Kotona ollaan taas! Pääsimme perille eilen illalla vähän ennen puolta yötä ja kellahdimme muutamien pikkukommellusten sävyttämän matkan jäljiltä suoraan nukkumaan. (Tiesittekö muuten, että oma sänky on epäilemättä yksi maailman parhaista paikoista...?) Tänä aamuna heräilimme rauhalliseen tahtiin, haimme hedelmäkaupasta aamupalaksi nektariineja ja mansikoita ja siirryimme sitten uima-altaalle vetristelemään lentämisen kangistamia jäseniä. Tästä se kotiutuminen taas lähtee...
Kevyttä jännitysmomenttia kotimatkaan saatiin heti Helsinki-Vantaan lähtöselvitystiskillä. Vaikka olimme ajoissa liikkeellä, oli jatkoyhteytemme New Yorkista San Franciscoon jo tuossa vaiheessa bookattu sen verran täyteen, että onnistuimme saamaan istumapaikat kätevästi ihan miten sattuu riveiltä 27, 29, 30 ja 33... Kuulosti lupaavalta, mutta emme jaksaneet vielä tuossa vaiheessa ryhtyä stressaamaan asiasta, seuraavan kymmenen tunnin aikana kun voisi tapahtua vielä vaikka mitä.
Ja toki tapahtuikin. Kone oli jo rullaamassa kohti kiitorataa, kun kapteenilta tuli ilmoitus koneen tietokonejärjestelmän viasta, jonka vuoksi palattaisiin takaisin lähtöportille. Huoltojoukkoja ja vian korjausta odotellessa kului rattoisasti yli tunti, jonka jälkeen tuli uusi ilmoitus, jonka mukaan vika saatiin korjattua, mutta vielä on odoteltava polttoaineautoa, joka täydentäisi aiemmassa lähtöyrityksessä syntyneen vajauksen tankissa.
Kun sitten lopulta päästiin liikkeelle, puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä, alkoivat lapset olla varsin kärsimättömiä sen suhteen, koska saataisiin ruokaa. Repussa oli toki eväitä, mutta kitsastelin niiden suhteen vedoten siihen, että pian nousun jälkeen alkaisivat lentoemännät jakaa lounasta. Tarjoilu ehdittiinkin aloittaa, mutta siinä ei päästy alkua pidemmälle, kun jouduimme keskelle mielenkiintoista turbulenssia ja ruokakärryt ajettiin takaisin talliinsa, kunnes ilmatila olisi rauhallisempi. Ja taas odoteltiin... Ihan muutama "Eikö vieläkään..."-alkuinen kysymys ehdittiin kuulla ennen kuin koneen etuosasta alkanut tarjoilu lopulta ehti riveille 49 ja 50, joissa majailimme...
Määränpäätä lähestyttäessä kävi selväksi, että alun myöhästymistä oli matkan aikana kurottu kiinni korkeintaan kymmenisen minuuttia. JFK:n tiukat ja aikaavievät maahantulotarkastukset tietäen näytti tilanne melko toivottomalta, kun näihin muodollisuuksiin ja lentokentän terminaalista toiseen siirtymiseen olisi aikaa alle tunti. Esitimme huolemme lentoemännille ja tiedustelimme, olisiko mahdollista päästä istumaan edemmäs, jotta pääsisimme edes vähän rivakammin koneesta ulos, mutta koska kone oli aivan täynnä, kuitattiin tilanne lähinnä olankohautuksilla ja odotimme kiltisti, että edessämme istuneet 48 rivillistä ihmisiä purkautui tarkastusjonoihin ennen meitä.
Jonotellessamme maahantulotarkastukseen vilkuilimme murheellisina kellojamme, jotka kertoivat, että meidän pitäisi olla jo toisessa päässä lentokenttää, jossa San Franciscon koneen lastaus oli juuri alkanut. Jonot liikkuivat, kuten aina, etanaakin hitaammin ja kun lopulta pääsimme rajavirkailijan tentattavaksi, ei hänelläkään tuntunut olevan mitään kiirettä papereita ja maahantulomotiivejamme tutkaillessaan. Kun lopulta pääsimme kuulustelusta eteenpäin, oli meidän vielä haettava matkatavarahihnalta ruumassa olleet laukkumme, kuskata ne läpi tullitarkastuksen ja jättää ne toistamiseen lähtöselvitystiskille. Sen jälkeen suunnistimme turvatarkastukseen, jossa pääsimme vielä nauttimaan ihan ajan kanssa virkailijoiden hyppyytettävänä olosta. (Ja koko ajan kaikkien näiden erinäisten lentokenttäseikkailujen lisänä kuului puolen minuutin välein Essin epätoivoinen ääni: "Mulla on niin kova pissahätä, että mä en kestä enää.")
Turvatarkastuksen jälkeen keräilimme kokoon virkailijoiden ronkkiman omaisuutemme ja vaatetuksemme ja otimme infernaalisen puolen kilometrin loppuspurtin lähtöportille, joka luultavasti oli ollut suljettu jo hyvän aikaa. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkin sulloutumaan kyytiin aivan viime hetkellä. Kun vielä koneessa olleet ystävälliset kanssamatkustajat tarjoutuivat vaihtelemaan paikkoja sen verran, että onnistuimme täydellisen hajaantumisen sijaan saamaan 2+2 vierekkäistä istumapaikkaa, saatoimme toden teolla huokaista helpotuksesta. (Puhumattakaan siitä, kuinka ylen onnellinen oli Essi päästyään pitkän kidutuksen jälkeen vessaan...)
Lento San Franciscoon sujui varsin rauhallisissa merkeissä ja kun lentokentällä valkeni, että matkalaukut olivat jääneet New Yorkiin, emme oikeastaan jaksaneet edes harmistua. Ajelimme öistä 101:stä kohti kotia ja mietimme, että tässä väsymystilassa on oikeastaan ihan kiva, että joku raahaa matkalaukut kotiovelle puolestamme. Mitä me niillä olisimme silloin keskellä yötä tehneetkään? Tulevat sitten, kun ehtivät...
