätä vuotta ovat värittäneet erinäiset vastoinkäymiset ja monenmonta suunnitteilla ollutta hauskaa aktiviteettia on peruttu. Yhdestä ei kuitenkaan luovuttu - vuosittainen piparkakkutyöpaja toteutettiin taas, Covid-soveliaasti pienellä porukalla. Varpun ystävä Sally käy yksityiskoulua Massachusettsin puolella ja koulu on rajoittanut oppilaidensa kontakteja viikonloppujen aikana, mistä syystä Sally ei nyt päässyt mukaan. Vakileipurimme Andy ja Leah pääsivät kuitenkin onneksi paikalle.

Iltapäivä eteni vanhalla tutulla kaavalla. Piparkakkujen leipomisvaiheessa otettiin esille päivänpolttavat poliittiset kysymykset. Aiemmillakin kerroilla on "vapaalla kädellä" leikattu taikinasta eri osavaltioita ja tätä ryhdyttiin taas miettimään. Tehdäänkö tällä kertaa Georgia? Olisi kuulemma todella "cool" jos tekisi Georgian ja olisi sellaista sokerikuorrutetta, että sen värin saisi jotenkin muuttumaan punaisesta siniseksi.

Kun sitten päästiin koristeluvaiheeseen, poliittiset puheenaiheet olivat jo jääneet unholaan. Maailmanparannuskeskustelu oli siirtynyt perusteelliseen Tolland High Schoolin opettaja-/oppilasanalyysiin ja tästä riitti tarinaa enemmältikin.

Jussi liittyi seuraan ja teki oman yhteisöhenkisen kannanottonsa: Wirepas-piparkakun:

Toivottavasti perinteinen työpajamme toteutuu vielä ensi vuonna. Sen jälkeen onkin arvausten varassa se, minne seniorimme Essi ja Andy suuntaavat seuraavaksi...

Orif Right Hallux Proximal Phalanx Fracture

Varpun jalkatarina jatkuu...

Koska edellisviikon yleislääkäri ei ollut ihan varma, mitä Varpun jalan kanssa pitäisi tehdä, menimme kiitospäivän jälkeisenä maanantaina ortopedin vastaanotolle. Ortopedi katseli aikansa röntgenkuvia ja selitti meillekin: luusta irralleen murtunut osa on luisunut väärään paikkaan. Tohtori itse ei ollut hänkään ihan varma, mikä tässä kohtaa olisi paras menettelytapa, joten nyt Varpu sai lähetteen jalkaspesialistille. Pahoitteli tilannetta ja edelleen jatkuvaa odottelua, mutta varmemmaksi vakuudeksi totesi vielä että "jos kyseessä olisi oman lapseni jalka, niin haluaisin hänet nimenomaan Dr. Sullivanin hoitoon, enkä kenenkään muun".

Seuraava pysäkki kolme päivää myöhemmin: Dr. Sullivan. Otettiin varmuuden vuoksi uudet röntgenkuvat. Näitä ei kauaa ihmetelty. Irralleen eksyneen luun osasen paikalleen palauttamiseksi tarvitaan leikkaus, joka varattiin seuraavalle keskiviikolle. Sitä ennen piti käydä vielä terveystarkastuksessa sekä Covid-testissä. Covid-testin jälkeen sekä Varpun että leikkauspäivälle sovitun saattajan (Jussi) piti linnoittautua kotikaranteeniin, jolla varmistettaisiin se, ettei mistään kehitetä koronatartuntaa ennen operaatiota.

Keskiviikkona lähdimme hyvissä ajoin kohti Hartford Surgery Centeriä, jossa leikkaus suoritettaisiin. Pääsimme vastaanotolle ilman mutkia ja vastaanotossa kyseltiin taas samat asiat mitkä oli kysytty jo moneen kertaan aiemmin. Samalla varmistettiin, että Covid-testi oli tosiaan molemmilla negatiivinen ja että Varpu ei ollut syönyt ja juonut mitään yli 12 tuntiin.

Kauaa emme joutuneet vastaanoton odotushuoneessa ihmettelemään, kun pian meitä tuli sairaanhoitaja tervehtimään. Hän vei meidät vuodeosastolle, jossa Varpu joutui pukemaan ylleen sairaalakaavun ja laittamaan tavaransa isossa muovipussissa säilytyslokeroon. Sitten mentiin vapaana olevalle vuoteelle, jossa laitettiin käsivarteen ja sormeen anturit joilla pulssia, verenpainetta ja happisaturaatiota mitattiin reaaliajassa. Sairaanhoitajia oli kaksi ja molemmat olivat hyväntuulisia ja puheliaita, mikä varmasti auttoi Varpua rentoutumaan.

Pian paikalle saapui anestesiaspesialisti, joka selitti Varpulle miten puudutus ja nukutus hoidetaan. Varpulla oli huoli siitä, että oli kuullut nukutuksesta heräämisen jälkeen potilailla olevan helposti hyvin paha olo, mutta spesialisti oli heti kärryillä ja selitti että nykyään toimituksessa käytetään sopivaa lääkekoktailia jolla pahaa oloa ei normaalisti synny. Varpu oli tästä tiedosta hyvillään.

Sitten oli itse lääkäri Sullivanin vuoro. Ensimmäisenä hän kysyi tietääkö Varpu mitä tänään operoitaisiin. Varpu vastasi empimättä "Proximal Phalanx Fracture", mistä lääkäri Sullivan, anestesiaspesialisti ja molemmat sairaanhoitajat repesivät täysin ja totesivat että kotiläksyt oli selvästikin tehty... Tämän jälkeen oli isän aika poistua paikalta takaisin odotushuoneeseen, että operaatio saataisiin aloitettua.

