La dolce vita

Meneepä nyt vähän amerikkalaisuuden päivittelyksi koko bloggaaminen, mutta menköön... En malta olla taltioimatta sunnuntain aamupala-analyysiä:

Essi: "Ihme juttu nämä Cinnamon Toast Crunch-murot. Voisi kuvitella, että ne olisi kanelimuroja, mutta mun mielestä nämä maistuu enemmän sokeri-kanelille. Tai ei oikeastaan kanelille melkein ollenkaan..."

Äiti: "Eikö?"

Essi: "No ei. Mutta sellaisiahan amerikkalaiset on. Ne haluaa laittaa paljon sokeria joka paikkaan. Niin kuin esimerkiksi kerran siellä ravintolassa oli ruuan lisäkkeenä omenalohkoja ja niiden dippikastikkeena kinuskia."

Äiti: "Se on kyllä totta. Amerikkalaiset tykkää kaikenlaisesta makeasta."

Essi: "Niin. Suomalaiset on taas sitten erilaisia. Sellaisia, että niille vaikka porkkanoiden syöminen joka päivä ei ole mikään ongelma."

Lisää sushia

Elokuisesta "äiti-tytär" sushikurssista jäi hyvä veto päälle, mutta päätin kuitenkin vähän syventää opintoja ammattilaisen ohjastamana ennen kuin omin päin ryhdyn askartelemaan. Eilen suuntasin työpäivän jälkeen - tällä kertaa ihan keskenäni - Los Gatosin Sur La Tableen, jossa pääsin kertailemaan sushin prosessoinnin perusteita ja oppimaan lisävinkkejä.

Ilta oli kaikin puolin antoisa ja mielenkiintoinen. Tulostakin syntyi:

Kun kurssin päätteeksi päästiin sitten käsiksi puikkoihin ja omia askarteluja nautiskelemaan, kehitin mielestäni loistavan ja huomaavaisen suunnitelman. Maistoin omasta setistäni vain muutaman rullan ja suunnittelin kääriväni loput siististi pakettiin ja kuskaavani iltapalaksi maistiaisia kärkkyville kotijoukoille. Vaan mitenkähän kävi?

Ennen kurssin päättymistä opettaja kertoi parin vuoden takaisesta sushikurssista, jonka jälkeen, kurssin pitäjä oli saanut kiukkuisen soiton muuan oppilaalta. Tämä oli kurssin jäljiltä sairastunut pahasti ja joutunut useaksi päiväksi sairaalaan nesteytykseen. Opettaja oli hämillään, koska tapaus oli ainoa laatuaan, eikä muilta oppilailta ollut tullut vastaavaa palautetta. Kun sitten varsinaista taudinaiheuttajaa ryhdyttiin selvittämään, kävi ilmi, että sairastumisen syy oli todellakin ollut kurssilla valmistetussa sushissa. Koska kurssilla ei oltu kuitenkaan erikseen varoitettu siitä, että raa'asta kalasta valmistettuja tekeleitä ei sovi jättää yön yli auton takakonttiin ja syödä niitä sieltä seuraavana päivänä, haastoi kyseinen kurssilainen kokkikoulun "täysin perustellusti" oikeuteen ja sai episodista tuntuvat korvaukset.

Tämän tapahtumaketjun jälkeen kurssilaiset - olivatpa sitten terveellä järjellä varustettuja tai eivät - eivät ole saaneet ottaa sushia mukaansa. Toisinaan pistää vihaksi tämä idiotismi...

Mitähän tuohon vastaisi...?

Kaliforniansuomalainen ystäväni Pia oli taannoin käynyt kampaajalla. Kuulumisten päivityksen ohessa oli tullut puheeksi Pian taannoinen umpisuolen tulehdus ja sitä seurannut leikkaus. Ilmeisen fiksu amerikkalaiskampaaja oli uteliaana ensin tiedustellut, mikä se sellainen umpisuoli on. Pian vastaus poiki kuitenkin heti uuden kysymyksen aiheesta "miksi ihmisillä on elimistössään sellaisia osia, joilla ei varsinaisesti ole mitään virkaa". Ystäväni mietti hetken ja perusteli asian sitten evoluutiolla.

