Kokkikokelas

Lentokenttäkuljetus saapui hakemaan Johannaa perjantaina kolmelta aamuyöstä ja hänen vuoronsa oli lähteä viikoksi reissailemaan pitkin Jenkkilää. Johanna suuntasi aluksi kohti Chicagoa, josta matka jatkuu ensi viikolla Tenneseen Knoxvilleen.

Me jäimme lasten kanssa kolmistaan pitämään kotia. Ihan kiva että ensi maanantaille osuu ylimääräinen vapaapäivä Memorial Day, joten hektisiä koulupäiviä on ensi viikolla vain neljä kappaletta. Varmaan meiltä joku virallinen koulukuvio unohtuu, mutta asiat ovat hyvin jos lapset saa kouluun ja takaisin onnistuneesti.

Yhdeksi epävarmuuden aiheeksi nousi jälkeläisten ruokinta. Minä en tunnetusti laita ruokaa yleensä lainkaan, joten seuraavat päivät tulevat varmasti olemaan kulinaristisesti mielenkiintoisia.

Perjantaina töiden jälkeen tutkailin jääkaapin sisältöä kauhun sekaisin tuntein. Keittiön kaapista löytyi vanha, vuonna 1991 painettu "Katin keittiö Huomenta Suomi-ohjelmassa"-keittokirja, josta etsin siitä mahdollisimman vähän pelottavan reseptin. Se sattui olemaan nakkikastike ja valinta jopa kelpasi lapsille, kun sitä ehdotin.

Aluksi piti tietysti selvittää, löytyykö kaikki tarvittavat raaka-aineet. Yllättävän paljon eri aineksia noinkin yksinkertaiseen ruokaan tarvitaan, mutta onneksi jääkaapista löytyi yksi sipuli, paketti nakkeja, voita ja soijakastiketta.

Ensimmäinen askel oli sipulin piti kuorinta ja "hienonta". Otin talon isoimman veitsen ja yritin irroittaa sipulista uloimman kerroksen. Ihan täysiä tyylipisteitä en kuorimisesta varmaan saanut, sen verran kulmikas oli lopputulos. Eipä sen väliä, hienontaahan se piti joka tapauksessa. En tiennyt tarkkaan miten pieniksi palasiksi sipulit on tapana pilkkoa, joten palastelin sen silmämääräisesti sopivan kokoisiin, joskin epämääräisen muotoisiin kappaleisiin. Seuraavalla kerralla otan suosiolla isomman alustan.

Sipulien "kullastuksen", jauhojen, veden ja mausteiden lisäyksen sekä nakkien "paahtamisen" ja sekaan lisäämisen jälkeen alkoi tuotos näyttää jo melkein siedettävältä. Liemi oli hieman laihaa, joten päätin lisätä sekaan hieman jauhoja. Tässä kohtaa jostain muistin kätköistä palautui liian myöhään mieleen koulun kotitaloustunnin ohjeet "osanestesuurustuksesta". Lisäämäni jauhot kun jäivät aika paakkuisiksi muun kastikkeen sekaan... Raivokkaalla vatkaamisella seoksen sai kuitenkin riittävän tasapaksuksi, vaikka ylimääräistä työtä se tietenkin teetti.

Lopuksi piti vielä keittää makaronit kastikkeen seuraksi. Sen verran osaan minäkin tehdä ilman ohjeita. Lopputulos vaikutti kelpaavan tyttärille aivan muitta mukinoitta. Taisivat olla sen verran häkeltyneitä näkemästään, etteivät osanneet antaa karua kritiikkiä ruoan mausta ja tekstuurista.

Mitähän sitä seuraavaksi kokkailisi?

Uraauurtavaa tutkimusta

Alkuviikosta Varpu tuli preschool-päivän jäljiltä intoa puhkuen kotiin. Oli saanut luokasta kotiin tuotavaksi muutamia rypistettyjä silkkipaperimyttyjä: oransseja, sinsiä ja vihreitä. Siis jotakin kerrassaan huikeaa!

Kotiin päästyä tarvittiin keittiöstä neljä läpinäkyvää muovimukia, jotka Varpu sitten tärkeänä kuskasi kylpyhuoneeseen ja laski jokaiseen vähän vettä. Yhteen vesimukiin laitettiin sitten vihreä silkkipaperimytty, yhteen oranssi, yhteen sininen ja viimeiseen yksi jokaista. Pitkin iltaa Varpu kävi seurailemassa miten värit papereista liukenivat ja varsinkin, minkä väristä vettä tuli siitä, jossa oli likoamassa useampi erivärinen silkkipaperi.

Myöhemmin illalla Essi löysi mukit kylpyhuoneesta ja vaikutti perin närkästyneeltä: "Mitä ihmeen sotkua tuonne kylppäriin on tehty?"

Varpun vastaus oli vähintään yhtä närkästynyt: "Eksä ymmärrä? Mä teen tiedettä!"

Etikettimoka

Almaden Quicksilverin taannoisen osallistumismaksun kylkiäisenä kuljettaa posti nyt kotiin muutaman numeron verran Ultrarunning-lehteä. Ihan mielenkiintoista lukemista, mutta välillä myös jaksaa hätkähdyttää tämä paikallinen pinnallisuus...

Jäin lukemaan Sophia Whartonin tiivistettyä juoksuraporttia hänen ensimmäisestä sadan mailin kilpailustaan (Huntsville, Texas, loppuaika 27 tuntia 39 minuuttia). Yhteenvedon omaisesti Sophia listaa asioita, jotka kisassa a) menivät nappiin ja b) olisi voinut tehdä toisin. Ensin mainitusta listasta löytyy: "Lancome Waterproof Mascara. Your feet run, your mascara shouldn't." (Kankeasti käännettynä: Lancome:n vedenkestävä ripsiväri. Kun jalat juoksevat, ripsivärin ei ole syytä valua.)

Eipä tullut itselleni mieleen, kun kolme viikkoa sitten lähdin ensimmäistä kertaa taittamaan juosten 80 kilometrin taivalta, että ennen starttia aamukuudelta olisi ollut syytä miettiä huoliteltua silmämeikkiä... No, vielä on onneksi aikaa oppia etiketin mukaisille tavoille ennen sadan mailin debyyttiä - se saa toistaiseksi odotella hetken aikaa :)

Konttorikissat

Aamulla jouduin hieraisemaan silmiäni kerran jos toisenkin kun omaa työpistettä kohti suunnistaessani satuin kurkistamaan muuan työtoverin toimistoon. Ajatus tuntui absurdilta, mutta ei se unihiekkaa ollutkaan - sulassa sovussa kaiken jokapäiväisen konttoritarvikkeen keskellä pyöriskeli pieniä hellyttäviä karvapalloja:

Kyseinen työkaveritäti Judy on eläinten ystävä "henkeen ja vereen" ja oli nyt saanut hoteisiinsa kissojen katastrofiyhdistyksen paikallisversiolta neljä seitsenviikkoista kissanpentua. Keskiviikosta lähtien nämä valloittavat eläinlapset ovat viettäneet päivänsä Judyn kanssa tämän työhuoneessa - varsin hyvällä menestyksellä. Pienet otukset ovat saaneet osakseen valtavan määrän huomiota sillä seurauksella, että ensimmäinen oli muuttanut uuteen kotiin jo eilen ja kaksi seuraavaa olivat lähdössä tänään iltapäivällä. Kuvassa näkyvä mustanharmaa veijari oli vielä uutta omistajaa vailla - vähältä piti, etten napannut mukaani...

Siskokullat

Varpu (silittelee hellästi sylissään olevaa valkoista pehmolelukoiraa): "Tää on taikakoira. Sellainen ihana kiltti taikakoira, jolle voi kertoa toivomuksen ja sitten se huolehtii sen toiveen toteutumisesta. Essi, hei kuuntele, tämä on tärkeää!"

Essi (katsoo muualle mahdollisimman välinpitämättömästi ja ynähtää): "Hmph."

Varpu: "Mutta eikö ole ihanaa, että voi tehdä toivomuksen, jonka taikakoira toteuttaa? Mä ainakin toivon tältä koiralta, että sä et kuolisi koskaan, koska sä olet mulle niin rakas. Mitä sä toivot?"

Essi: "Mä toivon, että sä voisit olla hetken aikaa hiljaa."

Connecticut-reissuraportti

Työviikko Connecticutissa on takanapäin ja on vihdoin aikaa koota raportti matkan mutkista, nyt kun on vihdoin toipunut ja saanut levätä pois univelat. Kiitokset Johannalle ja lapsille, että sain jäädä kotiin loikoilemaan heidän lähtiessään ulkoilemaan.

Matka alkoi varhain sunnuntai-aamuna. Puoli kahdeksalta haki lentokenttäkuljetuksen pikkubussi meikäläisen kotiovelta ja vei San Franciscon lentokentälle. Siellä tapasin työkaverini Peterin ja hyppäsimme lentokoneeseen kohti Massachusettsia, tarkemmin sanottuna Bostonia.

Koneemme saapui Bostoniin sen verran myöhään, että oli jo pimeä kun lähdimme vuokra-Jeepillä kohti Bloomfieldiä, Connecticutin puolella olevaa parinkymmenen tuhannen ihmisen pikkukaupunkia. Bostonista ajaa noin pari tuntia Bloomfieldiin, mutta me eksyimme pari kertaa ja pysähdyimme syömään, joten vasta kolmen tunnin matkanteon jälkeen olimme vihdoin hotellilla. Kello oli paikallista aikaa 11 illalla.

Koska Connecticut elää kolme tuntia Kaliforniaa edellä, oli aamuheräämiset yhtä tuskaa. En ole aamuihminen yleensäkään, mutta joka-aamuinen 7:30 herätys (4:30 Kalifornian aikaa) otti aika koville. Aikaerosta johtuen en saanut unta ennen kello yhtä tai kahta yöllä, joten unet jäivät joka yö aika lyhyiksi.

Bloomfield on ympäristöineen varsin idyllinen maalaiskaupunki, jota ympäröi tupakkapellot ja metsämaisema. Kapeilla metsäteillä saattoi hyvin kuvitella olevansa Suomessa, sen verran tutun oloiselta metsämaisema tuntui. Ero Kalifornian ja Connecticutin välillä oli valtava.

Tuntui aika uskomattomalta että tällaisen rauhallisen luonnon siimeksestä voisi löytyä todellisia hi-tech-firmoja, mutta löytyihän niitä, useampiakin. Reittimme hotellilta kustannuspaikalle kulki mutkittelevien kyläraittien ja metsätaipaleiden läpi, enkä ehtinyt viikon aikana kyllästyä ihastelemaan maisemia.

Connecticutin maalaismaisemaa

Tupakkapelto

Idyllinen kyläraitti Poquonockin kylässä

Alunperin suunnitelma oli, että maanantaina laittaisimme laitteen käyttökuntoon ja ajaisimme ensimmäiset testit. Loppuviikko menisi sitten erilaisten näytteiden valmistelussa parin viikon päästä oleville messuille. Homma ei kuitenkaan edennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Maanantaina saimme kuulla, ettei jäähdytysjärjestelmä ole vielä toimintakunnossa. Jäähdytin on iso erillinen järjestelmänsä, joka oltiin lähetetty Kaliforniasta jo useita viikkoja sitten ja oletimme, että se on asennettu ja valmis toimintaan. Ongelma on siinä, että jäähdyttimeltä kestää useita tunteja tai pahimmassa tapauksessa päiviä puhdistaa kiertovesi riittävän puhtaaksi laitteemme käyttöön.

Maanantain ja tiistain tappelimme jäähdytysjärjestelmän ongelmien kanssa. Sitten oli aika tehdä sähköliitännät laitteemme ja robotin välille. Sekään ei sujunut ihan ongelmitta, joten viikko alkoi olla jo yli puolen välin eikä laitetta oltu saatu vielä toimimaan.

Torstai-aamuun mennessä alkoi pieni ahdistus hiipiä mieleen. Mutta sanonnan mukaan torstai on toivoa täynnä ja se piti kutinsa tässä tapauksessa. Puolenpäivän jälkeen saimme vihdoin kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen ja laitetta päästiin koeponnistamaan. Kyllä helpotti...

Loppupäivän ajoimme kaikenlaisia testejä ja reissaava myyntipäällikkömme Keith oli selvästi hyvillään, että laite vihdoin toimi ja teki jotain hyödyllistä. Hän matkustelee ympäri maapalloa myymässä laitteitamme, ja potentiaaliset asiakkaat ovat kyselleet häneltä projektin etenemisestä kärsimättöminä.

Perjantaina ehdimme vielä ajaa muutamat testit ennen lähtöä. Kaikki vaikutti toimivan edelleen hienosti. Noin yhden aikaan suuntasimme kohti Bostonia ja sieltä Kaliforniaan. Illalla kotona ei muuta oikein jaksanut kuin kaatua suoraan sänkyyn.

Ylpeä "isä" laitteensa kanssa. Mukana Stephen ja Keith.

Sano Aaaa...

Onni yksillä, perjantai kaikilla

Onkohan normaalia, että viikon sisällä kolmena päivänä koulun iltapäiväkerhosta on kotiin joutunut retuuttamaan itkua vääntävän Essin? Kavereiden ja opettajien kanssa on ollut niin kerrassaan mukavaa, ettei kotiin malttaisi millään lähteä...

Muina päivinä on ollut helpompaa, kun surkeaa lasta on voinut lohduttaa sillä, että huomenna pääsee jo uudestaan. Mutta pannahinen, tänään oli perjantai! Edessä viikonloppu ja kaksi kokonaista päivää ilman koulua ja iltapäiväkerhoa - tilanne näyttää seitsenvuotiaan näkövinkkelistä täysin lohduttomalta =(

No, lähinnä tätä voisi kutsua kai positiiviseksi ongelmaksi? (Ja lisäksi enemmän kuin todennäköistä on, että tilanne tasoittuu ennen pitkää.) Juuri nyt ilahduttaa kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka koulun päätös häämöttää aivan muutaman viikon päässä, muuttuu iltapäivähoito tuttuine opettajineen ja vinkeine virikkeineen kesäloman ajaksi koululaisten "päiväleiriksi". Aluksi tuntui omasta mielestäni kovin harmilliselta, että lapsille siunaantuu varsinaista kesälomaa tällä kertaa vain neljä viikkoa, mutta Essi ei ainakaan tunnu olevan tippaakaan murheissaan tästä järjestelystä. Kesä- ja elokuussa on tiedossa kaikkiaan kuusi puuhakasta leiriviikkoa ja elokuun alusta alkaen liittyy seuraan myös Varpu, joka tulevana eskarilaisena pääsee ottamaan hieman esimakua näistä koululaisten kesäetuuksista. Jos vain jotenkin malttaisi odottaa...

Äitienpäivää

Maissilakin taannoisessa lukijapalautteessa todettiin postausten viime aikoina harventuneen. Ei käy kieltäminen - pahoittelemme laiskanlaista päivitysaktiivisuutta ja ehkä selittelemme tilannetta kohtuullisen hektisellä elämänmenolla... Jospa vaikka malliesimerkiksi kootut kommellukset kuluneen viikon ajalta - tiivistetty blogitus koko toukokuun alkupuolelta:

Sunnuntai 1.5.

Jussi töissä 10-22. Johanna selvittää kotona viikon korkuisen pyykkivuoren, siivoaa ja miettii mitä kaikkea seuraavalla viikolla pitää muistaa. Eteisen oveen kiinnitetään valmiiksi lasten kesähoitoilmoittautumislomakkeet, toukokuun vuokrashekki, Appleseedin toukokuun hoitomaksushekki sekä Teacher Appreciation Week-taulukko. Toukokuun ensimmäisellä viikolla vietetään täkäläisissä kouluissa tuttuun tapaan opettajainkunnioitusviikkoa, joten joka päivälle on erityismuistaminen tai pari...

Maanantai 2.5.

Aamu käynnistyy maltillisesti. Essin pitää muistaa viedä opettajalle kukka - Varpun ohjelmassa opettajien halaaminen. Maksushekit ja ilmoittautumislomakkeet lähtivät sinne minne pitikin. 13:30 Laurelwoodin terveydenhoitaja soittaa Essin tulleen koulussa huonovointiseksi, joten erityisjärjestelyt saavat jatkoa. Jussi hakee Essin ja Varpun kotiin, Johanna kotiutuu 17:30, jonka jälkeen Jussi lähtee jatkamaan kesken jäänyttä työpäiväänsä. Paluu kotiin 22:n tietämillä.

Tiistai 3.5.

Jussi vie aamulla töihin mennessään Varpun Appleseediin, Johanna jää Essin kanssa kotiin. Varpulla on mukanaan opettajainkunnioituskukat kuten pitikin. Jussi palaa töistä alkuiltapäivästä, Johanna iltavuorossa 14-22. Posti toi Suomen veroehdotukset, jotka pitäisi jossakin vaiheessa ehtiä rukkaamaan.

Keskiviikko 4.5.

Essi on jälleen kouluunmenokunnossa. Edellisenä päivänä opettajalle askarreltu kortti on asianmukaisesti mukana, Varpun osalta ei tarvittukaan tällä erää erityisempiä, koska päivän huomaavaisuuseleestä huolehtivat koululla talkoilevat vapaaehtoisvanhemmat. (Meistä kumpikaan ei päässyt mukaan - hyi olkoon, mitä passiivisuutta!) Kaikki kotiutuvat ennen kuutta ja illalla ehtii käydä ruokakaupassa. Luksusta!

Torstai 5.5.

Essillä ei erityismuistettavaa (vanhempainyhdistys huolehti opettajien muonituksesta lounasaikaan, meistä kumpikaan ei talkoissa taaskaan...). Varpun viemisinä tällä erää kuivattuja hedelmiä - nyyttikestien järjestämiseksi välipalatuokion aikaan. Johanna töissä 05:30-21. Kymmenen minuuttia ennen nukkumaanmenoaikaa muistetaan, että Varpun piti askarrella huomiseksi kortit opettajilleen (3). Auts.

Perjantai 6.5.

Varpu lähtee preschooliin kortteineen, Essin muistamisena opettajainkunnioitusviikon päätteeksi kirjakaupan lahjakortti Mrs Alvesille. Jussi valmistelee sunnuntaiaamuna alkavaa työreissua, Johannan esimies tulee sopivasti puoli tuntia ennen työpäivän päättymistä kysymään, olisiko mahdollista olla viikonloppu töissä...

Lauantai 7.5.

Johanna töissä, Jussi tyttöjen kanssa kotona/puistossa/uima-altaalla. Opettajainkunnioitusviikon osalta ei onneksi enempää muistettavaa. Iltapuhteena rukkaillaan ne surullisen kuuluisat veroehdotukset...

Sunnuntai 8.5.

Jussi starttaa aamukahdeksalta kohti Connecticutia. Tytöt ottavat ilon irti Sky High Sportsin äitienpäivätarjouksesta: äidit pääsevät pomppimaan ilmaiseksi (ja kaupan päälle hallissa on harvinaisen väljää sunnuntaipäiväksi):

Ensi viikko luultavasti kuluu vauhdikkaasti sekin. Jussi palaa kotiin perjantain ja lauantain välisenä yönä ja sunnuntaiaamuna onkin Johannan vuoro lähteä kohti itärannikkoa. Hoplaa!

Fisher

Lähes vuoden uurastus alkaa olla loppusuoralla ja ryhmämme suunnittelema laite, "Fisher", on päässyt prototyyppiasteelle. Uskomattoman paljon työtunteja, pitkiä iltoja ja viikonloppuja projektin ajalle on mahtunut ja välillä meinasi hiipiä uskon puute. Mutta näitähän tänne on tultu tekemään. Nyt enää loppurutistus ja projekti on paketissa!

Ensimmäistä prototyyppiä ei kuitenkaan käytetä päätoimisesti täällä Kaliforniassa, vaan varsinainen sovelluslaboratorio sijaitsee itärannikolla, Connecticutissa. Niinpä nyt on viimein aika mennä asentamaan laite sovellusinsinöörien käyttöön, jotta laitetta päästään kokeilemaan tositoimissa. Ensi viikolle on siis luvassa työreissu jälleen uuteen osavaltioon, vuorossa kahdeksas meikäläisellä (Kalifornia, Missouri, Texas, New York, Pennsylvania, Nevada, Florida). Muutama on vielä kerättävänä...

Fisher on tarkoitettu materiaalien, erityisesti metallien lämpökäsittelyyn, pinnoitukseen ja hitsaamiseen. Asiakkaan sovelluksesta riippuen valotehoa voidaan tarjota aina useampiin kilowatteihin asti, joten ihan pikkulaitteesta ei ole kyse. Fisher on kuvassa olevan punaisen robotin "kädessä" oleva musta/hopeanharmaa laatikko ja vasemmassa reunassa oleva musta ohjausyksikkö: