Kielikukkasia taas

Varpu puuhailee pehmolelujensa kanssa. Koala on tällä hetkellä ykkössuosikki. Tällaista päiväohjelmaa tänään:

"Koala on nukkunut koko päivän. Nyt mun pitää kyllä viedä se kävelylle. Muuten se ei pysy muodossa."

Asettumista

Viikko on kulunut aloilleen asettumisen merkeissä. Reissuväsyt on nukuttu pois ja uusin silmin voi nyt ihastella Suomen suvea ja ilotella erinäisillä yksityiskohdilla, joiden ihanuus oli melkein päässyt unohtumaan. Oman kodin puusaunasta saa kerrassaan oivalliset löylyt. Ruokakaupasta löytyy ruisleipää ja rahkaa. Ja kuvitelkaapa vaan, miltä tuntuu ihan ikioman pyykkikoneen käyttö sen jälkeen, kun neljä vuotta on vaatteita pesty taloyhtiön pyykkituvalla - hamstrattu 25 sentin kolikoita pesukoneen lataamiseksi ja jonoteltu omaa vuoroa muiden pyykkäreiden vanavedessä.

Ja sitä byrokratian yksioikoisuutta... Lasten kouluun ilmoittaminen on onnistunut sillä, että internetissä on täytetty yksi ainokainen lomake. Kukaan ei kysele syntymätodistuksia, rokotuskortteja tai tb-testituloksia. Koululle ei tarvitse toimittaa kopiota vuokrasopimuksesta, viimeisintä sähkö-,  vesi- ja puhelinlaskua, joilla todistetaan se, että asut oikeasti siellä, missä väität asuvasi. Puolensa on tässä kaikenkattavassa systeemissä, jossa mikä tahansa viranomaistaho saa sinusta selville ihan kaiken pelkän sosiaaliturvatunnuksen perusteella.

Tyttöjen kanssa on vähitellen tehty koulutietä tutuksi. Reitti on lyhyt ja turvallinen, mutta vie tällä hetkellä hyvin paljon aikaa, koska matkan varrella on monessa kohdassa marjoja notkuvia vadelmapensaita. Ottaa aikansa, ennen kuin oksat saa tyhjiksi ja mahat täyteen.

Marjasesonki lienee kuitenkin ohi koulujen alkuun mennessä, joten matkaan kuluva aika saattaa olla lyhenemään päin?

Koulun pihalta löytyy mielekästä tekemistä jos jonkinlaista. Koulun takapihalta alkava metsikkö on pienten seikkailijoiden ihmemaa. Myös kiipeilytelineet ovat mieluisia - kuten Essi asian ilmaisi: "Amerikkalaisen koulun pihalle tällaista telinettä ei voisi kyllä laittaa mitenkään. Jonkun mielestä se olisi kuitenkin turvallisuusriski. Kaikki kiva on jonkun mielestä liian vaarallista."

Eikä ole hullumpi ajanviettopaikka oma takapihakaan. Olemukseltaan vähän ruokkoamaton - kuinka ollakaan, muuttoprosessin tässä vaiheessa emme stressaa ruohonleikkurin hankinnasta - mutta ilahduttaa uusia asukkaita suuresti. En esimerkiksi muistanut ollenkaan, miten iloinen asia ovatkaan karviaismarjat. Niitä on nyt paljon:

Varpu viihtyy takapihan leikkimökissä ja Essi tekee tutkimuksia viereisen ojan varressa. Miten lystikkäitä ovatkaan ne pienet sammakot...

Sokerina pohjalla: Lake Tahoe

Aussiviikko saatiin sujuvasti päätökseen. Asiakas jäi tyytyväisenä käyttelemään upouutta työstöasemaansa, eikä vasemmanpuoleinen liikennöinnti aiheutunut kuolonuhreja. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Perjantaina illalla paikallista aikaa lähti paluulento San Franciscoon - tyylikkäästä aikaerosta johtuen olin perillä niin ikään perjantai-iltana, vaikka lentomatkusteluun kuluikin välilaskuineen yli 20 tuntia. Lentokentältä suuntasin lyhykäisille yöunille hotelliin, koska matkan oli määrä jatkua pikapuoliin. Lauantaiaamuna juoksusisareni Linan mies Bruce tuli poimimaan minut hotellilta jo kello 6:30 ja otimme suunnaksi Lake Tahoen, jossa Lina oli vuorostaan startannut omaan sadan mailin kisaansa. Linan kanssa olin jo tammikuulla tehnyt yya-sopimuksen näihin sadan mailin kisoihin liittyen - Lina toimisi "pacerinani" Western Statesissa kesäkuussa ja kolme viikkoa myöhemmin tekisin vastapalveluksen Tahoe Rim Trails-kisassa, jossa viime vuonna juoksimme puolimatkan, 50 mailia rinta rinnan.

 

Saavuimme Tahoelle parahiksi vähän ennen puolta päivää ja kävimme tervehtimässä Linaa 30 mailin huoltopisteellä. Matkanteko näytti sujuvan mukavasti, vaikka sää oli jälleen ennätyslämmin ja ohut ilma toi oman haastavuusmomenttinsa - reittiprofiilin matalin kohta on reilussa 2000 metrissä.

 

Myöhemmin iltapäivällä leiriydyimme 50 mailin huoltopisteelle odottelemaan sankarimme saapumista. Mukana tukijoukoissa oli myös Linan veli perheineen. Hieman ennen puoli kuutta, reilun 12 tunnin taivaltamisen jälkeen Lina ilmaantuikin puolimatkan huoltopisteelle, kaikin puolin hyvissä voimissa. Olin innoissani, kun lähdimme yhdessä hölköttelemään toista kierrosta - nämä polut ovat jylhine maisemineen suunnilleen parasta, mitä olen tähän mennessä mistään löytänyt. Jos viettää hetkeen aikaan viimeistä viikonloppuaan Kaliforniassa, on tämä paikka siis kerrassaan nappivalinta:

 

 

Jyrkät ylämäet verottivat voimia kiitettävästi ja toisaalta kivikkoiset polut vaativat tarkkaa keskittymistä. Matka taittui hilpeän jutustelun sijaan enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, mutta Linan vauhti pysyi pontevana ja matka eteni ongelmattomasti.

 

Pimeän laskeuduttua reitti muodostui suorastaan taianomaiseksi. Oli miltei täysikuu ja kirkas taivas oli täynnä tähtiä. Järveltä kävi viileä yötuuli, mutta kylmä ei tullut siltikään. Shortsien ja t-paitojen lisäksi ei koko yönä muuta kaivattu.

 

Huotopisteiden puuhamiehet ja -naiset olivat niin ikään pistäneet parastaan järjestääkseen elämysmatkailuhenkeä ja piristääkseen yön läpi matkaa tekeviä juoksijoita. Esimerkiksi Red Housen huoltopisteellä, noin 65 mailin kohdalla oli käynnissä joulujuhlat - löytyi kuusi ja kaikki:

 

 

Ja juoksijoista huolta pitävät vapaaehtoiset olivat toki sonnustautuneet asianmukaisiin vaatteisiin:

 

 

 

Yhteinen seikkailutaipaleemme jatkui 80 mailin huoltopisteelle saakka, jossa muun huoltojoukon lisäksi Linaa odotti kakkoskirittäjä Penny. Kello oli tässä kohtaa noin puoli kolme sunnuntaiaamuna - toivottelimme Linalle ja Pennylle turvallista loppumatkaa ja lähdimme sitten muutaman tunnin nokosille Linan ja Brucen loma-asunnolle, joka sijaitsi sopivasti vain muutaman kilometrin päässä kilpailureitiltä.

 

Aamuseitsemän tienoilla lähdimme liikekannalle uudestaan. Asetuimme Brucen kanssa päivystämään viimeiselle huoltopisteelle (98.5 mailia). Kuten Western Statesissa, myös tässä kisassa, oli ylimääräiset kanssajuoksijat sallittu viimeiselle kahden kilometrin pätkälle ja ilman muuta halusimme olla paikalla saattaaksemme Linan maaliviivalle.

 

Sankarimme vauhti oli aamuyöstä hieman hidastunut, mutta soman metsätaipaleen varressa odottelu ei ollut oikeastaan ollenkaan hassumpaa. Juttelimme Brucen kanssa niitä näitä, hihkuimme kannustushuutoja ohi pyyhältäville tai - ontuville kilpailijoille ja nautimme kirkkaansiniselle taivaalle kipuavasta aamuauringosta. Lina ja Penny ilmaantuivat horistontista yhdeksän tietämillä ja neljän jalkaparin voimin suuntasimme loppusuoralle.

 

Lina pyyhkäisi maaliviivan yli ajassa 28:30, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen huikean kova suoritus. Lopputuloksena onnellinen, mutta uupunut juoksija :)

 

Lina ja Bruce jäivät vielä nautiskelemaan Tahoen rannoista pidennetyn viikonlopun merkeissä, mutta Penny ja minä suuntasimme takaisin Santa Claraan. Olin varastoinut kapsäkkejäni yli viikonlopun toimistolla, jonne nyt asetuin viimeisiä lähtövalmisteluja tekemään. Sunnuntainen konttori on autio ja hiljainen, joten sain ihan rauhassa tehdä loppuun muutamat paperityöt ja sorttailla tavarani pakaaseihin:

 

 

Neuvotteluhuoneen sohvalle voisi nyt käpertyä joksikin torkkumaan ennen kuin lentokenttäkuljetus tulee noutamaan aamukolmelta. Vaan eipä väsytä saati nukuta sitten vähääkään. Ihan tuokion kuluttua alkaa hartaudella odotettu matka kohti Pirkkalan kotia - ja tiistai-iltana pääsee kellahtamaan omaan sänkyyn, oman kullan viereen. Johan tässä on jonkin aikaa tullutkin sahattua maailman turuilla...

Giganttiporkkanoiden arvoitus ratkeaa

Jatkan edelleen saman virren veisuuta. Olen yhä vakuuttunut siitä, että tekee erinomaisen hyvää oleskella välillä Yhdysvaltain ulkopuolella, jotta tulee vaivanneeksi päätään totuttujen toimintamallien rikkomiseksi eikä vallan kangistu kaavoihin.

Tänään pisti silmääni se, miten päivämäärät kirjoitetaan täällä kotoisan eurooppalaisesti malliin 17.7.2013 eikä suinkaan 7/17/2013. Kaikenlaiseen epäjärjestelmälliseen sitä onkin ehtinyt tottua. Ja niin, kellonajatkin ilmaistaan asiallisesti 24:n tunnin kellolla, ilman am- ja pm-härpäkkeitä. 

Myös hotelliaamiainen on toiminut hyvänä kulttuurikasvatuksena. Amerikassa reissatessa ehti tottua siihen, että kanssaihmiset pupeltavat muffinsseja, vohveleita ja valkoista vehnäleipää, oli paikka sitten mikä hyvänsä. (No, totuuden nimissä on hehkutettava, että useimmiten saatavilla oli myös sitä aiemmin hehkuttamaani kaurapuuroa, jota täällä on turha haeskella.)

Täällä aamupalatarjonta on ilahduttanut monipuolisuudellaan. Ihan oikeita (ei sokeriliemeen säilöttyjä) hedelmiä ja järjellistä täysjyväleipää. Pari pikkuyksityiskohtaa meni kuitenkin vähän ohi ymmärryksen. Hedelmien seurana olleet julmetun suuret porkkanamöhkäleet ja varsisellerit olivat vähän hämmentävä näky. Terveyskasvatus kunniaan, toki, mutta muuten niin elegantissa kattauksessa nämä kaikkea muuta kuin suupalan kokoiset viritykset olivat jotenkin olemukseltaan vähän turhan robusteja:

Kaksi aamua meni kummastellessa, mutta tänään oivalsin möhkäleiden perimmäisen hauskuuden. Hedelmä- ja vihannesvatien vierestä löytyi pahankuuloista jurnutusta pitävä mylly ja seurasin mielenkiinnolla, kun jonossa edelläni ollut kauluspaitaherrasmies viskoi myllyn kitaan porkkananpalan poikineen, kourallisen pähkinöitä ja runnoi koko komeuden lasilliseksi tukevaa mehua. Tai miksikä smoothieksi tuota nyt sitten kutsuisi.

Pakkohan tuota oli itsekin kokeilla. Jätin sellerin sikseen, mutta porkkanasta, appelsiinista ja cantaloupemelonista syntyi ihan hauska yhdistelmä. Vielä kun muuan toisesta myllystä nappia painamalla syntyi suloinen cappuccino, ei riemulla ollut rajoja:

Brisbanessa rutiineja rikkomassa

Pari Australia-päivää ovat päässeet yllättämään matkaajan aivan täysin. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että vasemmanpuoleinen liikenne tulee tuottamaan päänvaivaa (ja olin oikeassa), mutten aavistanutkaan, miten monessa suhteessa noin muuten olen päässyt luiskahtamaan ihmeelliseen jenkkijunttiajattelutapaan. Olikin korkea aika päästä vähän avaamaan silmiä uudella tavalla, etteivät vallan aivot kalkkiudu...

Huolissaan voisi olla esimerkiksi siitä, että itselle yhtäkkiä tuottaa suunnatonta päänvaivaa se, kun asiakas käyttääkin tuumamääräisten mittojen sijasta millimetrejä. Ja moottoritiellä liittymät tulevat vastaan yllättävän äkkiä, kun etäisyydet ovatkin mailien sijaan kilometreinä.

Sekin tuntuu merkilliseltä, että asiakkaan luona työpäivä päättyy jo neljältä. Johtoporrasta myöten koko halli hiljenee kymmenessä minuutissa - töitä ei tahkotakaan yömyöhään.

Ja kun on tottunut siihen, että setelit ja kolikot ovat kaikki keskenään ihan samannäköisiä ja yhtä värittömiä...

... johan sitä silmät häikäistyvät tästä setelien väriloistosta - tai siitä, että kolikot voivat olla yhtä hyvin 12-kulmaisia kuin pyöreitä:

Kaupungissa liikennöidessä olen niin ikään havahtunut siihen, että tarkkaavaisuutta on syytä pitää yllä, koska - kas, yllättävää - täällä on jalankulkijoita. Ja paljon! Kontrasti amerikkalaiseen malliin, jossa kaikki muut ihmiset ovat sullottuina omiin autoihinsa, on hurja. Pelottavaa, mutta tervetullutta.

Asiakkaan luota kotiuduttuani jätinkin hyvillä mielin peltiheponi parkkihalliin ja jalkauduin itsekin Brisbanen keskustaa ihmettelemään. Täällä on nyt keskitalvi, joten päivät ovat lyhyitä ja pilvisiä. Muutaman kuvan sain kuulaassa illassa jokivarresta napattua ennen kuin aurinko painui kokonaan mailleen:

Kaikin puolin mukava kaupunki iltakävelyaineistoksi. Siisti ja toimiva, kaikesta vasenkätisyydestä huolimatta.

Siellä ja täällä

Työviikko Ohiossa vierähti vikkelään. Mukavia asiakkaita ja rajuja ukkosmyrskyjä. Torstai-iltana paluu San Franciscoon, jossa lyhyt hotelliyö ja sitten suunta kohti uusia tuulia. Ensi viikolla on määrä jatkaa asiakkaiden koulutuspuuhia Brisbanessa.

Vähän epäkäytännöllistä toki reissata pitkin poikin maailmaa tämänhetkisellä varustuksella. Normaalien kevyiden kantamusten (työkalut ja tietokonenyssäkkä) lisäksi on nyt mukana kaksi matkalaukullista tavaraa, jotka pakkasin mukaani Santa Clarasta lähtiessä. Merikonttiin menneet tavarat näemme seuraavan kerran ehkä syyskuun puolivälissä, joten vaatetus ynnä muu tavara, jota sitä ennen mielii käyttää, on nyt vaan kannettava mukana.

Menolento kohti Australiaa starttasi jo perjantaiaamuna, mutta pitkä välilasku (22 tuntia) Honolulussa katkaisee matkan mukavasti. Tuleepa nyt sitten katsastettua Havaiji samalla vaivalla...

Monet ovat sanoneet, että Havaiji on matkakohteena yliarvostettu ja tämän väitteen voin melkeinpä samalta istumalta allekirjoittaa. Rannat ovat kieltämättä kauniita, mutta paikka tuntuu jotenkin hassulla tavalla keinotekoiselta. Jätin valokuvaamatta turistikrääsää pursuavat liikkeet ja kroonisen liikenneruuhkan.

Rannalla paistoi aurinko mutta ylärinteillä roikkui sadepilviä. Aika komean sateenkaaren saivat aikaiseksi:

Huomenissa takaisin lentokentälle ja seuraava pysähdys Brisbanessa. Hienoisella jännityksellä laitoin äsken varaukseen nurinkurisen vuokra-auton - nähtäväksi jää, miten vasemmanpuoleinen liikennöinti sujuu...

Väliaikatietoa

Huolimatta eilisestä onnettomuudesta, liikenne San Franciscon lentokentällä vaikuttaisi palanneen tavalliseen rytmiinsä. Kaikki muodollisuudet auton palautuksesta turvatarkastukseen sujuivat jouhevasti ja lento Lontooseen lähtee näillä näkymin ajallaan klo 19:10. Suomessa minun olisi määrä olla yhdeltätoista maanantai-iltana.

Johanna soitti ja kertoi päässeensä ilman kommelluksia hotellille Ohiossa, joten sieltäkään suunnalla ei ole mitään sen kummempaa raportoitavaa. Toivottavasti seuraavat kaksi viikkoa sujuvat nopeasti, että pääsemme vihdoin normaalirytmiin yhtenä perheyksikkönä Suomen kamaralla...

Nyt me ollaan vaan ihan liian väsyneitä keksimään järkevää otsikkoa...

Huh ja toinenkin huh! Western States satasen jälkeinen viikko on kulunut nopeasti erinäisten muuttopuuhien äärellä.

Maanantaina Jussi hoiteli byrokratiailottelua maahanmuuttotoimiston seurassa, jotta green cardimme pysyisivät voimassaolevina paluumuutosta huolimatta. Tästä sujuvasti jatkoimme matkaa verotoimistoon, jossa pitkällisen jonottamisen jälkeen saimme lisäopastusta väärin täytettyihin kaavakkeisiin ja lisäpontta ennen poismuuttoa vaadittavaan paperisotaan.

Maanantai-iltana Johanna otti yölennon kohti itäblokkia. Harmittava asiakashätätilanne Detroitissa katkaisi niin siskosten keskeisen laatuajan kuin muuttovalmistelut.

Keskiviikkoaamuna Jussi saatteli Leenan kotimatkalle ja porhalsi sitten jatkoistunnolle verotoimistoon, tällä kertaa (toivottavasti) kaikkien taiteen sääntöjen mukaan täytettyjen kaavakkeiden kanssa. Kolme ja puoli tuntia jonotusta ja — a-vot — paluumuuttoon vaadittu "sailing permit" huojentavasti plakkarissa! Iltasella hakemaan Detroitin asiakkaan raatelemaa vaimoa San Franciscon lentokentältä.

Torstaina oli, onnekasta kyllä, arkipyhä. Jenkit hiljentyivät / valpastuivat itsenäisyyspäivän viettoon — me pakkasimme muuttolaatikoita minkä ehdimme. Intialainen naapurimme ilmaantui illan suussa paikalle haalimaan ylijäämähuonekaluja omaan huoneistoonsa. Kiitettävällä intensiteetillä siirtyi pihan poikki tavara jos toinenkin — ainoastaan joulukuusen jalka ei kelvannut. "My god will get angry", sanoi Malea tukevalla intialaisella aksentillaan...

Perjantaiaamuna pääsimme tositoimiin, kun muuttofirman työmyyrät saapuivat paikalle. Kahdeksan tehokkaan puuhastelutunnin jälkeen oli omaisuutemme dokumentoitu ja laatikoitu ehkä huolellisemmin kuin missään ikinä ja saimme melkein huokaista helpotuksesta. Ehkä tästä sittenkin tulee valmista.

Tänään lauantaina teimme Santa Claran kodissa loppusiivouksen ja ajoimme auton muuttofirman hoteisiin. Nytpä on koko omaisuus saateltu turvallisesti matkaan.

Vietämme kahdenkeskistä laatuaikailtaa hotellissa San Josessa ja taivastelemme sitä, miten sujuvasti kaikki onkaan loppujen lopuksi mennyt. Johanna lentää aamusella San Josesta Ohioon seuraavalle asiakasvisiitille. Jussin huominen lento koto-Suomeen on aikataulultaan hieman vaakalaudalla, koska San Franciscon lentokenttä on suljettu Asiana Airlines-koneen onnettomuuden vuoksi. Valitettavaa, joskin viimeaikaisten stressitekijöiden valossa tämä potentiaalinen viive ei suista kenenkään hermoja radaltaan. Olemme ehjiä, onnellisia ja parin viikon kuluessa jopa asumme samassa osoitteessa.

WS: Maalissa!

Aamumme jatkui tänään kolmelta ja Johanna oli sillä aikaa edennyt Auburn Lake Trails-huoltopisteelle 82.5 mailin (132.8 km) kohdalla, aikaan 21:26. Pakkasimme tavarat vikkelästi autoon ja ajoimme "siistiin" paikkaan, pikkukylään nimeltään Cool.

Olimme varanneet aamulle reilusti aikaa, ettei kävisi nolosti niin että Leena myöhästyy sisarensa lopputaipaleelta. Johanna saapui Highway 49:n huoltopisteelle (93.5 mailia / 150.5 km) varttia yli viisi, eikä pilkkopimeää yötä jatkuisi enää kauaa. Aisaparikseen Johannalle oli yön aikana vaihtunut Lina, joka vuorostaan nyt luovutti sinnikkään kilpailijan sisko-Leenalle.

Aurinko nousi pian loppurutistuksen aikana ja Johannalla ja Leenalla oli aikaa jopa ottaa reitin varrelta maisemakuvia.

Ajoimme Linan kanssa maalialueelle Auburnin keskustassa ja kävelimme Robie Pointin huoltopisteelle reilun mailin päässä (98.9 mailia / 159.2 km). Dennis oli jo siellä odottamassa. Johanna ja Leena saapuivat polkua pitkin vähän ennen seitsemää ja siitä maaliin asti jatkoimme laajalla kannustusporukalla.

Maaliviiva katkesi viimein 12 yli seitsemän sunnuntai-aamuna, eli lopulliseksi ajaksi muodostui 26:12:30. Näillä näkymin sija on 131 yli neljänsadan osallistujan joukosta, eli Johannan salainen toive päästä parhaimman kolmanneksen joukkoon toteutui.

Hotellille päästyämme oli päiväunien aika...

Vielä on edessä palkintojenjakoseremonia ja sitten pikapikaa kotiin!

WS: Ensimmäinen päivä takana

Kirjoittelen tätä hotellihuoneessa Johannan jatkaessa juoksuaan illan pimetessä. Päivä on ollut työntäyteinen, ei pelkästään Johannalle vaan myös apujoukoille. Jotta saamme nukuttua edes muutaman tunnin, tämä postaus on hyvin kuvapainotteinen. Tarinan saa Johanna kirjoittaa maaliin saavuttuaan...

Lähtö oli viideltä lauantai-aamuna. Aurinko ei ollut ehtinyt edes vielä nousta.

Ensimmäinen huoltopiste, jolle Leenan kanssa pääsimme oli 29.7 mailin (47.8 km) kohdalla Robinson Flatilla, kun aikaa oli kulunut 6 tuntia ja 27 minuuttia. Johannan askel näytti kevyeltä.

Kyseisellä seisakkeella näkyi myös varsin erikoinen kilpailija, joka myöhemmin tuli vastaan useammankin kerran...

Robinson Flatilta suoriuduimme hotellillemme Rosevilleen ja sieltä kiireen vilkkaa seuraavalle huoltopisteelle Michigan Bluff-nimisessä pikkukylässä. (Tarinan mukaan kylän nimi oli alunperin Michigan City, mutta se jouduttiin siirtämään kun kylän alle aikaa myöten levinnyt kaivostunneliverkosto alkoi sortumaan. Siirtäessä kylän nimikin sitten vaihdettiin.)

Johanna saapui Michigan Bluffille ajassa 13:08 ja matkaa oli taittunut siihen mennessä 55.7 mailia (89.6 km).

Seuraava seisake ei ollut kaukana edellisestä. Foresthillin kylässä oli isompi huoltopiste, josta myös ensimmäisen kirittäjän ("pacer") oli määrä aloittaa. Dennis oli lupautunut ensimmäiseksi kirittäjäksi ja lähti Johannaa vastaan. Tuota pikaa parivaljakko ilmestyikin horisonttiin. Aika huoltopisteellä oli 14:40 ja matkaa oli takana 62 mailia (99.8 km).

Huomenna menemme kolmeksi aamulla Highway 49-huoltopisteelle (93.5 mailia / 150.5 km), josta Leena jatkaa Johannan kanssa maaliin saakka.

WS-valmisteluja

Pikainen päivitys tähän muuttovalmistelu-työ-juoksuhässäkän kylkeen...

Leena ja Jussi saapuivat Piilaaksoon eilen iltayöstä. Tänään säädämme vielä vaatetuksen ja tarvikkeet pakaaseihin ja suuntaamme alkuiltapäivästä kohti Squaw Valleyta. Huomenissa juoksijoiden ilmoittautuminen ynnä muu tiedotus, lauantaina aamuvarhaisella startti seikkailutaipaleelle.

Matkan etenemistä voi seurailla webcastista täällä. Tämän vuoden ainoa suomalaisedustaja kisaa numerolla 82.

Pitäkäähän peukkuja! Kummallinen mannerilmasto voi keksiä mitä hyvänsä. Alkuviikosta reitin varrella on sadellut vettä ja lämpötila pysynyt 15 C:n tietämissä. Lauantaille luvataan yli 30 C. Toisaalta, viime vuonna Geir sai niskaansa komen tunnin raekuuron. Ota nyt sitten tuostakin selvä...

Suoniemen BBQ

Mummu, Vaari, Essi ja Varpu palasivat tänään mökille, oltuaan muutaman päivän kylmiä kelejä paossa kaupungissa. Matkalla ihmeteltiin suomalaisia liikennemerkkejä.

Essi: Mitä toi "KKO" tarkoittaa paikkojen kylteissä?

Isä: Kirkko. Aina kun tienviitassa on "KKO", se tarkoittaa kirkkoa.

Varpu (pienen tauon jälkeen): Niinkuin "BBQ": barbeque.

Lisää kaipaamisen kohteita - tai sitten ei

No kas, eipä ole enää pitkä aika siihen, että jo kolme neljännestä Maissilakin väestä on jokseenkin pysyväisluontoisesti takaisin Suomen kamaralla! Huomenna torstaina on Essin ja Varpun viimeinen koulupäivä ja perjantaina aamuyöstä suuntaammekin jo lentokentälle. Lienee oikein hyvä ajankohta taas koota mietintöjä viime päiviltä ja listailla muutamia asioita, joita jää tai ei ensinkään jää kaipaamaan...

Palvelut, niiden saatavuus ja hinta/laatu-suhde

Havahduin ajattelemaan tätä, kun Paula viime viikkoisessa sähköpostissaan iloitsi siitä, että luottokampaaja Vaasassa ottaa vastaan myös lauantaisin. Tässä suhteessa on täällä luultavasti päässyt tottumaan vähän turhan hyvälle, mitä tulee juoksevien asioiden hoitamiseen. Oli sitten kyse hammaslääkäristä, parturista, auton huollosta tai kirjastossa käymisestä - kaikki paikat ovat avoinna seitsemänä päivänä viikossa. Palvelutarjonta on sopeutettu jenkkien työhulluun kulttuuriin.

Mun labra

Tätä paikkaa tulee ikävä. Ei ole aina ollut helppoa, eikä työkuorma välttämättä kovin kohtuullinen, mutta täällä on ollut hyvä olla. Työtehtävät ovat olleet mielenkiintoisia, asiakaskohtaamiset hauskoja ja haastavia. Luovaa ongelmanratkaisua ja tilannekomiikkaa. Iso ikkuna aurinkoiseen ulkomaailmaan ja sen ohi loikkivat pulskat oravat tuovat oman viihtyvyysmomenttinsa.

Joskus on painiskeltu asiakkaiden hullujen tuotekehityspulmien kanssa pikkutunneille. Näistäkin yön yksinäisistä sessioista on jäänyt vinkeällä tavalla mukava jälkimaku. Hämärähommat päätettyään, kun kävelee parkkipaikalle, haistelee samettista yöilmaa ja kuuntelee heinäsirkkojen siritystä, tulee silti melkein sellainen olo, että olisi lomalla. Ympärivuotisen kesän ilmasto on ihmeen anteeksiantava.

Kotipiha, jossa ei saa tehdä mitään

Taloyhtiömme on mukavalla alueella ja toimittanut kodin virkaa nämä vuodet ihan hyvin. Lasten kannalta se, että pihalla on vaikea tehdä yhtään mitään rikkomatta jotakin sääntöä, on kuitenkin ollut turhauttavaa. Taloyhtiön johtoporras luonnollisesti pelkää joutuvansa vastuuseen, jos joku loukkaa itsensä pihalla, joten kaikki mahdollinenhan kannattaa varmuuden vuoksi kieltää. Pyöräileminen, potkulautailu, kivien päälle kiipeileminen, asfalttiliiduilla piirtäminen, yms. 

Paritalopuolikkaan piha tämän jälkeen (mummun ja vaarin mökistä puhumattakaan) on tämän jälkeen vähintäänkin paratiisi!

Lounasrasiasulkeiset

Huomenaamulla on viimenen kerta, kun nämä kaverit pakataan eteiseen lähtövalmiiksi:

Tätä savottaa ei varmastikaan tule ikävä. Neljä vuotta takaperin koululounaiden mukaan pakkaamisessa oli oma uutuudenviehätyksensä, mutta ajan oloon on tämä innostus päässyt ohentumaan - niin oma kuin lastenkin. Nyt on aika sanoa heiheit jokapäiväisille voileiville, ensi syksynä Essi ja Varpu syövät keskipäivällä ihan oikeaa lämmintä ruokaa, niin kuin muuten myös luokkakaverinsa. Eipä tarvitse enää vaivata päätään sillä, miksi yksi vieruskaveri syökin lounaaksi kylmää riisiä ja merilevää ja toinen suklaamuffinseja.

Läksiäiset

Juhlan merkeissä sujui sunnuntai myös tällä puolella palloa... Vietimme pienimuotoisia läksiäisiä Essin ja Varpun parhaiden ystävien kanssa. Lähipuistomme Raynor Park tarjosi tähän mitä mukavimmat puitteet. Iltapäiväpiknik aurinkoisessa säässä ystävien seurassa - tästä ei enää kalifornialaisemmaksi ilonpito muutu...

Kattauksessa ja koristelussa suosittiin päivänsankarien toiveiden mukaisesti keltaista ja violettia. 

Essin ystävä Brandon perheineen oli keksinyt tytöille mitä oivallisimmat läksiäislahjat - Googlen kaulahuivit. Nämä ovat tietenkin omiaan Suomen tuuliin ja tuiskuihin, mutta samalla muistuttavat yhteisistä vuosista Piilaakson ytimessä.

Kekkereiden päätteeksi pohdimme, mitä tehdä juhlaamme ilostuttaneille ilmapalloille. Essi ja Varpu eivät halunneet tuoda niitä mukana kotiin, koska pelkäsivät niiden osuvan johonkin terävään matkan varrella ja menevän rikki. (Mielenkiintoista murehdintaa...) Ajattelimme, että läksiäisjuhlan päätteeksi sopisi hyvin päästää nämä pallot vapaasti matkoihinsa. Tuumasta toimeen:

Tiedä sitten, mitä symboliikkaa tällä eleellä lopulta havittelimme... Nämä pallot kuitenkaan ennättivät tuskin kymmentä metriä nousta ennen kuin takertuivat päättäväisesti puun oksiin. Kai se on sitä irtipäästämisen vaikeutta, jonka äärellä itse kukin näitä päiviä elelee...?

Turuus

Tänään vietettiin velipuoleni Kallen valmistujaisia, suorituksenaan talotekniikan perustutkinto. Juhlat olivat Turussa, joten parin tunnin ajomatka täältä Tampereelta oli edessä. Navigaattorin ja matkamusiikin tahdissa reissu taittui jouhevasti.

Juhlat oli järjestetty mukavassa Turun Kirjakahvilassa, vanhan suurtorin nurkalla. Paikka oli nimensä mukaisesti mukava, pieni kirjahyllyjen reunustama kahvila, jossa Turun yliopiston oppilaat mitä ilmeisemmin viettävät aikaansa henkeviä keskustellen. Ei kuitenkaan tänään, sillä kahvila oli varattu vain ja ainoastaan yksityistilaisuuttamme varten.

Tilaisuuden tullen otettiin valokuva isästä ja pojista. Vasemmalta lukien: Kalle, Jussi, Jukka ja Santtu.

Kippis!

Vähän vielä fiilistelyä eiliseltä...

Näissä paikallisissa polkutapahtumissa on tapana ylläpitää iloista "jokainen on voittaja"-meininkiä, joten eilisessäkin kisassa jokainen maaliintulija sai urakasta palkinnoksi tapahtuman painatuksilla varustetun T-paidan ja mukin.

Kotiin päästyä puettiin yksissä tuumin kisasta saadut China Camp-paidat päälle ja iltapalajuomat nautittiin tietysti asianmukaisista mukeista. Juhlaruoaksi sankareiden toivomusten mukaisesti French Toastia. Cheers!

Tupla-tripla-kanjonit ja vitosdebyytti

Eilen perjantaina otin vapaapäivän niin töistä kuin muistakin velvoitteista ja suuntasin paikkaan, jonne puhelinverkot eivät ulotu... Arkipäivän pelastajaenkelimme Jenna tuli huolehtimaan Essin ja Varpun aamutoimista ja kouluun saattamisesta, kun itse suuntasin Western Statesin "kenraaliharjoituksiin" Foresthilliin. Viime vuodelta on muistissa WS:n loppupätkä (viimeiset 45 mailia Michigan Bluffilta maaliviivalle Auburniin), mutta tätä edeltävä etappi - kuuluisat kolme kanjonia - olivat toistaiseksi valloittamatonta maaperää.

Olimme sopineet tutulla juoksuporukalla treffit Foresthillin koululle aamukahdeksaksi, josta startattaisiin intensiiviseen "Double Triple Canyons"-rupeamaan. Tämä tupla-tripla-kanjoniharjoitus on täkäläisten juoksijoiden parissa käsite, jota pidetään tärkeänä kenelle tahansa, joka mielii Western Statesin sataselle. Varsinaisessa kisassahan juostaan tämä kolmen kanjonin osuus juostaan "vain" yhden kerran, mutta tässä tapauksessa teimme tämän noin 30 kilometrin pätkän meno-paluu-versiona.

Tekemistä riittikin suunnilleen koko päiväksi. Kun jokaiseen kanjoniin mahdutetaan noin 600 metriä laskua ja sen jälkeen saman verran kipuamista seuraavalle kukkulalle, toimii harjoitus varsin tehokkaasti. Suurin osa ryhmästämme teki koko tupla-tripla-kokonaisuuden Foresthillista Last Chance-kukkulalle, mutta aikatauluiltani rajoittuneena perheenäitinä jouduin lintsaamaan vähän ja jättämään reitin häntäpäästä reilun kolmen kilometrin meno-paluun tekemättä päästäkseni kotimatkalle ajoissa.

Vaikka nyt päädyinkin vaivaiseen tupla-2.5-ratkaisuun tässä perjantailenkissä, oli päivä sellaisenaankin hyvin antoisa ja opettavainen. Kahdeksan tunnin treenilenkki teki tässä kohtaa oikein hyvää, mutta ehkä vielä tärkeämpi lienee tämän lenkin henkinen anti. Kesäkuun satamailista on huomattavasti mukavampi edetä, kun nämä helvetilliset kanjonit eivät tule yllätyksenä, vaan tietää, mitä odottaa.

Tänään olikin vuorossa tyystin toisenlaista juoksuhauskaa. Essi ja Varpu ovat jo jonkin aikaa seurailleet sivusta äidin juoksukisakulttuuria ja ovat pohdiskelleet, koska voisi olla heidän vuoronsa. Keväällä, kun muuttosuunnitelmat alkoivat kirkastua, varsinkin Varpu valveutui tämän kisasuunnitelman suhteen - jotain täytyisi totisesti keksiä ennen Suomeen muuttoa...

Ja tokihan keksittiin: San Rafaelista, San Franciscon lahden pohoispuolelta löytyi tälle viikonlopulle mukava tapahtuma, jossa oli tarjolla pidempien matkojen lisäksi myös aloittelijaystävällinen viiden kilometrin reittivaihtoehto. Tämä kisa merkattiin kalenteriin jo hyvissä ajoin ja viikkoja ja päiviä on malttamattomina laskettu..

Aamusella karautimme intoa täynnä San Rafaeliin, China Camp State Parkiin. Haimme ilmoittautumistiskiltä numerot ja suuntasimme kohti lähtöviivaa. Vartti ennen omaa lähtöämme starttasivat taipaleelle päivän puolimaratoonarit - tässä kohtaa Varpu hyppi jo innosta ylös-alas, eikä olisi millään malttanut odottaa omaa lähtövuoroa. Hetkiseksi ehti kuitenkin asettua kiven nokkaan poseeraamaan:

Kun lähtölaukaus lopulta kajahti, säntäsivät Essi ja Varpu poluille sellaisella ryminällä, että vaikeaa oli vanhemman pysyä perässä... Tämä tosin hieman kostautui, kun puolentoista kilometrin jälkeen valkeni, ettei vielä olla edes puolimatkassa ja voimia ja vauhtia pitäisi riittää lopputaipaleellekin. Ei se mitään, hörpättiin pulloista vettä, käveltiin jonkin aikaa ja matka jatkui taas:

Kutakuinkin puolimatkassa tapahtui pieni haaveri, kun Varpu kipitteli turhan vauhdikkaasti alamäkeen ja kompastui puunjuureen. Polveen tuli vähän verinaarmua, joka aiheutti hetkellisen mielipahan, mutta muutaman rohkaisevan sanan jälkeen pieni sissi oli valmis pudistelemaan hiekkapölyn pois käsistä ja paidan etumuksesta ja jatkamaan matkaa entistä sisukkaampana.

Kaiken kaikkiaan matkanteko sujui varsin mukavasti. Erityisen hienoa oli se, miten tytöt saivat nauttia tapahtuman ystävällisestä tunnelmasta - samaa reittiä päinvastaiseen suuntaan hölkötelleet puolimaratonin ja 30 km:n juoksijat kannustivat ilolla näitä pieniä juoksijanalkuja. Toisaalta, sama toimi myös toiseen suuntaan - hyvin nopeasti Essi ja Varpu ryhtyivät puolestaan laukomaan kannustushuutoja vastaantulijoille, joka tietysti herätti hyvää mieltä vallankin vanhemman polven juoksijoissa.

Kun maaliin oli matkaa jäljellä ehkä reilu kilometri, alkoi Essin into vähän hiipua. Lämmin sää vaati jälleen verojaan ja Essi halusi jatkaa loppumatkan kävellen. Ratkaisu kuulosti minusta oikein hyvältä, kiirekös meillä mihinkään - tärkeintä on kuitenkin se, että tapahtumasta jäisi hyvä maku suuhun. Poluista nautiskelemaanhan tänne oli kuitenkin tultu, eikä veren maku suussa kitumaan.

Varpu ei ollut Essin päätöksestä mielissään ensinkään. Polvikolhut olivat unohtuneet jo kauan aikaa sitten ja mieli paloi kohti vauhdikasta loppuspurttia. Juoksemaanhan tänne oli kuitenkin tultu? Tässä kohtaa oli sisarsopu koetuksella - ja äidin luova ongelmanratkaisu. 

Tietäen, että maalialueelle vieviä polkuja oli vain tämä yksi ja sekin harvinaisen selkeästi merkattu, arvelin eksymisen todennäköisyyden jokseenkin olemattomaksi. Kysyin Varpulta, etenisikö hän ennemmin minun ja Essin kanssa loppumatkan rauhallisempaan tahtiin vai juoksisiko itse keltaisia merkkinauhoja seuraten edeltä ja odottaisi meitä maalissa, ei pohdinta kestänyt hetkeäkään. Polku vain pöllysi edellä, kun kuopus lähti kirmaamaan keskenään kohti loppusuoraa.

No, eipä ollut pitkä matka enää meillä verkkaisemmillakaan. Varpu oli ylittänyt maaliviivan hetkisen aiemmin ja odotti meitä iloisena. Halasimme toisiamme pitkään ja onnellisina - ja olimme polleita hienosta suorituksestamme!

Sokerina pohjalla oli maalialueen huoltopistetarjoilu. Ulkoilmassahan kaikki maistuu tunnetusti paremmalta, ja vallankin jos on juuri selättänyt elämänsä ensimmäisen viiden kilometrin maastojuoksukisan...