Kampaajatädin seuraavaan kysymykseen "Entä jos en usko evoluutioon?" oli kuulemma jo paljon vaikeampaa keksiä vastausta...

Sinun, minun ja meidän leikit

Essi ja Varpu ovat rakentaneet legoista talon, jolla leikitään ihailtavan sovinnollisesti. Kummallakin on omat legoukkelinsa taloa asuttamassa, mutta sivusta seuraajalle ei ihan valkene, kohtaavatko leikkijöiden tai legotalon asukkien maailmat toisiaan...

Varpu: "Pikku Roosa on nyt tosi sairas, eikä voikaan tänään lähteä päiväkotiin. Se jäis nyt tänne kotiin omaan sänkyynsä..."

Essin ukkeli puuhaa keittiössä: "Tää Martin Luther King keittäis itselleen kahvia."

Varpu: "... mutta tää isompi tyttö Anna voi onneksi tulla hoitamaan Roosaa..."

Essi: "Abraham Lincoln oli leikisti unohtanut hattunsa eteiseen, mutta nyt se palais hakemaan sitä."

Mukavuudenhaluinen Musti

Joskus aiemminkin on tullut taivasteltua amerikkalaista lemmikkienpaapontakulttuuria. Näitä näkee aina silloin tällöin - enkä vieläkään ymmärrä jutun ideaa:

Kun koiralla kuitenkin ihan kelvolliset jalat näyttää olevan... Voisin jopa uskoa, että se saattaisi niitä ihan mielellään itse käyttää - ellei ole jo ehtinyt moiseen palvelutasoon tottua?

Michelangelo-simulaatio

Essi kotiutui iltapäiväkerhosta askartelumaalitahrojen koristamana - mekon etumuksessa oli vihreää, otsassa lisää vihreää ja nenänpielessä sekä poskilla sinisenmustaa. Rapatessa roiskuu - ei siinä mitään, mutta maaliläiskien merkillinen sijainti vähän hämmästytti. Vielä enemmän hämmästytti, kun kuulin selityksen...

Essi: "No, meillä oli iltapäiväkerhossa taidepäivä ja maalattiin niin, että paperit kiinnitettiin teipillä pöydän alapintaan ja me mentiin selälleen pöydän alle ja maalattiin vähän niin kuin ylösalaisin."

Äiti: "Aika jännä idea..."

Essi: "Ensin opettaja kertoi meille Michelangelosta ja siitä kuinka se maalasi kirkon kattoa. Ajattele, sillä kesti kokonaista neljä vuotta, kun se teki niitä kattomaalauksia! Me maalattiin sitten samalla tavalla, se pöytä oli vähän niin kuin meillä kirkon kattona. Aika vaikeaa se kyllä oli."

Pöllötys ja ällötys

Harvoin tulee vastaan yhtä vastenmielisiä sovellustestinäytteitä kuin tänään. Alkutilanteessa ei ollut mitään kovin kummallista - työpöydälle saapui pienen postipaketin verran sieviä puukiekkoja ja asiakas (yrityksestä, jonka nimi ei sanonut minulle yhtään mitään) toimitti sähköpostitse figuurit, jotka halusi näiden tappien pintaan kaiverrettavan.

Silmäilin kuvatiedostoja ja ryhdyin tuumasta toimeen. Alkuun sujui ihan hyvin, lähdin liikkeelle pöllökuviosta, joka oli oikeastaan melkein soman näköinen. Alla oleva viivotin (metrinen sellainen - oho!) antaa osviittaa mötikän kokoluokasta:

Kun pöllön seuraksi piti askarrella pääkalloja ja kuningaskobria, alkoi puuhastelu vähän etoa...