Itse leikkaus kesti vain reilun tunnin. Alkuperäinen aika-arvio alittui selvästi ja sillä kellonlyömällä millä leikkauksen piti virallisesti vasta alkaa, saapui lääkäri Sullivan röntgen-kuvien kanssa kertomaan että leikkaus on suoritettu onnistuneesti ja varpaan luuhun on asennettu "wire", joka ehkä poistetaan myöhemmin tai parhaassa tapauksessa se voi jäädä paikoilleen. Varpu oli siirretty heräämöön jossa menisi vielä puolesta tunnista tuntiin että tyttö olisi taas tolkuissaan. Reilun puolen tunnin päästä uusi sairaanhoitaja tuli ilmoittamaan että Varpu voidaan tuoda autolle rullatuolissa. Sairaalassa oli ollut tällä välin vuoronvaihto ja aiemmat kaksi sairaanhoitajaa olivat lähteneet kotiin, mutta uusi sairaanhoitaja oli hyvin perillä siitä missä mennään.

Sitten oli enää jäljellä auton ajaminen sairaalan pihaan läheisestä parkkihallista ja Varpun lastaaminen takapenkille jalka suorana. Sen jälkeen hurautettiin takaisin Tollandiin ja omaan sänkyyn. Väsy oli kova nukutuksen jäkimainingeissa, joten ensimmäinen ilta Varpulla meni hyvin rauhallisissa merkeissä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 Olemme juhlistaneet itsenäisyyspäivää ajan henkeen sopivilla leipomusaktiviteeteilla - hauskaa oli:

Suolaisen nälkään karjalanpiirakoita ja jälkiruoaksi Varpu riisimuro-vaahtokarkkiluomus:

Tekevälle sattuu

Tiistai-illan harjoituksissa Varpun alastulo puomilta ei mennyt ihan kohdalleen ja oikean jalan isovarvas pääsi vääntymään ikävästi. Askellus ontui kotiin tultua aika tavalla, mutta arvelimme, että ehkä varvas jääpussin ja tukiteippausviritelmän avulla siitä tokenisi.

Kun keskiviikkona varvas oli edellispäivästä turvonnut ja muuttunut siniseksi, arvelimme, että ehkä tuota voisi olla hyvä käydä näyttämässä lääkärille. Tollandin walk-in klinikan tohtori pyöritteli jalkaa aikansa, totesi, että tuskin mikään on murtunut, mutta röntgenkuvat olisi aiheellista ottaa tilanteen tarkistamiseksi.

Teimme työtä käskettyä ja poikkesimme röntgenkuvassa. Röntgenhoitaja katseli jalkaa ja pudisteli myötätuntoisena päätään: "Mitä sinä oikein olet tehnyt?" Tehokas täti otti kuvat kolmesta kulmasta ja totesi sitten, että kyllä vain, murtunut on, ja lähetti meidät takaisin lääkärin pakeille saamaan jatko-ohjeita.

Kahdesta kohtaa murtunut isovarpaan tyviluu sai lääkärinkin vähän hämilleen. Varpu sai lähetteen ortopedille, jonka luo menemme ensi maanantaina kuulemaan jatkotoimenpiteistä. Siihen asti jalka saa kulkea "ilmakipsibootsissa" ja menoa vauhditetaan kainalosauvoilla, jottei ontumalla generoida uusia vammoja tai virheasentoja.

Ilmakipsiviritykseen ei oikein voi perinteiseen malliin kerätä kavereiden nimmareita, mutta onneksi tarrakirjoittimella voi tämänkin tilanteen pelastaa:

Hyvää isänpäivää!

Onnea isälle! Jussi juhlistaa isänpäivää uudet Dory-sukat jalassaan:

Vaalijännitystä kerrakseen

Tiistaisen vaalipäivän tuloksia on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ääntenlaskenta on jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Tasaväkisenä käynyt kamppailu on pitänyt koko USA:n varpaillaan neljättä päivää.

Tämä on yksi niistä päivistä, joista kysellään jälkikäteen:

Muistatko missä olit silloin, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden?

Muistatko missä olit silloin, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui?

Muistatko missä olit silloin, kun Joe Biden voitti täpärästi USA:n presidentinvaalit?

Olin Hudson Highlands State Parkissa juoksemassa ja vähän ennen puoltapäivää pysähdyin pitämään evästaukoa. Siinä samalla ajattelin vilkaista pikaisesti ääntenlaskentatilannetta ja Pennsylvanian tulos oli juuri vahvistettu.

Olin niin onnellinen, että olisi tehnyt mieli halata ensimmäistä vastaantulijaa. Paikalla ei ollut kuitenkaan muita, vain yksi orava. Kerroin sille, että Biden voitti vaalit. Se näytti ilahtuvan, niin kuin kunnon newyorkilaisen demokraattioravan sopiikin.

Arktinen joutsen

Ulkosuomalaisvuosien karttuessa kehittyy uusia metodeja Suomi-herkkujen hankkimiseksi. Connecticutissa tilanne on asettunut aika stabiiliksi: Ikeasta saadaan puolukkahilloa ja silliä ja perusruokakaupaksemme muodostunut Aldi pitää meidät varsin  hyvin eurooppalaistyylisissä elintarvikkeissa noin muuten.

Sosiaalisen median houkuttelemana alkoi kuitenkin kiinnostaa paljon palstatilaa (jopa Kymmenen Uutisten loppukevennyksen) saanut Arctic Swan Bakery. Suomalaislähtöinen Mirja pitää Pennsylvaniassa yhden naisen leipomoputiikkia, joka on lähinnä erikoistunut suomalaiseen ruisleipään. Arctic Swan Bakery:lla on nykyisellään asiakkaita kaikissa 50:ssa Yhdysvaltain osavaltioissa. 

Joka toinen maanantai on ruisleivän leipomispäivä, jolloin leipää tehtaillaan ennakkoon tehtyjen tilausten kokoinen määrä. Maanantai-iltapäivänä leipätilaukset lähtevät UPS:in kyydillä kuka minnekin: länsirannikolle kuljetus saattaa kestää kolmekin päivää, mutta me olemme onnekkaasti melkein Pennsylvanian naapurissa, joten kuljetus on perillä seuraavana päivänä.

Arctic Swan Bakery on saanut paljon ylistävää palautetta, joten odotimme ruisleipälähetystä mielenkiinnolla. Pettyä ei todellakaan tarvinnut. Kun valmistusaineluettelosta löytyy ainoastaan kolme artikkelia - ruisjauho, vesi ja suola - voi olla aika varma siitä, että tämä on ihan oikeaa ruokaa, ei mitään höttöleipää. Tästä ei suomalaistyyppinen ruileipä enää aidommaksi muutu:

Midstate Massive

Tämän vuoden osalta toistaiseksi jokainen suunnitelmissa ollut juoksutapahtuma on peruuntunut. Kun jouduin myös perumaan lokakuulle suunnitellun Cloudsplitter 100-kisan omalta osaltani johtuen tämänhetkisistä matkustusrajoituksista, olin jo melkein henkisesti valmistautunut siihen, että tämä vuosi jäänee historiaan pelkkien omatoimitempausten aikakautena.

Vaan eipä sittenkään. Paikallinen kisaorganisaatio New England Race Events pelasti tilanteen tarjoamalla juurikin sellaista tapahtumaa, joka ei sotisi tämänhetkisiä matkustusrajoituksia vastaan. Midstate Massive Ultra Trail noudattelee Midstate Trailin reittiä, joka alkaa New Hampshiren eteläreunalta, kulkee halki Massachusettsin pohjois-etelä-suunnassa ja loppupätkällä poikkeaa lyhyesti Connecticutin ja Rhode Islandin puolella. Kätevästi aika tarkalleen sata mailia:

Covid-19-poikkeustilan vuoksi kisan järjestäjä joutui tänä vuonna tekemään paljon luovia ratkaisuja, jotta tapahtuma saatiin ylipäätään järjestettyä. Massastartti ei tokikaan ollut mahdollisuuksien rajoissa, joten jokaiselle kilpailijalle annettiin oma lähtöaika neljän tunnin aikaikkunasta, jotta poluille tai huoltopisteille ei kertyisi väenpaljoutta. Maskipakko oli voimassa huoltopisteillä ja poluilla toisia juoksijoita ohittaessa.

Oli tietysti tavallaan hauskaakin valmistautua sadan mailin kisaan vaihteeksi niin, ettei tarvinnut pohdiskella varusteiden pakkaamista käsimatkatavataan. Oma starttiaikani oli lauantaiaamupäivällä kello 10:13, ja lähtöviiva alle kahden tunnin ajomatkan päässä kotoa, joten kisaa edeltävän yön sai nukkua levollisesti omassa sängyssä. Kun vielä Jussi lupautui lähtemään kuskiksi, sujui tapahtumapaikalle hankkiutuminen harvinaisen rennosti.

Kello kymmeneltä alkoi juoksijoiden "kolmas aalto", jossa lähetettiin reitille 20 juoksijaa minuutin välein. Lähtöviivan takana seisoi harvassa jonossa muutamia juoksijoita ja race director kutsui nimeltä starttiin yhden kerrallaan, ennalta annetun minuuttiaikataulun mukaan. Oli outoa lähteä reitille yksinään, mutta tavallaan mukavaakin, kun alkutaipaleella ei tarvinnut säheltää parinsadan juoksijan laumassa omaa vauhtia etsiskelemässä.

New Englandin polkujen tyypillisen perusluonteen tuntien olin henkisesti valmistautunut siihen, että reitti on luultavasti aikamoista kivikkoa. Olin oikeassa, mutta kivikkoa oli silti ehkä enemmän, kuin olin ennakoinut. Onneksi edeltävä viikko oli ollut koko lailla sateeton, joten polut ja avokalliot olivat onneksi kuivia. En halunnut edes kuvitella, minkä verran märällä alustalla liukastelu olisi lisännyt reitin haastavuutta.

Aurinko paistoi koko päivän kirkkaalta taivaalta ja lämpötila liikuskeli 15-20 °C:n tuntumassa - olosuhteet ruskaretkijuoksentelulle olivat kieltämättä kohdillaan:

Covid-19-varotoimista johtuen myös huoltopisteet olivat tällä kertaa tavallista vaatimattomampia. Siinä missä tyypillisen sadan mailin kisan huoltopisteillä voi olettaa saavansa syötävää joka lähtöön (pizzaa, voileipiä, nuudelikeittoa, hedelmiä, keksejä, perunalastuja, karkkeja, yms.) - tämän vuoden virustorjuntamääräykset kieltävät suunnilleen kaiken. Kenenkään ei haluta koskevan mihinkään, johon joku muu on jo koskenut, joten mikään "yleisesti tarjolle asettaminen" ei tule kyseeseen. Tästä johtuen useimpien huoltopisteiden tarjonta oli lähinnä yksittäispakattuja myslipatukoita ja/tai banaaneja. Ei se mitään - asia oli onneksi hyvin tiedossa ennakkoon, joten odotin saavani huoltopisteiltä ainoastaan vesitäydennystä ja pakkasin kalorit haluamassani muodossa juoksureppuun tai drop bagiin, johon pääsi käsiksi 27, 50 ja 80 mailin kohdalla. Ihan toimiva systeemi tämäkin. 

Suunnilleen kolmenkymmenen mailin kohdalla oli reitin varrella vuorossa kipuaminen Mount Wachusett:n laelle. Lakipiste on reilun 600 metrin korkeudessa, joten mistään kukkulaa kummemmasta ei ole kyse, mutta hauska yksityiskohta joka tapauksessa. Wachusett:n laella on lisäksi palotorni, josta hyvällä säällä näkee Bostoniin saakka, mutta ajanpuutteen vuoksi jätin tällä kertaa torniin kiipeämisen sikseen.

Matka jatkui. Tällä kertaa en voinut motivoida itseäni puolimatkassa odottavalla pacerilla, koska sellaista ei nyt ollut. Neljänkymmenen mailin kohdalla otin seurakseni Spotify-soittolistan, jonka reipastamana taival taittui taas hyvillä mielin. Aurinko laski vähän iltakuuden jälkeen, mutta lämmin päivä jätti ilman leudoksi, vielä iltayöstäkään ei tullut kylmä.

Vähän iltakymmenen jälkeen saavuin puolimatkan huoltopisteelle. Drop bagissa odottivat vaihtokengät ja -sukat. Huoltopisteellä, josta en odottanut saavani mitään, oli yllättäen kuitenkin sokerikuorrutteella kyllästettyjä donitseja. Istuin nurmikolla, katselin kirkasta tähtitaivasta, mutustelin tahmeaa sokerileivonnaista ja vaihdoin jalkaani kuivat sukat. Kovin yksinkertaisista asioista voi joskus tulla sanoinkuvaamattoman onnelliseksi.

Juoksijoiden porrastettu lähtö teki kisasta mielenkiintoisella tavalla hämmentävän. Sadan mailin juoksijat oli lähetetty matkaan neljän tunnin liukumalla, joten ohitustilanteessa ei yhtään tiennyt, kumpi oikeasti oli ohituksen jälkeen johdossa, ohittaja vai ohitettava. Hassua dynamiikkaa lisäsi myös se, että 50 mailin juoksijat lähtivät omalle taipaleelleen reitin puolivälistä lauantai-iltana kahdeksan ja puolenyön välillä. Kun joskus pikkutunneilla ohitseni sujahteli aina toisinaan ihan liian helpon näköisesti eteneviä juoksijoita, uskottelin itselleni, että ainakin osa näistä ohittelijoista oli väistämättä 50-mailereita, joiden askellus sopikin olla vielä tässä vaiheessa gasellimaisen kevyttä.

65-90 mailin välimaastoon mahtui onneksi teknisesti helpompiakin pätkiä. Kivikkoisten polkujen jälkeen ei oikeastaan yhtään haitannut, että välillä juostiin sileää asfalttitietäkin. Oli vaihteeksi ihan mukavaa edetä autopilot-moodissa niin, että jokaista askelta ei tarvinnut erikseen miettiä ja kohdistaa. Ei ollut yhtään aavistusta siitä, sujuiko kisa muihin juoksijoihin verrattuna hyvin vai huonosti, mutta päätin olla vaivaamatta päätäni sillä asialla. Jos nyt vain pitäisi oman systeeminsä jokseenkin kasassa, joskushan se maaliviiva kai lopulta tulisi vastaan.

Viimeiset kymmenen mailia olivat todellinen "sokerina pohjalla"-elämys. Tasaiset tiepätkät olivat jotenkin huijanneet minut kuvittelemaan, että loppumatka olisi jokseenkin helppoa heinäntekoa, mutta sunnuntaiaamun todellisuus paljastuikin joksikin ihan muuksi. Väsyneitä jalkoja oli odottamassa massiivinen kivikkoinferno - tämähän se vasta kerrassaan lystiä:

Kompuroin kivistä taivalta vaivalloisesti eteenpäin ja yritin lohduttaa itseäni ajatuksella siitä, että reitti on kuitenkin kaikille sama ja tässä vaiheessa kisaa tuskin kenenkään muunkaan jalat ovat enää kovin reippaassa iskussa. Oletukseni osoittautui kuitenkin taas vääräksi. Ehkä noin 93 mailin kohdalla takaani porhalsi vauhdilla ohi kilpasisareni sadan mailin sarjasta. Tämä teräsnainen kipitti kivikossa niin helpon näköisesti kuin olisi vasta kisansa aloittanut. Arvelin hänen edustavan jälkimmäisten starttien nopeita juoksijoita, jotka olivat lähteneet matkaan tunnin tai kaksi minun jälkeeni. Vähän kävi kateeksi tuota kevytkoipista polkukiitäjää, mutta päätin jättää asian vatvomisen sikseen ja keskittyä oman projektini loppuun saattamiseen.

Kaikki päättyy joskus. Niin myös onneksi tämä kummallinen kivikkoseikkailu. Löysin tieni maaliviivalle, aikaa startista oman kellon mukaan oli tuolloin kulunut 24 tuntia ja 20 minuuttia. Koronarajoitusten puitteissa suositeltiin, etteivät kilpailijat jää suorituksensa jälkeen kovin pitkäksi aikaa hengaamaan maalialueelle, jotta voidaan välttää paikan ylikansoitusta. Liukuvasta starttiajasta johtuen tuloksista ei ollut tässä kohtaa mitään hajua, vahvistetut tulokset julkistettaisiin sen jälkeen kun viimeinenkin juoksija olisi saatu reitiltä maaliin.

Jussi saapui paikalle todellisella täsmäajoituksella ja lähdimme jokseenkin siltä istumalta kotimatkalle. Olipa ihanaa kellahtaa repsikan puolelle rennosti paluumatkasta nauttimaan ja jättää ajaminen paremmassa valppaustilassa olevalle osapuolelle. Yleisen liikenneturvallisuudenkin nimissä ihan fiksu ratkaisu.

Maanantaina odotti iloinen yllätys, kun tulokset lopulta putkahtivat verkkoon. Tulokseni jotenkin ihmeen kaupalla osoittautuikin naisten sarjan nopeimmaksi ja puolivahingossa parani naisten viimevuotinen reittiennätyskin reilulla puolella tunnilla. (Kävi sittemmin ilmi, että loppumatkasta vauhdilla ohitseni ravannut Molly olikin lähtenyt matkaan tunti ennen omaa starttiani, eikä jälkeeni, kuten kuvittelin.) Ei haittaa - käyhän se näinkin:

Alkusyksyn tunnelmia

Kummallinen vuosi alkaa kallistua syksyn puolelle ja on aika palailla koulurutiinien äärelle. Tollandissa, kuten useimmissa muissakin Connecticutin kunnissa on Covid-19-varotoimien nimissä otettu käyttöön hybridimalli, jolla yritetään rajoittaa koulussa kerrallaan olevien oppilaiden määrää. Oppilaat on jaettu kahteen ryhmään, ja viikkorutiinit riippuvat ryhmäkoodista. A-ryhmän oppilaat ovat fyysisesti koulussa maanantaisin ja tiistaisin, jolloin B-ryhmän oppilaat osallistuvat tunneille videoyhteyden kautta kotoa käsin. Torstaisin ja perjantaisin tilanne on päinvastainen: B-ryhmäläiset istuvat luokassa ja A-ryhmäläiset osallistuvat oppitunneille etänä. Keskiviikkoisin koulussa ei ole ketään, paitsi tilojen tehopuhdistusta touhuavat siivoojat. Tällöin sekä opettajilla että oppilailla on etäpäivä, ja oppitunnit vedetään kaikille Google Classroomin kautta.

Tämä ratkaisumalli tuntuu vähän erikoiselta, mutta tuntuu toistaiseksi toimivan aika hyvin. Tällä hetkellä New Englandin koronatilanne näyttää varsin hyvältä, tapauksia on täällä huomattavasti paljon vähemmän kuin muilla alueilla Yhdysvalloissa, joten ymmärrettävää on, että näilläkin kokoontumisrajoituksilla pyritään pitämään tilanne hallinnassa.

Leenan ja Jarin huhtikuun alulle suunniteltu Connecticut-visiitti peruuntui koronavirushässäkän alkusählingissä. Tuolloin ajattelimme, että kesän jälkeen tilanne on ihan takuulla jo normalisoitunut, joten Leena ja Jari siirsivät lentonsa syyskuun alkuun, viettääkseen Labor Day-viikonlopun täällä. Vaan kuinkas sitten kävikään? USA on päättänyt pitää rajansa kiinni turistiviisumeilla matkustaville näillä näkymin vuoden loppuun, joten eipä toteutunut Labor Day-reissu tällä kertaa.

Alkuperäisen visiittisuunnitelman H-hetkeä silmällä pitäen teetimme Leenan syntymäpäiväksi personoituja Oreo-keksejä ja suklaata:

Kun huhtikuureissu jäi toteutumatta, postitimme osan syntymäpäiväherkuista Suomeen, mutta jätimme osan tänne alkusyksyn visiittiä odottamaan. Nyt näyttää valitettavasti siltä, että meidän täytyy kai itse syödä nämä loppuun. Voi surkeus...

Paikka auringossa

 Varpu: "Dory on terassilla harvestoimassa D-vitamiinia."

Universal Yums

Lankesimme mainonnan ansaan ja päädyimme kokeilemaan uudenlaista "kirjakerhokonseptia". Postilaatikkoomme saapuu kerran kuukaudessa Universal Yums-boksi, joka sisältää lajitelman paikallisia herkkuja jostakin maailman kolkasta. Laatikon mukana tulee myös vihkonen, joka sisältää triviatietoa kuukauden maahan liittyen.

Heinäkuun laatikossa oli napostelulajitelma ja tietopaketti Isosta Britanniasta. Tämän kuun laatikko olikin vähän eksoottisempi - elokuun herkut olivat lähtöisin Egyptistä:

Ihan mielenkiintoinen kokeilu. Jännityksellä jo odotamme syyskuun boksia - hauska arvuutella mistähän päin maailmaa seuraava tuliaisherkkukokoelma mahtaa olla kotoisin.

Isaias

Viime viikonvaihteessa sääennusteissa annettiin ennakkovaroituksia tiistaina lähestyvästä myrskystä. Trooppinen myrsky Isaias oli pyyhkinyt pitkin itärannikkoa kohti pohjoista ja oli nyt lähestymässä New Englandia. Näitä myrskyvaroituksia tulee ja menee aina tähän aikaan vuodesta ja näillä seutuvilla se yleensä tarkoittaa vähän tuulisempaa päivää tai ehkä ukkosta, muttei yleensä sen kummempia. Emme siis ottaneet tälläkään kertaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Tiistaina alkuiltapäivästä huomasimme, että päivä oli todellakin aika tuulinen. Tuuli puhalsi puuskittain yli 30 metriä sekunnissa ja kun iltapäivällä ajoin Varpun telinevoimisteluharjoituksiin, oli teillä jo aika paljon puista irti repeytyneitä oksia. Sähköt katkesivat aika pian tämän jälkeen, mikä ei tullut suorastaan yllätyksenä.

Varpu soitti vähän ennen telinevoimisteluharjoitusten päättymistä ja kysyi, sopisiko joukkuekaveri Avan tulla meille yöksi. Avan perheen autotalli oli jäänyt kaatuneen puun saartamaksi ja vanhemmista kumpikaan ei pääsisi hakemaan tyttöä harjoituksista kotiin. Eipä siinä mitään, meille sopii kyllä tulla yökylään, jos mökkiolosuhteet eivät haittaa. Sähköjen katkettua kun lakkaa myös juokseva vesi toimimasta, koska vesipumppu kaipaisi toimiakseen sähköä.

Arvelimme, ettei sähkökatkosta koituisi kovin pitkäaikaista harmia, mutta kun keskiviikkoaamuna luimme uutisista, että Connecticutissa on yli 750 000 kotitaloutta ilman sähköjä, ymmärsimme, että tilanteen korjaaminen saattaa sittenkin ottaa vähän enemmän aikaa.

Rullasimme autotallissa pahaa päivää odottaneen generaattorin takapihalle ja Jussi laittoi sen toimintakuntoon. Käytön puutteessa generaattorin käynnistysakku oli tyhjentynyt, joten ensin sitä piti ladata auton akusta. Lopulta kuitenkin saimme generaattorin turvin pidettyä jääkaapin ja pakastimen käynnissä.

Vesipumpun johdottaminen olisi vaatinut liittimiä, joita ei tähän hätään löytynyt lähialueen rautakaupoista. Naapurin Laura ja Patrick olivat kuitenkin avuliaita kuten aina, ja ehdottivat, että voisimme laittaa jatkoletkun heidän puutarhaletkuunsa, jotta saisimme takapihalle jonkinlaisen käyttövesipisteen. Tästähän se vasta riemu repesi. Puutarhaletkuvirityksen avulla päästiin taas pesemään astioita, kantamaan ämpärillä vessanvetovettä ja muuta kätevää. Kun ulkolämpötila on kuitenkin toistettavasti hellelukemissa, oli kylmä letkuvesi myös ihan toimiva ratkaisu suihkussa käymiseen.

Vesiletkuvirityksen jälkeen elämä tuntui olevan oikeastaan aika kivasti mallillaan. Kun sähköt sitten palasivat toimintaan vajaan kolmen vuorokauden katkon jälkeen perjantaina aamuyöstä, olimme suorastaan hämmentyneitä - näinkö nopeasti tämä kävikin? Mainittakoon, että tuohon aikaan Connecticutin kotitalouksista vielä yli 400 000 oli ilman sähköjä.

Viikonlopun aikana olemme silmäilleet lähiympäristöä. Monin paikoin myrskytuhot on jo täysin siistitty, mutta kaatuneissa puissa riittää vielä raivaustöitä. Paikallinen sähkölaitos Eversource on saanut kiitettävästi apuvoimia muista osavaltioista (tänään näimme korjaustöissä tikasauton, joka oli lähtöisin Kansas Citystä), mutta vielä nytkin, viisi päivää myrskyn jälkeen, sähköt uupuvat 120 000:lta kotitaloudelta.

Hätäkös meillä tässä? Oma piha on nyt siivottu alas tulleesta oksaroskasta ja koti toimii taas kaikin puolin normaalisti. Vähän vaan pistää mietityttämään, että kun kiukkuinen luontoäiti on nyt keksinyt tälle vuodelle jo massiivisiin mittasuhteisiin paisuneen Covid-19-pandemian ja nyt tämän suuruusluokan rajuilman... mitähän seuraavaksi?

Crystal Lake 10 k

Tänä viikonloppuna oli suunnitelmana suunnata Lake Placidille kolmen vuoden takaa tuttuun Ironman-triathlonkisaan, mutta kummallisen koronakevään ja -kesän jälkeen ei ollut järin suuri yllätys se, että tapahtuma peruttiin tämän vuoden osalta kokonaan. Harjoitusohjelman parissa ehdin kuitenkin vuoden alkupuolikkaalla viettää toiveikkaana hyvän aikaa, joten treenipohjalle piti vain keksiä uusi käyttötarkoitus, kun tapahtuminen peruuntuminen kesäkuun alussa varmistui.

YMCA uima-altaineen pysyi suljettuna maaliskuun lopulta heinäkuun alkuun, joten uiminen on keskittynyt koko kevätkauden lähinnä Crystal Lakelle. Avovesiuinti on ollut hauskaa, joten siltä pohjalta ryhdyin pohdiskelemaan vähän pidempää uintiseikkailua peruuntuneen Ironman-kisan tilalle. Yksinään uiskentelu ei tokikaan vertaudu massatriathlontapahtumaan juuri mitenkään, mutta suuria ihmisjoukkoja en suorastaan kaipaakaan. Tekipähän vain mieleni asettaa haaste ihan vain itselleni ja kokeilla, miten tämä saadaan toimimaan.

Crystal Laken ympäriuinti on matkana suunnilleen kolme kilometriä. Tätä rutiinia on viime vuosina toisteltu kerran tai pari viikossa aina triathlonkisan lähestyessä, jotta täysmatkan 3.7 kilometrin uinti olisi jokseenkin mukavuusalueella. Tätä kolmen kilometrin lenkuraa on tahkottu tänäkin vuonna ahkerasti, mutta harvemmin paljon pidempää matkaa. Kaikkien näiden kolmosten jälkeen kymmenen kilometriä voisi ehkä olla mukava tasaluku, jossa olisi sopivasti haastetta? Sitä kohti siis...

Viime viikonloppuna uin ensimmäistä kertaa kaksi lenkkiä järven ympäri peräkkäin. Pidin tahdin rauhallisena ja matkanteko sujui oikeastaan ihan mukavasti. Toisen kierroksen jälkimmäisellä puolikkaalla tosin nousi aika kova tuuli, ja aallokossa pulikoiminen muodostui vähän haastavammaksi. Otin tästä opikseni ja päätin ajoittaa varsinaisen uintihaasteen sääennustetta silmällä pitäen.

Seurailin sääennustetta viikon mittaan, ja lauantaiaamuksi oli luvassa melko tyyntä säätä, joten startti ajankohta valikoitui siltä pohjalta. Tarkkavaiset lukijat saattavat tässä kohtaa pohtia, onko reilua ajoittaa tällainen tempaus Jussin syntymäpäiväksi. Tämäkin näkökohta otettiin toki huomioon. Jussi nauttii aamuisin pitkään nukkumisesta, joten päivänsankari ei pistäisi pahakseen, jos vaimo puuhastelisi varhaisaamun tunteina avovesiuintihaasteen kimpussa.

Aurinko nousee näillä leveysasteilla tähän aikaan vuodesta noin 5:30, joten hankkiuduin rantaan juurikin noihin aikoihin. Järven yllä leijaili kevyttä usvaa ja auringonnousun värimaailma teki hetkestä aika erityisen:

Aikainen liikkeellelähtö oli siinäkin mielessä hyvä valinta, että aamun ensimmäisinä tunteina järvellä ei tarvitse murehtia moottoriveneistä. Liikkeellä oli jokusia kajakkeja ja muutama soutuveneellä liikuskeleva kalastaja, mutta muuten oli varsin hiljaista.

Lähdin liikkeelle Ellingtonin venerampilta järven länsireunalla ja tällä samalla kohtaa pidin jokaisen kierroksen jälkeen pienen tauon. Jätin venerampin luo pienen tukikohtakassin, josta löytyi juomista ja energiageelejä, kuten miltä tahansa huoltopisteeltä.

Ensimmäiseltä kierrokselta palattuani venerampille oli ilmestynyt Ellingtonin poliisi, joka on paikan päällä yleensä aina viikonloppuisin valvomassa veneilijöiden turvallisuutta. Päivystävä virkamies ei sanonut mitään, katsoi vain postauspaikaltaan, kun nousin vedestä, otin juomapullostani huikat, kiskaisin geelin kitusiini ja lähdin jatkamaan uintia. Sama hyväntahtoisesti hymyilevä katse seurasi minua, kun toistin saman rituaalin toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen, muttei edelleenkään sanonut mitään.

Kolmen järvikierroksen jälkeen matkaa oli kasassa suunnilleen 8.5 kilometriä, joten vielä tarvittiin vajaan puolen mailin pätkä edestakaisin, jotta saataisiin tarvittava tasakymppi täyteen. Tässä kohtaa mainittakoon, että pääsin jälleen matkan varrella piristämään mieltäni yksikkömuunnosmatematiikalla. Garmin-kelloni on asetettu käyttämään epäkäytännöllisiä jenkkimittayksiköitä lähinnä siitä syystä, että liikunta-aktiviteeteista keskustelen enimmäkseen täkäläisen seurapiirin kanssa, jolloin on helpompaa, ettei vastapuolen tarvitse ihmetellä yksikkömuunnoksia, jos lenkkien pituuksia vertaillaan. Tähän mennessä uintilenkeillä kello on mitannut matkan jaardeina, mikä on olllut koko lailla ok. Jaardi on melkein yhtä pitkä kuin metri ja olin etukäteen tarkistanut, että kymmenen kilometrin kokonaisuuteen tarvittaisiin 11000 jaardia. Vaan eipä ollut apua tuosta etukäteislaskennasta. Toisen kierroksen jälkeen huomasin, että oletetun noin 6500 yksikön sijaan olinkin taittanut matkaa vaivaiset 3.64 yksikköä - toisin sanoen, riittävän pitkän matkan jälkeen mittari oli siirtynyt käyttämään jaardien sijaan maileja. Tämä on yksikkömuunnosmielessä hirmuisen kätevää, sillä yksi maili vastaa 1760 jaardia. Ei se mitään - juoksumatkojen pohjalta onneksi muistin kirkkaasti, että kymmenen kilometriä vastaa 6.25 mailia, joten jätin vain jaardimatematiikan sikseen.

Lähdin hyvillä mielin jatkamaan uintia viimeiselle etapille. Aamusumu oli aikoja sitten väistynyt ja nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Moottoriveneliikennöinti oli alkamaisillaan, mutta onneksi pääsisin pikapuoliin pois tieltä. Aikaa oli tässä kohtaa kulunut koko lailla tarkkaan kolme ja puoli tuntia ja pohdiskelin mielessäni, että olisi kiva saada urakka pois tieltä alle neljässä tunnissa. Tiedostin kuitenkin, että voimat ja vauhti olisivat tässä kohtaa jokseenkin rajallisia, enkä lähtenyt kummemmin revittelemään.

Vajaan 800 metrin pätkä edestakaisin sujui tasaisen yllätyksettömästi. Pääsin kuin pääsinkin takaisin venerampille hippasen alle neljän tunnin. Kun viimein riisuin uimalakin ja kaivoin kassista pyyhkeen urakan päätöksen merkiksi, aktiviteettejani valvonut hymyilevä poliisisetä tuli kommentoimaan:

"Well, you have been swimming for quite a loooooong time. I guess you really like swimming?"

Näinkin kai voidaan sanoa?

Kotiutumista

Dory on nyt asustanut meillä kaksi viikkoa ja asettunut taloksi erinomaisen hyvin. Koira näyttää nauttivan olostaan: pitkistä kävelylenkeistä, lelujen hautaamisesta pihamaalle, hellistä huomionosoituksista ja uimisesta aina, kun mahdollista. Sisäsiisteys on hyvin hallinnassa ja hyvä juttu sekin, että shelterissä nirsoksi ja huonosti syöväksi havaittu koira on vähitellen löytänyt myös terveen ruokahalun.

Päivät ovat täynnä seikkailuja ja sosiaalista hauskanpitoa...

Koko aikaa ei jaksa puuhastella - välillä kannattaa muistaa myös levätä:

Your Time to Soar!

Kummallinen kouluvuosi lähestyy loppuaan. Virallisesti viimeinen koulupäivä on torstaina, mutta etäopiskelun vuoksi kaikki viimeisten koulupäivien klassikkohauskuudet, retkipäivät ynnä muut, on tällä kertaa peruttu.

Myös middle schoolin päättävien kahdeksasluokkalaisten "Graduation Ceremony" jää nyt pitämättä. Tolland Middle School keksi lukioon siirtyvien huomioimiseksi vaihtoehtoisen juhlistamiseleen. Jokaiselle kahdeksasluokkalaiselle oli teetetty oma "TMS Class of 2020"-kyltti ja viime viikon lopulla luokanvalvojat hiippailivat pitkin Tollandia pystyttämässä näitä oppilaidensa pihamaille.

Niin oli Mr. Chassanoffkin kaikessa hiljaisuudessa käväissyt meidänkin postilaatikkomme nurkalla ja pystyttänyt tien varteen haukkakyltin:

Onnittelut kouluvuoden päätökselle ja hyvää kesälomaa Essille ja Varpulle! Ensi syksynä taloudessamme onkin kaksi high schooleria...

Dory tuli taloon

Koiran hankinta on ollut puolivakavana puheenaiheena perheessämme jo jonkin aikaa. Asiaa alettiin pohtia alunperin ehkä noin vuosi sitten, kun Jussi havahtui kotitoimistotyöläisen melko yksinäisiin päiviin ja siihen, että keski-ikäisen miehen yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarvittaisiin päivittäinen lenkkikaveri. Jätimme siinä kohtaa kuitenkin asian hautumaan - arvelimme, että ehkä otamme koiran hankinnan esille uudestaan siinä kohtaa, kun toinen tai molemmat tytöistä ovat lähteneet opiskelemaan ja alamme toden teolla tarvita hoitokeinoja tyhjän pesän syndroomaan.

Covid-19-kevät sai meidät kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tietäen, että tänä kesänä ei matkustusrajoitusten puitteissa päästä totetuttamaan Suomi-lomaa, voisi nyt olla hyvä hetki keksiä muunlaista aktiviteettia kesäkuukausien tekemiseksi. Tiedostamme senkin, että poikkeustilasta seuranneet talousvaikeudet luultavasti lisäävät yleistä levottomuutta jonkin verran. Siinä mielessä tuntuisi hyvältä ajatus siitä, että täällä olisi kanssamme joku, joka öiseen aikaan seuraa kuitenkin tarkalla korvalla ympäristön tapahtumia. Jospa siis aikaistaisimme koiran hankintasuunnitelmaa jonkin verran...?

Huhtikuun loppupuolella aloimme ottaa yhteyttä paikallisiin "animal sheltereihin" ja ryhdyimme etsimään perhettä vailla olevaa nelijalkaista ystävää. Varsin pian tosin jouduimme toteamaan, että ideamme ei ollut erityisen uniikki. Tiedotusvälineetkin uutisoivat sitä, miten karanteenikevään tuloksena monet löytöeläintalot ovat kokeneet tuhannen prosentin (!) kasvun adoptiolemmikkiä etsivien perheiden määrissä. Kun jokaista adoptoitavaa koiraa varten onkin yhtäkkiä kymmenkertainen määrä uusia omistajakandidaatteja, emme olleet valintaprosessissa kovin vahvoilla. Animal sheltereillä on nyt myyjän markkinat ja niillä markkinoilla ei selvästikään suosita ensikertalaisia.

Vaihdoimme monenmonia sähköposteja koskien ehkä kymmentä eri koiraa. Kävimme läpi useampia intensiivisiä puhelinhaastatteluja, joissa selvitettiin perheemme soveliaisuutta koiran omistajiksi. Useampi shelter halusi myös soittaa läpi kolme henkilökohtaista suosittelijaa, joilta tongittiin lisätietoa taustoistamme. Kaikesta huolimatta, päädyttiin joka kierroksella aina samaan lopputulokseen - kyseinen koira oli päätetty sittenkin antaa johonkin toiseen perheeseen.

Aloimme jo kallistua siihen lopputulokseen, että ehkä emme kerta kaikkiaan kelpaa koiranomistajiksi. Viimein kuitenkin saimme lupaavan yhteydenoton danburylaisesta shelteristä, jossa nyt olisi luultavasti meille sopiva yksilö vailla perhettä. Sovimme tapaamisesta ja viime sunnuntaina teimme road tripin Danburyyn, tehdäksemme tuttavuutta tämän uuden ystävän kanssa.

Meitä vastassa oli noin kaksivuotias, polvenkorkuinen tyttökoira, joka näytti ehkä vähän kultaisen noutajan ja huskyn risteytykseltä pienemmäksi skaalattuna. Shelter oli antanut koiralle nimeksi Dolores, jos kohta koira ei tunnistanut tätä nimeä. Vietimme yhteisen leikkituokion shelterin takapihalla ja Dolores tuntui heti omalta. Koira, jonka taustoista ei kovin paljoa tiedetty, oli ymmärrettävästi hämillään tilanteesta, mutta suhtautui meihin hyvin ystävällisesti ja oli heti valmis hieromaan lähempää tuttavuutta.

Shelterin koordinaattori jututti meitä koiranleikityksen lomassa ja päiväkyläilymme päätteeksi kaikki osapuolet olivat vakuuttuneita siitä, että tässä meidän uusi perheenjäsenemme nyt todella on:

Ennen koiran kotiuttamista piti vielä odottaa jokusia päiviä. Maanantaina Dolores oli menossa eläinlääkärille leikattavaksi (sterilointi) ja operaation jälkeen suositeltiin muutaman päivän toipumisaikaa. Sovimme hakupäivän torstaille, jota tuskin maltoimme odottaa.

Koska Dolores ei tuntenut nimeään ja koska kukaan meistä ei ollut sitä mieltä, että Dolores olisi koiralle sovelias nimi (Varpu: "Dolores kuulostaa keski-ikäiseltä tenneseeläiseltä kirjastonhoitajalta."), käytimme alkuviikon nimipohdintojen kanssa. Valkean turkin perusteella Lumi olisi ehkä hyvä nimi? Toisaalta, (kaikkien tyttöjen) lapsuudessa luetun Olga da Polga-kirjan pohjalta pohdimme sitäkin, olisiko Olga toimiva.

Torstaina shelterissä kuitenkin selvisi, että "kaikki byrokratia", kuten koiran mikrosiru, eläinlääkärikäynnit (joiden historia tarvitaan vakuutusta varten) jne. oli tehty jo Dolores-nimellä. Näitä voisi yrittää muuttaa jälkikäteen, mutta se saatiin kuulostamaan tarpeettoman monimutkaiselta. Teimme siis päätöksen jättää Lumi- ja Olga-ajatukset sikseen ja kutsua Doloresta tuttavallisemmin Doryksi. Ei hassumpi nimi tämäkään.

Kotimatka sujui hyvin. Dory oli shelteristä lähtiessä aluksi hämmentyneessä paniikissa, mutta takapenkkiseuraksi omistautunut Varpu sai sen vähitellen rauhoittumaan.

Nyt takana on kaksi päivää uudessa kodissa. Olemme kaikki uuden ja ihmeellisen äärellä, mutta vähitellen opimme ymmärtämään toisiamme paremmin ja paremmin. Varpu on Dorylle kaikki kaikessa, mutta luottamus kasvaa päivä päivältä myös muita perheenjäseniä kohtaan. Jussi teki eilen koiran kanssa neljän kilometrin hölkkälenkin, joten keski-ikäisen miehen terveydentilan boostaus on päässyt hyvään alkuun sekin.

Nyt odotamme innolla maanantaita, jolloin leikkausarpi on saanut parantua riittävästi ja koiran perusarkea ärsyttävä muovikaulus voidaan poistaa. Lisää kuvia luvassa hetimiten sen jälkeen...