Kansalainen numero kaksi

Mitäpä tässä turhaan vanhoja toistelemaan? Johannan kokemukset voidaan suoraan linkittää tähänkin!

Vihdoin oli minun vuoroni saapua kansalaisuushaastatteluun. Haastatteluaikani oli määrätty maanantaille 13.9. klo 9:15. Mutta vaikka saavuin paikalle puoli tuntia etuajassa, vasta noin tunnin jonotettuani pääsin turvatarkastukseen ja siitä läpi. Onneksi ei satanut vettä! Olisi ollut jännä nähdä miten virasto suhtautuu läpikotaisin kastuneisiin asiakkaisiin...

Juuri kun olin päässyt turvatarkastuksesta läpi, tuli haastattelijani Taylor kyselemään turvatarkastuksen läpäisseiltä, että sattuisiko täällä olemaan ketään "Yusse"-nimistä, vai pitääkö hänen lähteä ulkoa huhuilemaan... Olin juuri virittelemässä vyötä takaisin farkkuihini ja totesin, että joo, tässä ollaan. Neiti vei minut oitis USCIS-tiskille ja totesi että haastattelu alkaa heti kun olen kirjautunut sisään järjestelmään.

Esitettyäni ajokortin, passin ja muut tarvittavat asiakirjat minun käskettiin istua odotusaulaan, mutta koska olin jo pahasti myöhässä aikataulusta, ehdin juuri ja juuri istua alas ennen kuin haastattelijani tuli nykimään hihasta jatkoon.

Itse haastattelu sujui hyvässä hengessä. Taylor jutteli mukavia ja kysyi väliin USA:n historiaa ja lakia. Olin harjoitellut sadan kysymyksen ja vastauksen listan läpi useampaan kertaan ja läpäisin ensimmäiset kuusi Civics-testin kysymystä saman tien. Loppuja ei edes kysytty, kun riittävä määrä oikeita vastauksia oli jo kasassa. 

Vastasin kuuteen ensimmäiseen kysymykseen oikein. Tässä niistä viisi, mutta kuudetta en muista:

Q: What is one thing Benjamin Franklin is famous for?
A: He was the oldest member of the Constitutional Convention

Q: Name one state that borders Canada
A: Maine

Q: Name one war fought by the United States in the 1900s
A: World War I

Q: Name one branch or part of the government
A: Executive (or the president)

Q: What major event happened on September 11 in the United States?
(Tässä kohtaa kysyin, tarkoittiko haastattelija 11.9.2001-päivää ja hän totesi että kyllä...)
A: Terrorist attack in New York

Sitten piti lukea ja kirjoittaa esimerkkilauseita. Luettava lause kertoi jotain Abraham Lincolnista jota en enää muista, mutta kirjoitettava lause oli "Abraham Lincoln was president during the Civil War." Käsialani ei ole parhaasta päästä hyvänäkään päivänä, mutta styluksen avulla kosketusnäytölle räpelletyt harakanvarpaat eivät varsinkaan ole edustuskelpoisia. Jotenkin ne kuitenkin kelpasivat haastattelijalle...

Loppuhaastattelu oli lähinnä hakemuspaperin vastausten varmistelua. Koska olin käynyt Suomessa armeijan, piti se kertoa erikseen parin kysymyksen kohdalla, mutta onneksi siitä ei kuitenkaan aiheutunut mitään haittaa hakemuksen läpäisyn kannalta. Toisena kysymysmerkkinä oli perheemme Suomi-asuminen vuosina 2013–2015. Koska olimme kuitenkin tehneet paperityöt vaaditulla tavalla ja myös valmistelleet veroilmoituksen Jenkilään Suomessa ollessamme, ei paluu aiheuttanut mitään lisäharmia. Kysyin haastattelijaltani haluaisiko hän nähdä verodokumenttini, mutta kuulemma ei tarvinnut, vaikka hän arvostikin sitä että dokumentit olivat mukana.

Seuraavaksi tulikin sitten lopullinen tuomio: kelpaanko USA:n kansalaiseksi? Ja kelpasin! Taylor saattoi minut aulaan jossa valatilaisuus järjestettäisiin ja ehdin juuri ja juuri klo 11 valatilaisuuteen. Seuraava olisi ollut kahdelta. Onneksi ei tarvinnut siihen asti odottaa...

Valan jälkeen oli kuvien ottamisen vuoro. Tilaisuuden seremoniamestari Richard suostui uusien kansalaisten pyyntöihin olla kuvassa mukana.

Valatilaisuuden jälkeen piti vielä ottaa kuva ulkoa:

Uudet tuulet

Sillä aikaa kun Johanna ja tytöt ovat vielä Suomessa, me valmistaudumme Dorin kanssa täällä Connecticutissa tulevaan Henri-hurrikaaniin. Myrskyjä täällä meillä päin on kerran pari vuodessa ja sähköt ovat silloin usein poikki muutamasta tunnista muutamaan päivään. Tämän kertainen myräkkä on kuitenkin harvinaisempi koettelemus. Edellinen hurrikaani Bob iski Connecticutiin vuonna 1991.

Sähköyhtiön toimitusjohtaja veikkasi, että pahiten hurrikaanin jalkoihin jääviltä alueilta saattaa mennä sähköt poikki jopa kolmeksi viikoksi. Meillä ei toivottavasti ole ihan niin vakava tilanne, mutta siltä varalta että sähköt ovat taas poikki useita päiviä, on syytä olla generaattorille bensaa varastossa. Aiemmin ollaan selvitty yhden ja viiden gallonan (yhteensä n. 22 litraa) säiliöillä, mutta tällä kertaa ajattelin varmuuden vuoksi täyttää kaikki liikenevät säiliöt ja nyt bensaa on 16 gallonaa (n. 60 litraa). Toivottavasti riittää...

Henrin itäpuolella on luvassa kovaa tuulta, 25 m/s ja jopa kovempia puuskia ajoittain. Länsipuolella on puolestaan luvassa paljon sadetta, kokonaismääriltään paikoittain jopa 30 cm. Sunnuntai-aamuna jännitimme, meneekö myrsky länsi- vai itäpuoleltamme. Puolenpäivän aikaan alkoi näyttää siltä että Henri kiertäisi Tollandin itäpuolelta. Kaatosadetta on siis luvassa.

Saamme talousvetemme kaivosta, mutta generaattorimme eivät ole kytketty kaivon vesipumppuun. Näinollen sähköjen ollessa poikki ei vettäkään tule. Viemärit sentään toimivat... Aiemmista kerroista viisastuneena otin pesuvettä talteen ämpäreihin ja 30 gallonan (n. 113 litraa) tynnyriin, jota normaalisti käytämme kierrätysastioiden keräämiseen.

Jos Henri olisi päättänyt kiertää Tollandin länsipuolelta, kovat tuulet olisivat saattaneet repiä takapihan trampoliinin irti maasta ja heittää sen ties minne. Kun kerran otin vettä talteen, sidoin samalla tynnyrin ja ämpärit kiinni kuormaliinoilla trampoliinin jalkoihin. Jospa se nyt pysyy paikoillaan. Onneksi tosin nyt näyttää siltä että vältämme pahimmat tuulet.

Nyt sitten jäämme koiran kanssa jännittämään, kuinka kauan kestää että sähköt menevät poikki... Kello on nyt yksi iltapäivällä tätä kirjoittaessa ja pahimman jylinän pitäisi osua meille parin tunnin sisällä. Pidetään peukkuja, ettei mitään pahempaa tapahdu! 👍

Wunderbaum

Essin auton puhallin on oireillut viime viikkoina vähän kummallisesti. Puhaltimen moottori pitää ikävää räplätysääntä ja auto on alkanut haista omituiselle. Auto on ollut meillä vasta muutaman kuukauden, eikä meillä ole tietoa esim. siitä, milloin ilmansuodatin on viimeksi vaihdettu, joten arvelimme vian liittyvän ehkä siihen.

Jussi päätti tänään vähän vilkaista puhallinjärjestelmää, josko asialle voisi kotikonstein tehdä jotakin. Syy sivuääneen ja outoon hajuun selvisi:

Ei tarvinnut kuin poistaa hiirenraadon osaset niille kuulumattomilta paikoilta. Taas toimii puhallinsysteemi ilman ylimääräisiä ääniä ja wunderbaum-efektejä. Aika mukavaa!

Kahden maan kansalainen

Viime viikot on tehty ahkerasti töitä kansalaisuushaastatteluun valmistautumisen nimissä. Luku- ja kirjoitustehtävistä en ole ollut järin huolissani ja "yleissivistystestin" 108 kysymystä ovat nekin aika helposti haltuun otettava kokonaisuus. Jos jokin haastattelun kulussa huolettaa, kansalaisuushakemus itsessään. Haastattelun aikana virkailija käy koko 21-sivuisen dokumentin läpi ja haastateltavan on parasta muistaa, mitä sinne on kirjoittanut. Nimi, osoite ja lasten syntymäajat on helppo muistaa ulkoa, mutta muu päivämäärädata, kuten viimeisten viiden vuoden aikana tehdyt ulkomaanmatkat ja edelliset työpaikkojen vaihtojen ajankohdat tekevät vähän tiukkaa. 

Hakemuksessa on lisäksi kolmen sivun verran "Kyllä"/"Ei"-kysymyksiä, joissa kartoitetaan haastateltavan rikostaustaa. Sinänsä yksinkertaista, koska mihinkään listatuista rikkeistä en ole onneksi syyllistynyt, mutta 

näitä kysymyksiä voidaan käyttää myös kielikoetarkoituksiin, kuten esimerkiksi:

"Have you ever been placed in an alternative sentencing or a rehabilitative program (for example diversion, deferred prosecution, withheld adjudication, deferred adjudication)?"

"No."

"What is deferred adjudication?"

"Are you presently or have you EVER been in removal, exclusion, rescission, or deportation proceedings?"

"No."

"What is rescission?"

Tällaisia siis pohdiskelin tänä aamuna ajellessani Hartfordin maahanmuuttoasiain virastoon. Toivoin, että kaikkinainen päivämäärädata säilyisi kirkkaana mielessä, sananselityspeli sujuisi suuremmitta kompasteluitta ja sitä, etten jäisi kiinni matkustelulistalta unohtuneesta kahdesta Suomi-reissusta keväällä 2015, mikä saatettaisiin tulkita viranomaiselle valehtelemiseksi. Ihan vähän ehkä jännitti.

Viraston sisäänkäynti muistutti lentokenttää. Kengät, takki ja muu irtotavara saateltiin liukuhihnalle läpivalaisua varten ja asiakkaat marssitettiin metallinpaljastinportin läpi. Sen jälkeen suunnistus ilmoittautumistiskille ja sitten vain odotushuoneeseen omaa haastatteluvuoroa odottamaan.

Noin vartin odottelun jälkeen viileän ilmeetön naisvirkailija Hass kutsui minut toimistoonsa. Haastattelun alkumuodollisuuksien jälkeen oli ensimmäisenä vuorossa Yhdysvaltain hallintoa, historiaa ja maantietoa käsittelevät kysymykset. Virkailija kysyy kymmenen kysymystä, joista vähintään kuuteen on osattava vastata oikein. Omassa tapauksessani Hass lopetti kuuden kysymyksen jälkeen, joten ensimmäinen osio oli nopeasti ohi.

Luku- ja oikeinkirjoitustesti ei ollut vaikea sekään. Virkailija näytti ruudulta muutaman yksinkertaisen lauseen, jotka piti lukea ääneen. Sen jälkeen piti sanelusta kirjoittaa edelleen yksinkertaisia lauseita. ("We have one hundred senators.")

Sen jälkeen oli vuorossa itse hakemus. Ensin käytiin läpi perushenkilötiedot: nykyinen nimi, aiemmin käytössä olleet nimet, nykyinen osoite ja aikaisemmat osoitteet. Nykyinen työpaikka, työtehtävät, työpaikan sijainti - ja sama informaatio aikaisemmista työpaikoista. Sen jälkeen kaikki nämä tiedot aviopuolison osalta.

Tämän jälkeen ryhdyttiin käymään läpi matkustushistoriaa. Hass syynäsi hakemustani, nykyisen ja edellisen passini leimoja ja maahanmuuttoviraston omia tietokantoja. Ei aikaakaan, kun vuorossa oli kysymys maalis- ja huhtikuussa 2015 tehdyistä matkoista, joita ei oltu merkattu asianmukaisesti hakemukseen. Epäilin jo loppuni tulleen, mutta selitin epähuomiossa unohtaneeni nämä kaksi matkaa hakemusta täyttäessäni. Virkailija kysyi muutaman lisäkysymyksen matkojen kestosta ja kohdemaista, teki sitten kaavakkeisiin omia merkintöjään ja siirtyi seuraavaan asiaan.

Essin ja Varpun syntymätodistukset ohitettiin kevyesti vain muutamalla lisäkysymyksellä. Sen jälkeen siirryttiin keskustelemaan yhdistyksistä ja järjestöistä, joihin kuulun. Ensin vakuuttelut siitä, etten ole osallisena kommunistisissa, totalitaristisissa tai terroristisissa järjestöissä. Sen jälkeen puhuttiin yhdistyksistä, joissa olen joskus tai olen nykyisin mukana. Arvelin, että jäsenyyteni ulkoilmahenkisissä CT Trailmixers:ssä ja Hartford Extended Area Triathletes:ssa olisivat melko viattomia. Muistin senkin, että hakemuksessa olin maininnut jäsenyyteni Stevens Creek Striders-kerhossa vuosina 2009-2016.

"Entä muuta?", virkailija Hass sitten kysyi. "Ei muita jäsenyyksiä", vakuutin. Hass silmäili tietokantaansa, pudisteli päätään ja jäi sitten tuijottelemaan jostakin entisten kaavakkeiden hautausmaalta löytämäänsä sanahirviötä: "Tek... Teknii... Tekniikan Akateemiset."

Todellakin. Hamassa menneisyydessä olen Tekniikan Akateemisiin kuulunut ja tämä tieto on mainittu kaavakkeissa, joilla haettiin ensimmäistä viisumia ennen Kaliforniaan muuttoa vuonna 2009. Ja miksi tätä tietoa en ollut sisällyttänyt kansalaisuushakemukseen, sitä oli vähän ikävä selittää. Unohdin. Tämänkin. Ja mitähän muita tietoja olen sen lisäksi yrittänyt pimittää - sitä sopii miettiä...

Ja sitten seuraavaan asiaan. Nyt ryhdyttiin käymään läpi sitä pelkäämääni kolmisivuista rikoshistorialistaa. Tilanne oli tällä kertaa minulle armollinen ja koko pitkään litaniaan riittivät pelkät "No"-vastaukset, eikä minulta pyydetty selitystä yhdellekään sanahirviölle. Huhhuh.

Sitten oli hetken aikaa hiljaista. Virkailija teki omia merkintöjään koneelle ja minä tahollani pohdin katkesiko kansalaisuusyritelmäni nyt tähän.

Sen jälkeen kaikki tapahtuikin yllättävän nopeasti. Suunnilleen yhdellä hengenvedolla sain tiiviinä pakettina jatko-ohjeet: "Kiitos ja onneksi olkoon. Hakemus on hyväksytty. Nyt tarvittaisiin enää allekirjoitus tähän ja sen jälkeen voitte mennä tämän kaavakkeen kanssa käytävää oikealle, käytävän päästä vasemmalle ja sieltä odotustilaan, josta tullaan jonkin ajan kuluttua nimeltä kutsumaan. Viimeisten paperien valmistelussa kestää hetken, mutta ne on varmasti saatu valmiiksi seuraavaan valatilaisuuteen mennessä, joka alkaa yhdeltätoista."

Oho. Lähdin hämmentyneenä käytäville hortoilemaan, mutta löysin kuin löysinkin "vala-aulan", jossa istuskeli muitakin hämmentyneen näköisiä yksilöitä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen paikalle ilmestyi kaksi uutta virkailijaa, jotka ryhtyivät toimittamaan viimeisiä byrokraattisia mutkia. Jokainen kansalaiskandidaatti sai allekirjoitettavakseen vielä yhden kaavakkeen, jossa vakuutettiin, että haastattelun ja tämän tilaisuuden välillä ei ole syyllistynyt rikollisiin tekoihin tai muuttanut mieltään lupauksesta olla uskollinen uudelle kotimaalle. (Tapauksesta riippuen tämä aikaväli saattaa olla tunti tai kaksi, joskus useita viikkoja.) Kaavakkeen palauttamisen yhteydessä virkailijat ottivat omaan talteensa myös green cardit, joilla ei siis enää olisi kantajilleen mitään virkaa.

Itse valatilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs. Haastattelunsa läpäisseet saivat pienet Amerikan liput ja lunttilaput valalitaniaa varten. Sen jälkeen seistiin oikea käsi ylhäällä ja toistettiin valaa johtavan virkailijan perässä Oath of Allegiance. Tilaisuuden päätteeksi kaikille jaettiin kansalaisuussertifikaatti. Koko seremonia oli ohi alle viidessä minuutissa.

Covid-rajoitusten vuoksi perheenjäsenten tai muiden vieraiden osallistuminen valatilaisuuksiin ei ole tällä hetkellä mahdollista. Jotta tilaisuudesta jäisi jokin muisto dokumentoitavaksi, monet jäivät paikan päälle ottamaan sertifikaatti-selfieitä virkailijoiden kanssa. En kokenut kaipaavani muistokuvaa random-virkailijoista maskit naamalla, joten jätin selfiet sikseen. Ulkona oli kirkas kevätpäivä ja Hartfordin taivaalla kevyttä pilvihattaraa. Vein lippuni kävelylle ja tein muistokuvasta omannäköisen:

Mikä ei kuulu tiskikoneeseen?

Tässä talossa on totuttu jo näkemään niin monennäköistä otusta, usein niille kuulumattomilla paikoilla, ettei mistään pitäisi enää hämmästyä. Joskus siltikin hämmästyy - ainakin vähän.

Essi oli laittamassa lautasta tiskikoneeseen, ja totesi yhtäkkiä: "Täällä tiskikoneessa on hiiri."

Juttu jatkui ilman sen kummempaa hysteriaa, hyvin essimäisellä asenteella: "Mä otan sen kiinni ja vien sen ulos, ennen kuin laitetaan kone päälle." 

Hyvä näin. Sekä tiskikoneen käyttäjät että hiiri itsekin arvostivat tätä mutkatonta relokaatioelettä suuresti.

2020 numeroina

Kummallinen vuosi 2020 vetelee viimeisiään, joten lienee jonkinlaisen tilinpäätöksen aika. Josko tällä kertaa leikittäisiin satunnaislukugeneraattoria ja puettaisiin vuosikertomus numeroiksi? Maissilakin avainluvut vuodelta 2020:

• 210. Kesäkuun neljäntenä päivänä perhearkemme koki iloisen mullistuksen, kun Dory muutti Danburyn shelteristä luoksemme. Tämä tarkoittaa sitä, että taloutemme on ollut koirallinen nyt 210 päivää. Vasta 210 päivää - tuntuu oikeastaan aika vähältä? Dory on integroitunut niin tiiviisti osaksi perhettä, että tuntuu melkein siltä kuin se olisi ollut täällä suunnilleen aina.

• 9. Covid-19 sotki tyypilliset kesälomasuunnitelmat, joten perheemme vuosittainen Suomi-reissu jäi tällä kertaa tekemättä. Päädyimme kuitenkin poikkeusratkaisuun ja annoimme yksin matkustamisesta jo pidempään puhuneen Essin kokeilla siipiään ja lentää Suomeen keskenään. Kolmen viikon oleilu Suomessa heinä-elokuulla muodostui enimmäkseen karanteenioleilusta Tarjan luona, vaan siellähän Essi olisi joka tapauksessa aikansa halunnut viettää. Koronakausi on karsinut lentoja radikaalilla tavalla, josta seurauksena Essillä oli mennen tullen Heathrow:n kentällä massiivinen yhdeksän tunnin vaihtoaika. Noin muuten yksin matkustaminen sujui varsin mutkattomasti. Huolenpidosta ja vieraanvaraisuudesta lämpimät kiitokset Tarjalle ja logistisena apuna olleelle Jussille!

• 15. Yksi tärkeä osasyy Doryn hankintaan oli Jussin havittelema motivaattori elintapamuutokseen. Kävelevät nykyisellään joka päivä 8-12 kilometrin lenkin. Näyttää olevan molemmille hyvin mieluisa päivärutiini, ei tunnu pakkopullalta. Lieveilmiönä Jussin paino on pudonnut Doryn meillä ollessa hulppeat 15 kiloa.

• 123 928. Näin monta mailia on tällä hetkellä Nissanimme matkamittarissa. Nyt seitsenvuotias auto tuli meille keväällä 2017, jolloin mittarissa oli reilut satatuhatta mailia vähemmän. Viikoittaisessa työmatka-ajossa on normaalina vuonna tahkottu maileja suunnilleen 30 000, mutta tänä vuonna huimasti vähemmän. Huhti-toukokuussa tehtiin pelkkiä kotitoimistopäiviä ja senkin jälkeen toimistolle on ajeltu korkeintaan kahtena, joskus kolmena päivänä viikossa. Interstate-90:llä on vietetty tänä vuonna ennätyksellisen vähän tunteja, josta ovat kiitollisia sekä päästöjen vähenemisestä iloitseva luontoäiti, että työmatka-ajajan takapuoli.

• 28 307. Näin monella dollarilla kertoo vakuutusyhtiömme tukeneensa terveydenhuoltomenojamme tämän vuoden aikana. Hupsista. Mahtuuhan tuohon kaikenlaista: muun muassa hammastarkastuksia, kahdet silmälasit, yhdet poistetut viisaudenhampaat, jokusiakin Covid-testejä ja yksi perusteellisesti operoitu proximal phalanx fracture, mutta hupsista siltikin. Jokaisesta palkkanauhasta menee parisataa dollaria terveysvakuutukseen ja vakuutusyhtiön avuksi on näistäkin toimenpiteistä maksettu kuitenkin yhteensä yli 3000 dollaria omavastuita. Toisinaan tulee Suomen systeemiä ikävä, sitä ei käy kieltäminen.

• 23. Varpu piirtää ja maalaa suunnilleen koko ajan, jollei ole kiireinen muiden aktiviteettien kanssa. Osa piirustusajasta kuluu luonnosteluun tai "huvin vuoksi"-satunnaisprojekteihin, mutta "varsinaiseen lehtiöön" toteutetaan tosimielellä tehtävät projektit. Näiden kanssa ei työtunteja tai vaivannäköä säästellä. VY 20-signeerattuja töitä on tässä lehtiössä 23. 

Orif Right Hallux Proximal Phalanx Fracture

Varpun jalkatarina jatkuu...

Koska edellisviikon yleislääkäri ei ollut ihan varma, mitä Varpun jalan kanssa pitäisi tehdä, menimme kiitospäivän jälkeisenä maanantaina ortopedin vastaanotolle. Ortopedi katseli aikansa röntgenkuvia ja selitti meillekin: luusta irralleen murtunut osa on luisunut väärään paikkaan. Tohtori itse ei ollut hänkään ihan varma, mikä tässä kohtaa olisi paras menettelytapa, joten nyt Varpu sai lähetteen jalkaspesialistille. Pahoitteli tilannetta ja edelleen jatkuvaa odottelua, mutta varmemmaksi vakuudeksi totesi vielä että "jos kyseessä olisi oman lapseni jalka, niin haluaisin hänet nimenomaan Dr. Sullivanin hoitoon, enkä kenenkään muun".

Seuraava pysäkki kolme päivää myöhemmin: Dr. Sullivan. Otettiin varmuuden vuoksi uudet röntgenkuvat. Näitä ei kauaa ihmetelty. Irralleen eksyneen luun osasen paikalleen palauttamiseksi tarvitaan leikkaus, joka varattiin seuraavalle keskiviikolle. Sitä ennen piti käydä vielä terveystarkastuksessa sekä Covid-testissä. Covid-testin jälkeen sekä Varpun että leikkauspäivälle sovitun saattajan (Jussi) piti linnoittautua kotikaranteeniin, jolla varmistettaisiin se, ettei mistään kehitetä koronatartuntaa ennen operaatiota.

Keskiviikkona lähdimme hyvissä ajoin kohti Hartford Surgery Centeriä, jossa leikkaus suoritettaisiin. Pääsimme vastaanotolle ilman mutkia ja vastaanotossa kyseltiin taas samat asiat mitkä oli kysytty jo moneen kertaan aiemmin. Samalla varmistettiin, että Covid-testi oli tosiaan molemmilla negatiivinen ja että Varpu ei ollut syönyt ja juonut mitään yli 12 tuntiin.

Kauaa emme joutuneet vastaanoton odotushuoneessa ihmettelemään, kun pian meitä tuli sairaanhoitaja tervehtimään. Hän vei meidät vuodeosastolle, jossa Varpu joutui pukemaan ylleen sairaalakaavun ja laittamaan tavaransa isossa muovipussissa säilytyslokeroon. Sitten mentiin vapaana olevalle vuoteelle, jossa laitettiin käsivarteen ja sormeen anturit joilla pulssia, verenpainetta ja happisaturaatiota mitattiin reaaliajassa. Sairaanhoitajia oli kaksi ja molemmat olivat hyväntuulisia ja puheliaita, mikä varmasti auttoi Varpua rentoutumaan.

Pian paikalle saapui anestesiaspesialisti, joka selitti Varpulle miten puudutus ja nukutus hoidetaan. Varpulla oli huoli siitä, että oli kuullut nukutuksesta heräämisen jälkeen potilailla olevan helposti hyvin paha olo, mutta spesialisti oli heti kärryillä ja selitti että nykyään toimituksessa käytetään sopivaa lääkekoktailia jolla pahaa oloa ei normaalisti synny. Varpu oli tästä tiedosta hyvillään.

Sitten oli itse lääkäri Sullivanin vuoro. Ensimmäisenä hän kysyi tietääkö Varpu mitä tänään operoitaisiin. Varpu vastasi empimättä "Proximal Phalanx Fracture", mistä lääkäri Sullivan, anestesiaspesialisti ja molemmat sairaanhoitajat repesivät täysin ja totesivat että kotiläksyt oli selvästikin tehty... Tämän jälkeen oli isän aika poistua paikalta takaisin odotushuoneeseen, että operaatio saataisiin aloitettua.

Itse leikkaus kesti vain reilun tunnin. Alkuperäinen aika-arvio alittui selvästi ja sillä kellonlyömällä millä leikkauksen piti virallisesti vasta alkaa, saapui lääkäri Sullivan röntgen-kuvien kanssa kertomaan että leikkaus on suoritettu onnistuneesti ja varpaan luuhun on asennettu "wire", joka ehkä poistetaan myöhemmin tai parhaassa tapauksessa se voi jäädä paikoilleen. Varpu oli siirretty heräämöön jossa menisi vielä puolesta tunnista tuntiin että tyttö olisi taas tolkuissaan. Reilun puolen tunnin päästä uusi sairaanhoitaja tuli ilmoittamaan että Varpu voidaan tuoda autolle rullatuolissa. Sairaalassa oli ollut tällä välin vuoronvaihto ja aiemmat kaksi sairaanhoitajaa olivat lähteneet kotiin, mutta uusi sairaanhoitaja oli hyvin perillä siitä missä mennään.

Sitten oli enää jäljellä auton ajaminen sairaalan pihaan läheisestä parkkihallista ja Varpun lastaaminen takapenkille jalka suorana. Sen jälkeen hurautettiin takaisin Tollandiin ja omaan sänkyyn. Väsy oli kova nukutuksen jäkimainingeissa, joten ensimmäinen ilta Varpulla meni hyvin rauhallisissa merkeissä.

Tekevälle sattuu

Tiistai-illan harjoituksissa Varpun alastulo puomilta ei mennyt ihan kohdalleen ja oikean jalan isovarvas pääsi vääntymään ikävästi. Askellus ontui kotiin tultua aika tavalla, mutta arvelimme, että ehkä varvas jääpussin ja tukiteippausviritelmän avulla siitä tokenisi.

Kun keskiviikkona varvas oli edellispäivästä turvonnut ja muuttunut siniseksi, arvelimme, että ehkä tuota voisi olla hyvä käydä näyttämässä lääkärille. Tollandin walk-in klinikan tohtori pyöritteli jalkaa aikansa, totesi, että tuskin mikään on murtunut, mutta röntgenkuvat olisi aiheellista ottaa tilanteen tarkistamiseksi.

Teimme työtä käskettyä ja poikkesimme röntgenkuvassa. Röntgenhoitaja katseli jalkaa ja pudisteli myötätuntoisena päätään: "Mitä sinä oikein olet tehnyt?" Tehokas täti otti kuvat kolmesta kulmasta ja totesi sitten, että kyllä vain, murtunut on, ja lähetti meidät takaisin lääkärin pakeille saamaan jatko-ohjeita.

Kahdesta kohtaa murtunut isovarpaan tyviluu sai lääkärinkin vähän hämilleen. Varpu sai lähetteen ortopedille, jonka luo menemme ensi maanantaina kuulemaan jatkotoimenpiteistä. Siihen asti jalka saa kulkea "ilmakipsibootsissa" ja menoa vauhditetaan kainalosauvoilla, jottei ontumalla generoida uusia vammoja tai virheasentoja.

Ilmakipsiviritykseen ei oikein voi perinteiseen malliin kerätä kavereiden nimmareita, mutta onneksi tarrakirjoittimella voi tämänkin tilanteen pelastaa:

Vaalijännitystä kerrakseen

Tiistaisen vaalipäivän tuloksia on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ääntenlaskenta on jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Tasaväkisenä käynyt kamppailu on pitänyt koko USA:n varpaillaan neljättä päivää.

Tämä on yksi niistä päivistä, joista kysellään jälkikäteen:

Muistatko missä olit silloin, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden?

Muistatko missä olit silloin, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui?

Muistatko missä olit silloin, kun Joe Biden voitti täpärästi USA:n presidentinvaalit?

Olin Hudson Highlands State Parkissa juoksemassa ja vähän ennen puoltapäivää pysähdyin pitämään evästaukoa. Siinä samalla ajattelin vilkaista pikaisesti ääntenlaskentatilannetta ja Pennsylvanian tulos oli juuri vahvistettu.

Olin niin onnellinen, että olisi tehnyt mieli halata ensimmäistä vastaantulijaa. Paikalla ei ollut kuitenkaan muita, vain yksi orava. Kerroin sille, että Biden voitti vaalit. Se näytti ilahtuvan, niin kuin kunnon newyorkilaisen demokraattioravan sopiikin.

Isaias

Viime viikonvaihteessa sääennusteissa annettiin ennakkovaroituksia tiistaina lähestyvästä myrskystä. Trooppinen myrsky Isaias oli pyyhkinyt pitkin itärannikkoa kohti pohjoista ja oli nyt lähestymässä New Englandia. Näitä myrskyvaroituksia tulee ja menee aina tähän aikaan vuodesta ja näillä seutuvilla se yleensä tarkoittaa vähän tuulisempaa päivää tai ehkä ukkosta, muttei yleensä sen kummempia. Emme siis ottaneet tälläkään kertaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Tiistaina alkuiltapäivästä huomasimme, että päivä oli todellakin aika tuulinen. Tuuli puhalsi puuskittain yli 30 metriä sekunnissa ja kun iltapäivällä ajoin Varpun telinevoimisteluharjoituksiin, oli teillä jo aika paljon puista irti repeytyneitä oksia. Sähköt katkesivat aika pian tämän jälkeen, mikä ei tullut suorastaan yllätyksenä.

Varpu soitti vähän ennen telinevoimisteluharjoitusten päättymistä ja kysyi, sopisiko joukkuekaveri Avan tulla meille yöksi. Avan perheen autotalli oli jäänyt kaatuneen puun saartamaksi ja vanhemmista kumpikaan ei pääsisi hakemaan tyttöä harjoituksista kotiin. Eipä siinä mitään, meille sopii kyllä tulla yökylään, jos mökkiolosuhteet eivät haittaa. Sähköjen katkettua kun lakkaa myös juokseva vesi toimimasta, koska vesipumppu kaipaisi toimiakseen sähköä.

Arvelimme, ettei sähkökatkosta koituisi kovin pitkäaikaista harmia, mutta kun keskiviikkoaamuna luimme uutisista, että Connecticutissa on yli 750 000 kotitaloutta ilman sähköjä, ymmärsimme, että tilanteen korjaaminen saattaa sittenkin ottaa vähän enemmän aikaa.

Rullasimme autotallissa pahaa päivää odottaneen generaattorin takapihalle ja Jussi laittoi sen toimintakuntoon. Käytön puutteessa generaattorin käynnistysakku oli tyhjentynyt, joten ensin sitä piti ladata auton akusta. Lopulta kuitenkin saimme generaattorin turvin pidettyä jääkaapin ja pakastimen käynnissä.

Vesipumpun johdottaminen olisi vaatinut liittimiä, joita ei tähän hätään löytynyt lähialueen rautakaupoista. Naapurin Laura ja Patrick olivat kuitenkin avuliaita kuten aina, ja ehdottivat, että voisimme laittaa jatkoletkun heidän puutarhaletkuunsa, jotta saisimme takapihalle jonkinlaisen käyttövesipisteen. Tästähän se vasta riemu repesi. Puutarhaletkuvirityksen avulla päästiin taas pesemään astioita, kantamaan ämpärillä vessanvetovettä ja muuta kätevää. Kun ulkolämpötila on kuitenkin toistettavasti hellelukemissa, oli kylmä letkuvesi myös ihan toimiva ratkaisu suihkussa käymiseen.

Vesiletkuvirityksen jälkeen elämä tuntui olevan oikeastaan aika kivasti mallillaan. Kun sähköt sitten palasivat toimintaan vajaan kolmen vuorokauden katkon jälkeen perjantaina aamuyöstä, olimme suorastaan hämmentyneitä - näinkö nopeasti tämä kävikin? Mainittakoon, että tuohon aikaan Connecticutin kotitalouksista vielä yli 400 000 oli ilman sähköjä.

Viikonlopun aikana olemme silmäilleet lähiympäristöä. Monin paikoin myrskytuhot on jo täysin siistitty, mutta kaatuneissa puissa riittää vielä raivaustöitä. Paikallinen sähkölaitos Eversource on saanut kiitettävästi apuvoimia muista osavaltioista (tänään näimme korjaustöissä tikasauton, joka oli lähtöisin Kansas Citystä), mutta vielä nytkin, viisi päivää myrskyn jälkeen, sähköt uupuvat 120 000:lta kotitaloudelta.

Hätäkös meillä tässä? Oma piha on nyt siivottu alas tulleesta oksaroskasta ja koti toimii taas kaikin puolin normaalisti. Vähän vaan pistää mietityttämään, että kun kiukkuinen luontoäiti on nyt keksinyt tälle vuodelle jo massiivisiin mittasuhteisiin paisuneen Covid-19-pandemian ja nyt tämän suuruusluokan rajuilman... mitähän seuraavaksi?

Korona-arkea

Kuten pitkälti kaikkialla muuallakin maailmassa, eletään täälläkin epätodellista aikaa, jolloin kaikki on suljettu, peruttu tai vähintäänkin rajoitettu. Uutiset pyörivät koronaviruspandemian ympärillä ja olemme tämän oudon tilanteen äärellä varsin hämmentyneitä.

Toistaiseksi olemme kaikki pysyneet terveinä, eikä meillä oikeastaan ole tämän poikkeustilan puolesta mitään hätää. Tollandin koulut ovat olleet suljettuna kaksi viikkoa ja näillä näkymin pysyvät suljettuina ainakin huhtikuun loppupuolelle. Tähän mennessä koulu on ollut vain "poikkeustilan vuoksi peruttu", mutta tulevana maanantaina alkaa varsinainen etäopiskelu Google Classroomin välityksellä. Mielenkiintoista nähdä, miten systeemi lähtee toimimaan.

Essi on ottanut koronavapaasta ilon irti ja keskittynyt lähinnä ajoharjoitteluun, kuten edellisessä postauksessa kerroimme. Nyt on hyvin aikaa harjoitella ja liikennöinti sujuukin päivä päivältä tottuneemmin.

Varpu kärsii pahemman luokan telinevoimisteluvieroitusoireista. Kaipuu harjoitussalille on jo kova ja toki kevätkaudelta peruuntuneet kisat harmittavat niin ikään. Onneksi kotioloissa voi tehdä jonkin verran vaihtoehtoista treeniä kuitenkin, ja turhautuminen pysyy kuitenkin siedettävässä mittakaavassa kunhan kotona riittää maaleja ja askartelutarvikkeita. Kotipäivien ratoksi voi toteuttaa vaikka taiteellisia tutorial-videoita Instagramiin:

Jussin arjessa ei ole virustilanteen myötä muuttunut mainittavasti mikään. Kotoa käsin työskentely on sitä samaa mitä aina ennenkin, toki erotuksena se, että päiväsaikaan talossa on nyt enemmän muuta elämää. Asiakkailta putoilee avunpyyntöjä suunnilleen samaan tahtiin kuin ennenkin ja Suomi-työkaverit ovat tavoitettavissa jokseenkin yhtä haasteellisesti kuten seitsemän tunnin aikaeron vuoksi aina.

Johanna siirtyi tekemään töitä kotitoimistolta aiemmin tällä viikolla, kun Massachusettsin kuvernöörin määräyksestä "non-essential" liiketoiminta osavaltiossa laitettiin jäähylle ja sitä myöten IPG:n applikaatiolabrat suljettiin, näillä näkymin seuraavaksi kahdeksi viikoksi (ainakin). Oikeastaan ainoa asia, mikä tällä hetkellä harmittaa, on uintimahdollisuuksien rajallisuus. YMCA:n altaat ovat ymmärrettävästi pois käytöstä, joten avovesiuintikausi täytyy nyt polkaista käyntiin vähän aikaisemmin. Crystal Laken vesi on tällä hetkellä noin 7-asteista, joten pitkiä uintilenkkejä ei vielä tehdä märkäpuvunkaan kanssa, mutta jotakin kuitenkin. 10-15 minuuttia kerrallaan on kuitenkin paljon hauskempi ja parempi, kuin totaaliuimattomuus:

Marsut ovat olleet ehkä jonkin verran ymmällään siitä, miten ympärillä ramppaa nyt koko ajan ihmisiä, kun kaikki ovat koko päivän kotosalla. Hyvähän se on tietysti, että häkin ohi kulkee nyt enemmän liikennettä, koska ruokaa voi pyytää useammin. Sosiaalista elämääkin on nyt päiväsaikaan enemmän. Watson tuli avustamaan "welding head catalogin" päivityspuuhissa:

Toistaiseksi meillä siis kaikki hyvin. Ruokakaupoista saa ruokaa edelleen, eivätkä ihmiset näytä vimmaisesti hamstraavan muuta kuin sitä surullisen kuuluisaa vessapaperia. Toivottavasti tilanne säilyy jokseenkin stabiilina jatkossakin.

Historiallisena tilastotriviana todettakoon vielä vertailun vuoksi tämän päivän Covid-19-lukemat:

• Suomi: varmistettuja tartuntoja: 1160 / kuolleita: 9
• Connecticut: varmistettuja tartuntoja: 1524 / kuolleita: 33
• Eurooppa: varmistettuja tartuntoja: 320 533 / kuolleita: 18 724
• Yhdysvallat: varmistettuja tartuntoja: 120 204 / kuolleita: 1997

Jäämme seuraamaan tilanteen kehittymistä... Pysykäähän terveinä, ystävät rakkaat!

Sesonkipuuhastelua

Taloa ympäröivät ikivanhat lehtipuut ovat varjostamismielessä erinomaisen mukavia ja hyödyllisiä pitkän lämpimän kesän ajan, mutta tähän aikaan vuodesta niiden ilahduttavuudesta voidaan olla, no, montaa mieltä. Loka-marraskuun taitteessa puista putoava lehtimäärä jaksaa hämmästyttää vuosi toisensa jälkeen ja haravoitavaahan riittää.

Aiemmin tällä viikolla New Englandin aluetta riepotellut syysmyrsky osui siinä mielessä hyvään aikaan, että kovat tuulet tekivät varsin perusteellista työtä ja repivät pihapuista loputkin lehdet alas. Perjantai ja lauantai olivat onnekkaasti aurinkoisia poutapäiviä, joten maassa lojuva lehtimassa ehti sopivasti kuivua. Tämän sunnuntain pyhitimme siten lehtien haravoinnin grande finalea varten, jota varten kehotin kaikkia perheenjäseniä henkisesti valmistautumaan.

Essi, joka harvoin jättää neuvottelijan taitojaan kokeilematta, ei jäänyt hiljaiseksi tälläkään kertaa. Haravointi kuuluu Essin inhokkiaktiviteettien terävimpään kärkeen, joten tyttö lähti oitis tiedustelemaan olisiko mahdollista löytää ihan mitä tahansa muita tehtäviä, jos haravoinnin voisi vain mitenkään välttää. Essi itse ehdotti talon siivoamista sisältä, sillä aikaa, kun muu perhe haravoi.

Ajatus ei ollut oikeastaan ollenkaan hassumpi. Takavuosien haravointitalkoissa on turhan paljon aikaa kulunut siihen, että Essi ja Varpu vahtaavat toisiaan ja kritisoivat toistensa työn jälkeä tai tehokkuutta sen sijaan, että varsinaisesti haravoisivat. Ehkä homma toimisi paremmin, jos toinen suorittaisi tehtäviään sisällä ja toinen pihan puolella? Laadin siis Essille kattavan tehtävälistan (yläkerran ja alakerran imurointi, keittiön siivous, keittön ja kylpyhuoneen lattioiden pyyhintä, vessojen pesu, jne.), josta arvelin riittävän aktiviteettia siksi aikaa, kun muu perhe puuhastelisi haravoiden varressa.

Sitten vain härkää sarvista. Jätimme Essin ylhäiseen yksinäisyyteensä ja siirryimme haravoiden ja lehtipuhaltimen kanssa pihatöihin. Varpu vauhditti tekemistään äänikirjalla, itse otin seurakseni energeettisen soittolistan. Kyllä tämä tästä:

Lehtiainesta todellakin riitti, mutta määrätietoisella asenteella saimme lopulta kaiken materian ensin kasoiksi, sen jälkeen talteen tonttia reunustaville metsäkaistaleille. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen olimme koko lailla väsyneitä, mutta tyytyväisiä.

Sisälle palattuamme Essi oli juuri parahiksi saanut tehtävälistansa kunnialla loppuun. Lattiat oli huolella imuroitu joka puolelta, keittiö oli siisti ja vessoissa puhdasta. Olin enemmän kuin iloisesti yllättynyt! Vaihtoehtoaktiviteettien anelu, joka omasta mielestäni oli aiemmin tuntunut typerältä vänkäämiseltä, osoittautui suorastaan loistavaksi ratkaisuksi. Olipa hyvä, ettei jumituttu vanhaan toimintamalliin pelkästään vanhaan toimintamalliin jumittumisen ilosta.

100 miles for Ty

Työtoverini Daven perheeseen syntyi joulun alla poikavauva. Ty-vauvan maailmaan tuloa iloittiin ja ihasteltiin yhteisvoimin; pitkä odotus oli päättynyt onnellisesti, sekä äiti että vauva voivat hyvin.

Kuinka ollakaan, muutama viikko Ty:n syntymän jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että vauvalla ei olekaan kaikki kohdallaan. Tyhjästä ilmaantunut sääriluun murtuma johti tarkempiin tutkimuksiin ja ilmeni, että Ty sairastaa neurofibromatoosia (NF-1). Neurofibromatoosi on geenivirheestä johtuva harvinainen sairaus, joka aiheuttaa mm. luustomuutoksia, kasvaimia iholla, aivoissa ja verkkokalvolla, näköongelmia ja hermosärkyä. Sairautta ei voida parantaa, mutta iän myötä tyypillisesti pahenevia oireita voidaan onneksi pitää kurissa erilaisilla hoitomuodoilla.

Olen ollut uutisesta koko lailla järkyttynyt. Vakava sairaus lapsella on jotakin niin pelottavaa, ettei sellaista toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen, saati sitten läheiselle ystävälle tai työtoverille. Toivoisin voivani jotenkin auttaa Ty-vauvaa ja koko perhettä tämän haasteellisen tilanteen äärellä, mutta keinot tuntuvat olevan kovin vähissä.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen sain idean. Maaliskuun alussa kisakalenterissani odottaa Antelope Canyon, sadan mailin polkujuoksutapahtuma Pohjois-Arizonassa. Voisin omistaa tulevan kisani Ty:lle ja siinä ohella perustaa varainkeruuprojektin tukeakseni Boston Childrens' Hospitalia, jossa Ty on tällä hetkellä hoidettavana. Maassa, jossa terveydenhuolto ei ole "ilmaista", eikä itsestäänselvästi kaikkien saatavilla, on lahjoituksilla merkitystä eri tavalla kuin esimerkiksi sosiaaliturvaltaan paljon sivistyneemmässä Suomessa.

Sadan mailin juoksemisella ei toki suoranaisesti paranneta sairaan lapsen vointia, mutta tällä tempauksella voi saada näkyvyyttä tärkeälle asialle, ja sitä kautta kerätä tukijoukkoja Ty:n ja muiden pienten potilaiden auttamiseksi.

Tuumasta toimeen! Juttelin ensin ajatuksesta Daven kanssa ja otin sitten yhteyttä Boston Childrens' Hospitaliin, josta löytyikin heti apuvoimia varainkeruuprojektin alkuun saamiseksi. Sairaalan verkkosivuilta löytyi valmis alusta, jolle pystyttää oma keräystapahtuma. Tältä tilanne näyttää nyt:

http://fundraise.childrenshospital.org/goto/jylanen

Sivu on nyt ollut julkinen viikon verran. Olen hämmästynyt suunnattomasti sitä, millaisen vastaanoton projekti on saanut, vaikka linkkiä on jaettu vain muutamalla taholla. Ihmisten myötätunto ja auttamisen halu on mittakaavassaan mykistävää.

Tällä viikolla lähetin linkin sähköpostitse lähimmille työkavereille. Tämä poiki, paitsi huomattavan määrän lahjoituksia BCH:n hyväksi, myös litanian liikuttavia kommentteja postilaatikkooni:

"This is a great thing you are doing. You'll do great and Ty will as well. All the best!"

"So nice of you to take that initiative. Are you able to you run 100 miles in one go??!!! You are very strong. It is inspiring."

"Good luck Johanna. You truly are an exceptional person! Thank you so much for being you :) "

Tämä työyhteisö on yhteishengessään ja kannustavuudessaan kieltämättä aivan omaa luokkaansa...

Varainkeruuprojekti on siis lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivotaan, että hyvä vire jatkuu seuraavien viikkojen aikana. New Englandin vaihtelevissa talviolosuhteissa taittuvat treenilenkkini tuntuvat eri tavalla merkityksellisiltä kuin koskaan aiemmin.

Ty:ta on tällä viikolla mittailtu tarkasti jalkoihin asennettavia tuki-implantteja varten. Pojalla on lähitulevaisuudessa edessä isompi leikkausoperaatio jos toinenkin. Toivon, että kaikki sujuu hyvin ja että Ty:n tulevaisuus on lopulta valoisampi kuin nämä haasteelliset ensimmäiset kuukaudet.

Kaikenkarvaiset ystävämme

Metsän siimeksessä sijaitsevan talomme lähiympäristössä ja välillä sisälläkin on viime vuosina näyttäytynyt monennäköisiä eläimiä. Takapihalla kyläilevät peurat ovat melkein päivittäinen ilmiö. Alakerran kylpyhuoneeseen oli kerran eksynyt lepakko. Viime keväänä löysimme eräänä aamuna autotallin edestä jäänteet öisestä taistelusta, jossa villikalkkuna oli saanut fataalisti selkäänsä, luultavasti ketun tai kojootin toimesta. Luulin, että näiden tapahtumien jälkeen ei kai näillä nurkilla pitäisi enää hämmästyä enää minkään villieläimen kohtaamisesta, vaan olettamukseni osoittautui ilmeisen vääräksi...

Jussi on tällä viikolla työreissussa Tampereella, joten aamurutiineja tahkotaan nyt ihan vain tyttöjen kesken. Keskiviikkoaamuna Essi oli jo lähtenyt high school-bussin kyydillä aikaisemmin ja me Varpun kanssa teimme lähtöä kumpikin tahoillemme. Varpu koppasi koulureppunsa mukaan ja lähti rymistelemään portaita alakertaan. Hetken kuluttua kuului säikähtänyt kiljaisu: ”Täällä on käärme!!!”

En aluksi uskonut kuulemaani todeksi ensinkään, vaan kun singahdin Varpun perässä alakertaan, käsittämätön havainto osoittautui todeksi: alakerran porrastasanteella todellakin köllötteli tämä ruskeankellertävä otus:

Passitin Varpun yläkerran ovesta ulos ja jäin miettimään ratkaisua hämmentävään tilanteeseen. Käärme oli kohtaamisesta arvatenkin yhtä kummissaan kuin mekin ja katsoi parhaaksi siirtyä avoimesta tilasta nurkan taakse, lipaston ja seinän väliin.

Omasta takaa ei tähän hätään löytynyt välineitä eikä mainittavaa kokemuspohjaakaan käärmeen poistamiseksi lipaston syövereistä. Työmaalle oli sovittu aamusta alkava asiakaspalaveri, joten vähän alkoi olla kiirekin. Lähdin hämmentyneessä mielentilassa kohti Marlborough:ta ja soitin matkalla konsultaatiopuhelun naapurin Lauralle, joka piti kuulemaansa vähintään yhtä epäuskottavana kuin minä Varpun kiljaisua hetkeä aiemmin.

Laura lupasi, että Patrick voisi tulla iltapäivällä töistä palattuaan tutkimaan asiaa. Jos tilanne niin vaatisi, voitaisiin olla yhteydessä paikalliseen ”animal control”-palveluun, joka päivätyökseen poistaa eläimiä paikoista, jonne ne eivät kuulu.

Työpäivän jälkeen soitin Patrickille, joka saapuikin tuota pikaa. Syynäsimme taskulamppujen kanssa koko alakerran ahtaimpia nurkkia, huonekalujen alusia ja lipaston laatikoita myöten. Kolistelimme seiniä ja kaapinovia, mutta emme löytäneet kerrassaan ketään. Patrick, joka on asustanut tällä seudulla 25 vuotta ja koko tuon ajan rakentanut ja remontoinut alueen taloja, ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt vastaavaa.

Etsintämme päättyivät siis tuloksettomina. Patrick piti todennäköisenä sitä, että käärme oli löytänyt tiensä ulos, emmekä luultavasti tuota otusta enää täällä tulisi näkemään. Tilanne oli epärealistisen surkuhupaisa. Patrick pyysi soittamaan heti, jos olento ilmaantuisi taloon uudelleen ja lupasi tulla sen omakätisesti poistamaan.

Nyt, kun tapahtuneesta on ehtinyt kulua pari päivää, kaoottinen mielentila on jo mukavasti tasoittunut ja olen sisäistänyt useammalta taholta kuulemani: ”onneksi kyseessä oli harmiton sukkanauhakäärme”-mantran. Kuten eräs työkaveri sattumuksesta totesi ”Bad days make good stories.” Aivan totta. Nyt jo naurattaa, vaikka keskiviikkoaamuna huumorintaju olikin koetuksella. 

Myräkkä

New Englandissa on päästy tänäkin talvena nauttimaan erikoisista sääilmiöistä. Keskiviikkona nurmikko viheriöi ja päivällä oli leppoisat 13 °C lämmintä, mutta torstaiaamuna alkoi lumimyräkkä joka jatkuu vieläkin.

Johanna rakensi torstain aikataulunsa säiden mukaan ja lähti kohti Massachusettsia jo viideltä aamulla. Silloin teillä ei ollut vielä lumen hiutalettakaan. Yhdentoista aikaan päivällä, lasten mennessä ulos leikkimään (koulu oli luonnollisesti siltä päivältä peruttu), olikin jo eri juttu:

Eipä siinä mitään. Vietimme mukavaa kotipäivää kolmistaan. Sähkötkään eivät katkenneet kertaakaan...

Yhden aikaan aloin miettiä, mihin Johanna saisi auton parkkiin töistä tullessaan. Aloin lapiolla kaivaa sopivaa koloa lumihankeen ja jo tuntia myöhemmin ajotiellä oli sopiva hätäparkkipaikka valmiina. Samalla katselin kateellisena naapurien leppoisaa lumenluontityötä polttoainekäyttöisillä lumilingoillaan... Mutta koska kyseistä vehjettä tarvitaan vain pari kertaa vuodessa, se saa jäädä tältäkin vuodelta hankkimatta.

Illalla lapioimme vielä yhteisvoimin kulkuväylän autotallille, jotta Volvo saataisiin yöksi suojaan lumisateelta.

Perjantai oli jälleen melkein normaali koulupäivä. Lunta ei tupruttanut enää taivaan täydeltä ja koulut oli päätetty avata vain kaksi tuntia normaalia myöhemmin. Kymmenen aikaan, odotellessamme koulubussia Varpun kanssa, Naapurin Patrick tuli kotiin. Hän oli ollut lunta auraamassa torstaiaamusta neljältä asti ja sai nyt pitää muutaman tunnin tauon, ennen illalla alkavaa uutta lumisadetta.

Lauantaina puolen päivän aikaan Patrick ja apurinsa tulivat pudottelemaan lunta talomme katolta ja aurasivatpa vielä koko etupihan puhtaaksi ja kaivoivat vielä reitin etuovelta koulubussille ja autotallille. Aikamoinen meno päällä sälleillä!

Sunnuntaina lumentulo jatkui ja lapioimme jälleen etupihaa koko perheen voimin. Lunta oli jo kertynyt sen verran mittavat kinokset, että lapset pääsivät rakentamaan ihan oikeita lumilinnoja omalle pihalle. Edellisestä kerrasta onkin jo jonkin aikaa... Kaliforniassa homma ei luonnollisesti ollut mitenkään mahdollista, eikä pari talveamme Suomessakaan ollut oikein otollisia lumen suhteen. 

Juuri äsken saimme kuulla, että maanatainakin on kahden tunnin viivästys koulun alkuun. Normihommaa...

Bonuskuva: Kävin tammikuun lopulla Ranskassa viikon kestävällä koulutusreissulla. Viikonloppuna paikallinen urheiluhullu insinöörimme Gwendal vei meidät laskettelemaan läheisille Alpe d'Huez-laskettelurinteille. Koska en ole aiemmin juuri lasketellut, päätin ensimmäisen laskun jälkeen olla tyytyväinen siihen että olen vielä ehjä ja antaa ryhmämme kokeneempien kavereiden jatkaa laskettelua keskenään...

Volvon seikkailut

Kun muutimme Kaliforniasta takaisin Suomeen vuoden 2013 kesällä, tarttui mukaamme Volvo XC70-henkilöauto jonka olimme hankkineet edellisen vuoden joulukuussa. Ajatuksena oli, että Volvo toimisi hyvin Suomen talvessa nelivedon ansiosta ja koska vastaava auto olisi Suomesta hankittuna budjetin ulkopuolella, olisi järkevää tuoda sellainen muuttoautona Suomeen.

Katsastuksessa, rekisteröinnissä ja muissa muuttoauton maahantuontiin liittyvissä paperitöissä kului aikaa ja hermoja. Kuinka ollakaan, muuttoauto tai ei, verottaja keksi lopulta rankaista yli neljän tonnin autoverolla... (Se tosin putosi myöhemmin n. 1700 euroon, kun kävi ilmi että Tulli on laskenut veroprosentteja systemaattisesti väärin ja teimme asiasta valituksen.)

Johannan kertoman mukaan itku meinasi päästä, kun sateisen harmaana marraskuun aamupäivänä posti vihdoin toi uudet kilvet ja aurinkoisen Kalifornian kilvet piti ottaa pois:

Volvo palveli meitä luotettavasti seuraavat pari vuotta. Sitten päätimme muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja tästä tuli auton kanssa ongelma. Emme olleet ehtineet omistaa Volvoa vielä kokonaista kolmea vuotta ennen lähtöpäiväämme. Se aika tulisi täyteen vasta vuoden 2015 joulukuussa. Siksi emme voisi myydä autoa Suomessa ilman että täysi autovero (13450 €) tulisi maksettavaksi. Päädyimme suunnitelmaan jossa Volvo laitettaisiin kuivaan talvisäilöön ja tulisin seuraavan vuoden tammikuussa Suomeen järjestelemään auton myyntiä.

Mutta... Kun ennen tammikuuta lueskelin tarkemmin muuttoautojen verotuksen sääntöjä, kävi ilmi ettei suunnitelmamme toimikaan. Se ei riitä että auto majailee Suomessa kunnes kolme vuotta tulee täyteen – omistajien pitää pysytellä maassa myös! Volvoa ei siis saisi mitenkään järkevästi myytyä Suomessa.

Tuskailimme tämän asian kanssa, kunnes syntyi ajatus tuoda auto tänne Connecticutiin. Harvassa taitavat olla ne jotka tuovat auton Suomesta Jenkkilään, mutta tässä kohdassa se tuntui parhaalta ratkaisulta.

Kesälomamme alussa hain Volvon talvisäilytyksestä. Akku oli ylläpitolatauksesta huolimatta ehtinyt kuolla, mistä tuli pientä lisävaivaa, mutta lopun loman ajan oli kiva huristella paikasta toiseen oman auton ratissa. Essi ja Varpukin olivat oikein iloisia jälleennäkemisestä. Loman lopussa oli aika pakata Volvo konttiin ja lähettää se taas Atlantin yli, kolmatta kertaa auton historiassa (Ruotsi → Kalifornia, Kalifornia → Suomi, Suomi → Connecticut).

Ja tiistaina se vihdoin saapui, kotiovelle kuljetettuna:

Sitten oli taas aika tapella rekisteröintibyrokratian kanssa. Suomen kokemuksen läpikäyneenä odotin jotain vastaavaa täälläkin päässä, varsinkin kun muisti kuinka hankalaa Kalifornian Department of Motor Vehicles-puljussa asioiminen aina oli... Lisäongelman tuotti se, että koska akku oli ollut kuljetuksen aikana irti, ei päästötesti mennyt hyväksytysti läpi. (Autolla pitää ajaa muutama sata mailia ennen kuin se on saanut tehtyä kaikki tarvittavat mittaukset.)

Eikä mitä! Rekisteröintihakemus ja alkuperäinen Kalifornian rekisteröintitodistus kelpasi virkailijalle ja auton Suomi-visiitti kuitattiin suunnilleen olankohautuksella. Päästötestinkin sai suorittaa parin kuukauden sisällä uudestaan. 45 minuuttia ja kädessä oli Connecticutin kilvet! (DMV:ltä jos selviää alle tunnissa, se on erittäin kohtuullista.)

Ensimmäistä tankkauskertaa oltiin odotettu jännityksellä. Johtuen Volvon isosta T6-moottorista, bensaa kuluu ihan iloisesti. Suomessa tämä oli pienoinen ongelma, mutta täällä Connecticutissa asian kanssa voi elää kevyemmillä mielin:

Suomi: 1,399 €/l, Connecticut: 0,511 €/l

Fat Dog 2016

Vuoden extreme-seikkailureissu suuntautui tänä vuonna Kanadaan, British Columbian provinssiin. Neljän satamailisen kisan jälkeen Fat Dog 120 vaikutti luontevalta jatko-osalta omien rajojen etsiskelyprojektissa. Kun vielä neljä päivää ennen kisan starttia organisaatiolta tuli ilmoitus, että alkuperäistä reittiä (120 mailia / 193 kilometriä) on jouduttu puistoviranomaisten toivomuksesta vähän muuttelemaan (lisäämään reitille neljä kilometriä mittaa ja 400 nousumetriä), ei riemulla ollut mitään rajoja.

Matka kohti Vancouveria lähti liikkeelle hieman kankeasti. Keskiviikkoaamun lento Hartfordista Torontoon peruuntui viime hetkellä koneen vikaantumisen vuoksi. Air Canada lupasi järjestää vaihtoehtoisen yhteyden "tuota pikaa", joka käytännössä tarkoitti sitä, että odottelin lähtöportilla ylimääräiset yhdeksän tuntia, pääsin illan viimeisellä lennolla Torontoon ja muutaman mutkan kautta lopulta Vancouveriin, jonne saavuin paikallista aikaa aamukahdelta. Kisaa edeltävien hyvien yöunien periaatteesta jouduttiin tällä erää valitettavasti vähän lipsumaan...

Myöhemmin torstaiaamuna tapasin Vancouverin kentällä tukijoukkoni Naten, Katarinan ja Dennisin. Vuokrasimme auton ja lähdimme suuntimaan kohti Princetonin kylää, jossa sijaitsi viikonlopun tukikohtamme. Iloisena yksityiskohtana joukkomme jatkoksi ilmaantui myös entinen työkaverini Joe, joka asuu nykyisin Seattlessa. Joe oli päättänyt tehdä viikonvaihteensa ratoksi "pienen autoretken" ihan vain tullakseen tervehtimään ja ollakseen paikalla toivottamassa hyvää onnea lähtöviivalla. 

Kisa starttasi perjantaina aamupäivällä Lakeview Creekin leirintäalueelta. Viime vuonna kisa oli juostu melko vilpoisissa olosuhteissa, mutta tällä kertaa lämpöasteet keikkuivat hellelukemissa heti aamusta. Ylämäet olivat eri maata kuin koto-Connecticutissa (heti kärkeen reipas kipuaminen 1500 metriä kohti taivasta), mutta maisemat olivat mitä mainioimmat ja seura mukavaa.

Vähän ennen yhdeksää perjantai-iltana saavuin Bonnevierin huoltopisteelle hyvissä voimissa. Kuuma päivä ja vaativat mäet olivat ottaneet veronsa, mutta muuten olo oli mainio. Takana oli 66 kilometriä ja tältä huoltopisteeltä sain seurakseni pacer-Naten, jonka kanssa kuljimme yhdessä seuraavat 80 kilometriä. Alkuyö sujui suorastaan hurmoksellisen hyvin. Edessä oli taas reipas 1200 metrin pystysuuntainen kiipeilyepisodi, mutta hyvä juttuseura siivitti matkantekoa kivasti. Aamuyön tunteina huumorintaju joutui enemmän koetukselle, kun vatsa alkoi protestoida. Jokusen matalalentotunnin jälkeen edessä oli onneksi armelias auringonnousu, uusi päivä ja parempi yleisfiilis. Matka jatkui.

Lauantaipäivä ei jäänyt juurikaan perjantaita viileämmäksi. Kilometrejä tahkottiin noin +30 C:een tuntumassa. Onneksi vuoristopuroista ja -järvistä löytyi monin paikoin vettä, joka soveltui mainiosti juoksuvaatetuksen viilentämiseen. 

Lauantaina iltapäivällä oli Naten urakka suoritettuna ja Shawatumin huoltopisteellä (149 km) oli aika päästää ensimmäinen pacer levolle. Skylineltä seuraani liittyi vuorostaan Dennis. Jalat eivät enää kulkeneet järin vauhdikkaasti, mutta sauvoista oli kiitettävästi apua. Lihasjumit ja väsymys olivat kaiken kaikkiaan hallittavassa mittakaavassa ja olo oli kelvollinen. Nyt pitäisi vain pysyä suunnitelmassa ja jatkaa askel askeleelta kohti maalia. Aikaahan olisi vielä ruhtinaallisesti.

Skylinen huoltopisteellä (164 km) oltiin vähän auringonlaskun jälkeen. Jäljellä olevat reilut 30 km tuntuivat olevan hyvinkin tehtävissä. Yksi pitkänpitkä ylämäki (1500 m pystysuunnassa) ja sen jälkeen samanmoinen alamäki kohti maalia. Ilma oli täynnä sairaalloisen aggressiivisia hyttysiä, joihin ei tepsinyt minkään valtakunnan ötökkämyrkky, mutta tätä tekijää lukuun ottamatta matkanteko tuntui sujuvan oikein hyvin. Raivostuttavat hyttysenpuremat tuntuivat olevan verraten pieni murehdittava.

Pari tuntia Skylinen jälkeen muistikuvat katkesivat. Tai muuttuivat sekavaksi unen ja valveen väliseksi massaksi, jonka totuudenmukaisuudesta on vaikea sanoa yhtään mitään. Muistan hermostuneeni rakennuksista, jotka ilmaantuivat polun varteen ja katosivat, kun pääsimme lähemmäs. Huoltopisteestä, jonne ohitseni juosseet kanssakisaajat suhahtivat, mutta jota ei ollut olemassakaan, kun itse pääsin kohdalle. Muistan turhauttavan märän nurmikon, joka ei muuttunut omaksi sängyksi, vaikka miten olin varma siitä, että olen keskellä painajaisunta, josta herään ihan kohta. Muistan kiljuneeni solvauksia Dennisille päin naamaa asioista, joita en todellakaan muista.

Todisteet kertovat, että puolenyön jälkeen olimme oikeasti saavuttaneet Camp Mowitchin huoltopisteen, jossa olin sovinnollisesti asettunut tunniksi nukkumaan. 

Sen jälkeen matkaa oli jatkettu - tai yritetty jatkaa ainakin. Dennis oli yrittänyt motivoida jatkamaan matkaa askel kerrallaan, mutta olin päättäväisesti jämähtänyt niille sijoilleni ja milloin nukahtanut seisaalleni, milloin heittäytynyt polun varteen unia jatkamaan. Muuten hyvä idea, mutta pikkutunneilla vuoristoilmassa nollan tuntumaan pudonnut lämpötila alkoi häiritä juoksijan termodynamiikkaa. Ohikulkevien kanssajuoksijoiden suosiollisella avustuksella oli päälleni puettu kaikki omasta ja Dennisin repusta löytyneet lisävaatteet kuin myös pakollisiin varusteisiin kuuluneet avaruushuovat, mutta horkkatärinä ei vain ollut ottanut asettuakseen.

Kisaorganisaation "sweepit" (raatokeräilijävapaaehtoiset) ilmaantuivat paikalle jossakin vaiheessa sunnuntaiaamua. Kaksi suloista, reipasta, iloisen auttavaista täti-ihmistä vaikuttivat mielestäni suunnilleen hyviltä haltiattarilta. Sain kaiken jo päälle puetun lisäksi lainata heiltä kivan kevyttoppatakin, josta olin perin iloinen. 

Sweepit kartoittivat tilannetta, kehuivat minua hurjan reippaaksi ja selittivät, että kaikki on hyvin ja nyt pitäisi vain kävellä muutama kilometri, jonka jälkeen jotakin, en muista yhtään mitä. En tiennyt yhtään missä olin tai mistä koko jutussa oli kyse. Tädit vaikuttivat luotettavilta. Muistan ajatelleeni, että harvoin näen sellaista unta, missä audio on näin viimeisen päälle kohdallaan: kuunneltavana oli kaksi täydellistä kanadalaisaksenttia ja yksi aito uusiseelantilainen. Yritin kävellä kiltisti sweeppien ohjeita noudatellen, mitä nyt tämän tästä kuulemma nukahtelin seisaalleni.

Neljän kilometrin jälkeen pääsimme kauniille kallioaukiolle, jossa sain taas hetkeksi käpertyä avaruushuopien sisään huilaamaan. Seuraava semi-herääminen tapahtui hetkeä myöhemmin, kun kisan reittijohtaja Peter oli ilmaantunut paikalle tilannetta arvioimaan. Sweep-tädit jatkoivat matkaansa kohti uusia raatokeräilyprojekteja.

Peter ei onneksi ryhtynyt kyselemään tiesinkö kuka olin tai missä tai miksi. Hän kertoi olevansa Peter ja kertoi, että olemme Manning Parkissa Kanadassa. Hän kertoi lisäksi ymmärtävänsä, että olen vähän väsynyt, mutta uskoi kyllä, että yhdessä jaksaisimme ihan hienosti kävellä vielä vähän matkaa. Polut olisivat ihan helppokulkuisia ja maisemat kauniita. Kuusi kilometriä enää. En ymmärtänyt yhtään, miksi olin Manning Parkissa Kanadassa tai mihin sen kuuden kilometrin jälkeen mentäisiin, mutta Peter oli niin vakuuttava, etten kyseenalaistanut hänen ehdotustaan ensinkään. 

Sen jälkeen muistan pitkästi hidasta kävelyä. Unenomaisia pätkiä Peterin ja Dennisin keskusteluista. Ja sitten taas pitkä hämärä jakso, jonka jälkeen heräsin vieraasta autosta Naten vierestä. Kaikenkattava selitys oli lyhyt ja ytimekäs: "Dennis ja Katarina käyvät hakemassa kaikkien tavarat hotellilta. Me menemme sillä aikaa ER:iin tarkistuttamaan, että olet kunnossa ja illalla ajetaan takaisin lentokentälle. Kaikki hyvin, älä murehdi yhtään mistään."

Sellainen seikkailutarina tällä kertaa... Ihan maaliviivalle ei valitettavasti päästy, mutta Dennisin laskujen mukaan tulin kuitenkin kulkeneeksi yhteensä noin 192 kilometriä, kun kisan puitteissa juostu matka ja sweep-seurassa kuljettu taival lasketaan yhteen. Diskattu suoritus tai ei, viikonloppumme oli huikea ja ikimuistoinen. Ystävien ja kisaorganisaation tuki oli mittavuudessaan jotakin täysin mykistävää.

Sitten vain uusia haasteita etsimään...