... mutta ällötys huipentui varsinaisesti vasta siinä kohtaa, kun näiden hämärien puutappien todelliset tarkoitusperät tulivat päivänvaloon... Kyseisen asiakkaan toimialana ovat sattumoisin tatuoinnit ja lävistykset. Toisinaan näkee "persoonallisia" lävistyksiä, jossa ihmispolon korvalehteen on venytetty metallirenkaalla useamman senttimetrin halkaisijaltaan oleva reikä. Kun korvalehteä on sitten riittävästi revitetty voi metallirenkaalla tehdyn aukon somistaa haluamallaan otuksella - vaikkapa sitten puisella pöllöllä tai kobrakäärmeellä. Suloista kerrassaan, eikö totta?

Clambake 2011

Tämän vuoden Clambake sujui koko lailla vanhan kaavan mukaan — vaan ei se mitään, sehän tarkoittaa sitä, että meillä oli hauskaa =) Juoksevalle perheenjäsenelle ei sattunut tällä kertaa kameraa mukaan, mutta jokseenkin vakiona pysyneitä maisemia voi kerrata vaikka täältä...

Dokumentointi painottuukin siten reitin päätepisteeseen Waddell Beachille. Pilvisen päivän pukkasi rannikolle, mutta pohjoismaista osallistuja-aineistoa ei koleahko keli tai navakka tuuli haitannut. 18 Celsiusasteen lämpötilahan on uintikeli ilman muuta?

Luonnonmuovaamat leikkipaikat tarjoavat yleensä parhaat ainekset hauskanpitoon. Aaltojen paikalle kuljettama karahka hyppyalustana ei täyttäne jenkkistandardien mukaisia turvallisuussäädöksiä... Älkää kertoko kenellekään!

Ylihuomisen ydinasiat

Varpu tiivisti päivän mittaan ajatellun ja opitun näin: "Sunnuntaina meillä on Clambake-retkipäivä, mutta arvaa mitä - sunnuntai on muutenkin tosi erityispäivä. Joskus aikaisemmin sinä päivänä tuli lentokoneita, jotka törmäsi tornitaloja päin. Sen törmäyksen takia ne talot alkoi mennä rikki ja sortua ihan kokonaan. Oli paljon tosi, tosi urheita ihmisiä, jotka yritti auttaa niitä, jotka lähti rikki menevistä taloista pakoon, mutta silti monta ihmistä kuoli tai ainakin satutti itsensä tosi pahasti."

Uusi vesilelu

Lähinnä varttuneempien iloksi saapui taloutemme tekniikkaleluarsenaalia vahvistamaan upouusi kamera, Panasonicin Lumix DMC-TS3. Uima-allasriekunnan dokumentointi saavutti siten ihan uudet ulottuvuudet:

Pinnacles

Ensimmäisellä kouluviikolla Essin opettaja oli kertoillut oppilaille kesälomaretkestään Pinnacles National Monumentille, näyttänyt valokuvia ja alueen karttoja. Essi tuli kotiin intoa täynnä — Pinnacles oli kolahtanut tokaluokkalaisen tajuntaan käsittämättömän kovaa ja sinne olisi kuulemma päästävä ja mieluiten ensi tilassa. Itse olin pitkän aikaa ulkona kuin lumiukko. Pinnacles paikannimenä ei sanonut yhtään mitään, mutta onneksi ystäväni Google valotti asiaa kiitettävästi.

Kun oivalsin, ettei kyse olekaan tuhansien kilometrien päässä olevasta turistirysästä vaan kohtuullisen kahden tunnin ajomatkan päässä olevasta kansallispuistosta, ei ollut mitään syytä lähteä Essin intoa suitsimaan. Lupasin samalta istumalta, että syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna (joka Labor Dayn nimissä on pidennetty sellainen — maanantai on täällä pyhäpäivä) lähdemme paikkaa omin silmin tutkailemaan.

Viimeisen parin viikon aikana on säännöllisesti tiedusteltu, joko kohta ja eikö vieläkään ole Pinnacles-retkipäivä. Tänään hartaasti odotettu syyskuun ensimmäinen viikonloppu lopulta koitti ja tällaisista maisemista itsemme löysimme: