Ironman Mont-Tremblant

... ja niin koitti taas vuosittaiseksi perinteeksi muodostuneen triathlonkisan aika!

Lajin logistisesta haastavuudesta johtuen halusin edelleen pysytellä autoilumatkan päässä kotoa. Kun kisavarustukseen mahdutetaan kolmen urheilulajin välineet ja varsinkin polkupyörä, pitäydyn mieluummin siinä mielessä yksinkertaisella tasolla, että kokoan kaiken tarvitsemani Nissanin takatilaan ja ajan paikan päälle, sen sijaan, että lähtisin koko komeuden kanssa lentokentälle. 

Kahden New Yorkin osavaltion puolella käydyn triathlonkisan jälkeen teki mieleni kuitenkin kokeilla jotakin uutta, ja tämän vuoden kisakohteeksi valikoitui Quebecin Mont-Tremblant, jonka reittiä oli kehuttu kauniiksi, mutta haastavaksi. Sinne siis!

Viikonloppuseikkailuni starttasi perjantaina aamuvarhaisella. Triathlonvarusteilla lastattu auto sujutteli kuvankaunista Interstate-89:a halki New Hampshiren ja Vermontin. Äänikirjojen ja hyvän kahvin vauhdittamana ensimmäiset 500 km taittuivat yllättävän sukkelaan. Kanadan rajalla piti maahantulojonossa hetken aikaa odotella - autojen katoille ja takatelineisiin viritetyistä polkupyöristä päätellen aika moni muukin oli matkalla kohti Mont-Tremblantia:

Kevyiden rajamuodollisuuksien jälkeen suuntasin kohti Montrealin lentokenttää, josta poimin kyytiin matka- ja kisaseuralaiseni Naten. Loppumatka, vaivaiset 120 kilometriä Mont-Tremblantin kisakeskukselle, taittui hyvässä seurassa varsin nopeaan.

Lauantai kului pitkälti kisaa valmisteleviin toimenpiteisiin. Nate nouti Denveristä kuriiripalvelulla matkustaneen polkupyöränsä ja kävimme viemässä pyöräily- ja juoksuvarusteemme paikoilleen transit-alueelle. Samoissa toimissa oli 2500 muutakin triathleettia tukijoukkoineen, joten tunnelma oli varsin eläväinen.

Iltapäivällä kävimme tekemässä pienen, kokeilevan uinnin Lac Tremblant-järven rannassa. Veden lämpötila oli mukavat 20 Celsiusastetta - erinomaisen sopiva märkäpuku-uintiin. Järvi oli kaunis ja kirkasvetinen. Kokeilu-uinti lupasi kaikin puolin mukavaa alkua seuraavan päivän kilpailuun.

Sunnuntaina aamuvarhaisella ajelimme hotellilta kisakeskukselle levottoman odottavissa tunnelmissa. Teimme viime hetken lisäykset transit-pisteiden varustepusseihin ja sen jälkeen lähdimme muun joukon mukana kohti Lac Tremblantin rantaa. Rantaviivalle asettuneessa luovassa jonomuodostelmassa oli todellakin märkäpuku-uimari poikineen - tapahtuman massiiviluonteesta ei ollut epäilystäkään.

Kanadan kansallishymnin jälkeen, kello 06:40 kajahti pro-sarjan lähtölaukaus ja viitisen minuuttia myöhemmin starttasi muu urheilijaimisto arvioidun uintiajan mukaisessa järjestyksessä. Kaiken lähtöjännityksen jälkeen olin huojentunut päästyäni lopulta veteen, mutta mukavaksi ennakoimani uintiosuus osoittautui hyvin pian varsin kaoottiseksi kokonaisuudeksi. Järvessä kilvan polskuttelevat triathleetit oli sullottu reitille vähän turhan kapeassa aikaikkunassa ja vedessä eteni nyt ehkä parikymmentä metriä leveä sekava, tiivis massa, jossa ei voinut välttyä kylkiin tuuppimisilta, potkuilta naamaan tai kanssauimarin sormilta kutittamassa omia jalkapohjia.

Massauinti koetteli kärsivällisyyttä ja välillä tuntui siltä, ettei matkanteko edistynyt ensinkään. Uinnin loppuaika, kohtuulliset 77 minuuttia, tulikin lopulta ilahduttavana yllätyksenä. Kyllä tämä tästä... Märkäpuku nopsasti päältä pois ja sen jälkeen kipitys transit-telttaan, jossa pyöräilyvaatetus päälle ja pikkuruinen 500 kilokalorin välipala nassuun. Sitten pyöräreittiä ihastelemaan!

Kaoottisen uintikokemuksen jälkeen pyöräily osoittautuikin varsin mukavaksi aktiviteetiksi. Osallistujat olivat nyt reitillä enemmän hajallaan ja liikennettä ohjaavat kisaorganisaation vapaaehtoiset pitivät kokonaisuuden hyvin hallinnassa. Ensimmäiset 60-70 kilometriä vilahti ohi lähinnä maisemista nautiskellessa ja vauhdin ylläpito sujui vaivattomasti.

Pyöräreitti oli 90 kilometrin mittainen lenkki, joka kierrettiin kahdesti. Reittisuunnittelu oli tehty ihan vähän pirullisesti ja kaikkein massiivisimmat mäet oli jätetty lenkin viimeiselle viidelletoista kilometrille. Ennakkovaroitusten perusteella luulin valmistautuneeni näihin mäkiin jotenkuten, mutta totuus oli kuitenkin paljon jyrkempi, paljon pidempi ja kaikin puolin paljon enemmän, kuin olisin kuvitellut. Ei se mitään, tietäisinpähän ainakin toisella kierroksella, mitä odottaa...

Pyöräetapin ensimmäinen puolikas taittui vähän yli kolmessa tunnissa. Lähdin kakkoskierrokselle hyvillä mielin, vaikka aavistelin vauhdin olevan hidastumaan päin. Ehtisin joka tapauksessa pyöräreitiltä pois hyvinkin ennen kuin aikarajat alkaisivat ahdistaa.

Aavistukseni vauhdin hidastumisesta kävivät matkan edetessä toteen. Tyynen aamupäivän tilalle ilmaantui nyt jostakin lähemmäs 10 m/s puhaltava tuuli, joka väärään suuntaan kohdistettuna teki ajamisesta melko työlästä. 140 kilometrin kohdalla takapuolen puutuminen alkoi toden teolla ärsyttää. Tietoisuus lenkin loppupuolella odottavasta ylämäki-infernosta ei ilahduttanut yhtään. Täytin ajatusmaailmani voimallisimmilla suomen kielen "havuja, perkele"-kaltaisilla loitsuilla ja jatkoin matkaa.

Kun lopulta saavuin pyöräni kanssa transit-alueelle ja sain käsiini nyssäkän, josta löytyivät juoksukengät, olin niin onnellinen, että olisin voinut melkein itkeä. Murheet kanssauimarien aiheuttamasta ruuhkasta tai mahdollisesta rengasrikosta voisi nyt jättää sikseen, jäljellä olisi enää maratonin verran juoksua, joka merkitsisi levollista autopilot-moodia. Aikaa startista oli tässä kohtaa kulunut vasta vähän reilut kahdeksan tuntia, joten asettamani tavoiteaika 12:30 alittuisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Juoksu starttasi iloisesti. Moni kanssakilpailija kärsi pyöräilyn jälkeisistä krampeista, mutta omat jalat kulkivat tyytyväisinä. Näissä tunnelmissa ilottelin ensimmäiset kymmenen kilometriä, kunnes ymmärsin, että klassiseksi viholliseksi aiemminkin muodostunut gastroenterologinen systeemini kaavaili jotakin ihan muuta. Sen jälkeen suunnitelmani iloisesta autopilot-hölkästä murenikin aika pikaisesti.

Asian hyvänä puolena mainittakoon, että kisaorganisaatio oli huomaavaisesti järjestänyt bajamaja-mallisia vessoja reitin varrelle ehkä kahden kilometrin välein. Asian huonona puolena se, että päädyin viettämään niissä ihan turhan paljon aikaa. Iloinen juoksu muuttui maltillisen varovaiseksi etenemiseksi  vessalta seuraavalle. Ne krampeista kärsivät kanssajuoksijat menivät nyt vuorostaan vaivatta ohi oikealta ja vasemmalta. Paska homma, ihan kirjaimellisesti.

Eipä tuossa muu auttanut, kuin niellä kohtalonsa ja jatkaa laahaavaa etenemistä. Taskuun oli onnekkaasti pakattuna muutama Imodium-tabletti, joista oli lopulta sen verran apua, että loppumatkasta pääsin taas vähän juoksemaankin. 

Kilometri ennen maalia alkoi päättymätön urheilukarnevaalikuja. Juoksureitin molemmin puolin oli kerääntynyt tuhansittain kannustajia kyltteineen, torvineen ja lehmänkelloineen. Ranskan- ja englanninsekainen tsemppimeteli oli korvia huumaava. Kertasin mielessäni kummallista kaikenkirjavaa päivää, johon oli mahtunut niin monta aallonharjaa ja -pohjaa, että oli vaikea ymmärtää. Ympärillä mekkaloiva yleisö kohteli jokaista kisaajaa kuin supersankaria, joten tartuin outoon hetkeen, laitoin jalat lentovaihteelle ja juoksin loppumatkan maaliin ajassa 12:47. Aika huikea päivä, käänteineen kaikkineen!

Nate oli päivän mittaan taistellut toisenlaisten haasteiden kanssa, mutta oli kuitenkin onnistunut rikkomaan henkilökohtaisen ennätyksensä ja ylittänyt maaliviivan kaksitoista minuuttia aikaisemmin. Illan ja seuraavan aamun mittaan kertasimme päivän outoja käänteitä ja olimme yhtä mieltä siitä, että olemme taas yhtä oppimiskokemusta rikkaampia. Kummankaan kisapäivä ei ollut sujunut ehkä ihan odotusten mukaan, mutta onpahan taas seikkailuja, joita muistella jälkikäteen. Oli loppuaika mikä hyvänsä, näitä finisher-T-paitoja ei tarvitse hävetä:

Ihana Irlanti

Viime vuoden kesäseikkailukäytäntö osoittautui varsin toimivaksi: pidennetty välilasku Islannissa Suomi-lomalta palatessa oli mielenkiintoinen kokeilu, jota halusin tänä vuonna jatkojalostaa. Sattumoisin Aer Lingus on viimeisen puolen vuoden aikana mainostanut radiossa ahkerasti suoria (ja edullisia) lentoja Dubliniin lähikentältämme Bradleyltä. Siitä se ajatus sitten lähti - useampi kärpänen yhdellä iskulla: voisi kokeilla Suomi-reissulle lähtöä ilman kaoottista Bostonin lentokenttää ja paluumatkalla viivähtää Irlannissa tutkimassa paikallista polkujuoksutarjontaa. Mikäjottei?

Matkalle lähtö itsessään oli jo vakuuttava kokemus sinänsä. Vaivainen puolen tunnin ajomatka kotoa olemattomassa liikenteessä ja erinomaisen kivuton lentokenttäpysäköinti. Pienen lentokentän etuina edelleen minimaaliset jonotusajat ja kaikenlaiselta yleiseltä sählingiltä välttyminen. Tämä hyvä.

Suomi-visiitti vierähti sukkelaan. Neljän päivän aikana ennätettiin viettää aikaa äidin kanssa, mökkeillä sekä Paulan että Leenan isännöiminä ja talkoilla Amurissa seinien maalaamisen merkeissä. Klassikkoaktiviteetteja - Pispalan portaita ja Rauhaniemessä uintia - tokikaan unohtamatta.

Kun sitten oli aika suunnata Helsinki-Vantaalta kohti Dublinia, alkoi reissujännitys vähitellen realisoitua. Tulevien päivien liikennöinti vasemmanpuoleisessa tiekulttuurissa meinasi kieltämättä vähän hermostuttaa. Onneksi lentokentän autovuokraamo tarjosi huomaavaisena eleenä muistutusrannekkeita oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneille:

Dublinin lentokentältä ajelin vajaat 100 km etelään, kohti Wicklow Mountainsin kansallispuistomaisemia. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävän nopeasti, mutta moottoritieltä erkauduttua tiekulttuuri osoittautui muuten vain mielenkiintoiseksi. Viimeiset 40 kilometriä määränpäähän ajelin teitä, joista suomen kielessä käytettäisiin luultavasti ilmausta "mökkitie". Tien leveys (tai kapeus) oli sitä luokkaa, että kaksi henkilöautoa pääsee juuri ja juuri ohittamaan toisensa ilman, että kummankaan tarvitsee väistää pientareen puolelle, mutta sivupeilien väliin ei jää kummempaa hajurakoa. Suoria pätkiä ei näillä teillä tunneta, vaan koko matka on jatkuvaa sattumanvaraista mutkaa ja mäennyppylää. Nopeusrajoitus oletusarvoisesti 80 km/h ja paikalliset mieluiten eivät tuosta vauhtiaan tingi. Kun samaan soppaan lisätään vielä ajoittaiset traktorit ja hullunrohkeat maantiepyöräilijät, on autoilukokemus vähintäänkin mieleenpainuva.

Seuraavan kahden päivän aikana jätinkin autoilun suosiolla vähemmälle ja keskityin oleelliseen. Keskellä kansallispuistomaisemaa sijaitsevalta hotellilta lähti pitkiä polkuja moneen suuntaan, joten temmellyskenttää riitti. 

Ensimmäisen päivän aamupuoliskolla sää oli pilvimassasta harmaa, mutta sen jälkeen sainkin taittaa taivalta pitkälti aurinkoisessa säässä. Vehreät kukkulat ja kirkasvetiset järvet jatkuivat jonoina silmänkantamattomiin. Mikäpä täällä seikkaillessa:

Parin päivän pikavisiitti Irlantiin oli kaikin puolin hauska kokemus. Nyt, kun tiedetään Dublinin olevan varsin vaivattoman matkanteon päässä, voisi tuota mielihyvin kokeilla joskus uudestaankin.

Run Rabbit Run 2018

Kolmen vuoden tauon jälkeen palasimme Naten ja Katarinan kanssa Coloradon Steamboat Springsiin, jossa juoksin Run Rabbit Run 100-mailisen syyskuussa 2015. Tällä kertaa sekoitimme pakkaa sen verran, että viimeksi pacerina toiminut Nate pääsi nyt juoksemaan ensimmäistä sadan mailin kisaansa ja itse sain vuorostani kokeilla pacerin roolia.

Starttia edeltävänä päivänä kävimme kisainfossa ja tutkailimme kolmen vuoden takaisia maisemia. Lähtöpisteen tuntumassa katselimme viimeksi analysoiden reitin ensimmäisiä jyrkkiä nousuja:

ja samoja profiileja, samoilla sijoilla, samoin kauhunsekaisin tuntemuksin ihmeteltiin nytkin:

(Tämänvuotinen pukukoodi laittaa kivalla tavalla pähkinänkuoreen yhteisen oppimiskäyrän kuluneen muutaman vuoden ajalta. Jotakin on opittu, ainakin siinä mielessä, että kumpikaan meistä ei osannut kolme vuotta sitten uida välttävää kummemmin.)

Kisa starttasi perjantaiaamuna viileässä, mutta aurinkoisessa säässä. Kolmen vuoden takainen vesisade oli kuin muisto vain, nyt rutikuivat rinteet vain pöllysivät, kun juoksijat lähtivät kipuamaan kohti ensimmäistä huoltopistettä, Mount Wernerin huippua.

Aamupäivällä suunnistimme Katarinan kanssa Fish Creek Fallsin huoltopisteelle, joka sijaitsi 17 mailin kohdalla. Lämpötila oli kisan ensimmäisten tuntien aikana ehtinyt kivuta lähtöviivan kolmesta Celsiuksesta jo lähemmäs kolmeakymmentä, mutta Nate saapui huoltopisteelle hyvissä voimissa:

Iltapäivän huoltopisteille ei ollut tukijoukoilla pääsyä, mutta seurailimme Naten seikkailun etenemistä GPS-trackerin avulla. Illan tullen aloimme hankkiutua Olympian Hall:ille, jossa sijaitsi puolimatkan huoltopiste ja jolta itse liittyisin Naten seuraksi reitin loppupuoliskolle.

Nate saapui Olympian Hall:ille vähän ennen puolta yötä, ensimmäisen 51 mailin jäljiltä hieman voipuneena, mutta muuten hyvillä mielin. Muutaman rakkolaastarin ja pienen yöpalan jälkeen oltiin valmiita jatkamaan matkaa (kiitos kuvasta Katarinalle):

Yötaival sujui yllättävän vaivattomasti. Olin etukäteen pelännyt, että oma harjoitteluni enimmäkseen merenpinnan korkeudella tekisi minusta mahdollisesti riippakiven, kun seurana on ohuessa ilmanalassa vakituisesti asusteleva juoksija ja reittiprofiili kokonaisuudessaan 2000-3300 metrin korkeudessa. Hengittäminen ei onneksi kuitenkaan tehnyt tiukkaa ja pysyin Naten vauhdissa ihan hyvin.

Tähtikirkas yötaivas vaihtui uuteen aurinkoiseen päivään. Maisemissa ei ollut todellakaan moitteen sijaa:

Yli vuorokauden verran matkaa taittaneet Naten jalat alkoivat vähitellen hidastua, mutta matka jatkui. 75 mailin (120 km) kohdalla tulin miettineeksi, että aika kauas, kirjaimellisesti, on tultu siitä Natesta, johon tutustuin työpaikalla Santa Clarassa 2010, ja jolla oli tuolloin elopainoa lähemmäs 150 kiloa. Hatunnoston arvoinen totaalielämänmuutos.

Päivästä tuli jälleen kuuma ja viimeiset 20 mailia osoittautuivat varsin haastaviksi. Taistelutahtoa ei kuitenkaan puuttunut. Hitaasti, mutta varmasti kivuttiin polkupätkä toisensa jälkeen, kunnes lopulta olimme takaisin Mount Wernerin laella ja jäljellä oli enää pitkä alamäki laaksossa häämöttävälle maaliviivalle. Nate otti iloisen loppuspurtin viimeisen kymmenen kilometrin etapille ja saapui maaliin ajassa 36:45. Pitkä ja työteliäs seikkailu, mutta toivottavasti kaiken vaivan arvoinen! Pacerilla oli ainakin hauskaa...

Onnittelut Natelle suuren projektin loppuun saattamisesta! Nähtäväksi jää, millaisia ulkoilmahaasteita ensi vuodeksi keksitään...

Pikavisiitillä Pohjolassa

Jos kuka surkuttelee amerikkalaisen työkulttuurin lyhyitä lomia, voin tämän murheen osoittaa täysin aiheettomaksi sillä perusteella, että viikossakin ennättää yllättävän paljon...

Kesälomareissuni alkoi tiistai-iltana Bostonin lentokentältä. Vikkelä välilasku Reykjavikissa ja (lähes) perillä Helsinki-Vantaalla keskiviikkoiltapäivällä paikallista aikaa. Myönnettäköön, että illan suussa Tampereelle saapuessa saattoi reissuväsy jo vähän painaa. Vaan eipä haittaa, sosiaalinen elämä pääsi hyvään alkuun heti torstaiaamuna, kun rymysin jet lageineni Pyynikille lenkille jo hyvissä ajoin. Puoli kuuden jälkeen vastaan pyöräili entinen työtoverinin Jouni, jonka kanssa jäin hyväksi toviksi kuulumisia vaihtamaan. Olipa hauska, jos kohta yllättävä jälleennäkeminen!

Amurin mummua (nyttemmin oikeastaan Jankan mummu) käytiin tervehtimässä useampaan otteeseen. Tuntui hyvältä nähdä, miten äidin uusi asuinpaikka on muuttunut sujuvasti kodiksi ja arkiset kuviot olivat hyvin mallillaan. Vuosikausien tauon jälkeen äiti oli löytänyt uudestaan myös villasukkien kutomisen. Näitä on viime kuukausina tehtailtu ahkerasti ja meillekin tarttui kotiin viemisiksi monta paria:

Helteinen kesä oli lämmittänyt Näsijärvenkin harvinaisiin lukemiin (mittauspaikasta riippuen 24...26 C). Onkiniemen rannassa tuli käytyä vaihtelevilla kokoonpanoilla joka päivä parikin kertaa. Aikaiset linnut saivat nauttia kauniista auringonnousuista ja hiljaisista kallionpoukamista:

Monta muutakin hauskaa hetkeä mahtui neljän päivän pikavisiittiin. Yleistä maailmanparannusta lenkkipolulla Anja-serkun seurassa sekä rakkaan, vanhan luokkakaverin kanssa kahvikupposen äärellä. Jälleennäkemisiä rakkaiden sisarten kanssa sekä Seidi-mummun luona Helsingissä. Niin, ja laatuaikaa Pispalan portaissa, tottakai:

Sunnuntaina oli aika lähteä paluumatkalle, tällä kertaa vähän viivytellen. Koska nykyinen suosikkilentoyhtiömme Icelandair pontevasti markkinoi pitkiä välilaskuja Reykjavikissa, päätin ottaa sellaisen kokeiluun. Sunnuntaina iltapäivällä laskeuduin Keflavikin kentälle ja vuokrasin kahdeksi päiväksi auton, jolla sukkuloin satakunta kilometriä idemmäs, Hveragerðiin. Tuolla tulen ja jään ihmemaassa seikkailin puolitoista päivää pitkin poikin jännittäviä polkuja, ihmetellen vesiputouksia, kuumia lähteitä ja satumaisia kukkuloita, jotka olivat metka yhdistelmä karua ja vehreää:

Tiistaina illalla kotiin palasi viikon reissun jäljiltä vähän väsynyt, mutta ylen onnellinen ja tyytyväinen matkaaja. Eipä olisi tullut pieneen mieleenikään surkutella muka-lyhyitä kesälomia, kun jo ensimmäisen viikon aikana ennätti tehdä vaikka mitä. Jäljellä olevat kaksi viikkoa säästetään vähän tuonnemmaksi - katsotaan, mitä hauskaa niistä kehkeytyy...

Punaisen kallioperän ihmemaassa

Coloradolaisystäväni Naten kanssa olimme viime vuoden puolella suunnitelleet osallistuvamme alkuvuodesta yhdessä 50 mailin polkujuoksutapahtumaan. Kohteeksi valikoitui Arizonan Antelope Canyon, jossa olisi tarjolla huikeita maisemia ja helmikuisen kirpeää vuoristoilmaa.

Naten suunnitelmat valitettavasti peruuntuivat, kun työnantajansa keksi lähettää hänet samaan aikaan kahdeksi viikoksi Saksaan. Harmillista sinänsä, mutten antanut soolomatkailuajatuksen kummemmin vaivata mieltäni vaan lähdin tyytyväisenä keskenäni juoksuviikonlopun viettoon.

Antelope Canyon-kisan lähtölaukaus kajahti lauantaina aamukuudelta. Ensimmäisen tunnin ajan hölköttelimme polkuja otsalamppujen kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla, mutta auringon noustua päästiin nauttimaan maisemista - ja niitähän riitti! Punaisia avokallioita ja huikeita kanjoneita...

Päivän hauskinta antia olivat polut, jotka mutkittelivat syvissä halkeamissa kallioiden sisällä. Näitä labyrinttien aaltoilevia seiniä olin monet, monet kerrat katsellut toisten ottamista kuvista ja haaveillut itse pääseväni joskus paikan päälle. Unelmien täyttymys:

50 mailin matka taittui kokonaisuudessaan melko mukavasti ajassa 10 tuntia ja risat. Olin päivääni perin tyytyväinen, joskin pahoillani Naten puolesta, joka luultavasti ei Saksassa päässyt ihan tällaisista juoksumaastoista nauttimaan.

Sunnuntaille varaamani paluulento lähtisi vasta myöhään illalla, joten matkalla lentokentälle oli hyvin aikaa uusille polkuseikkailuille Utahin puolella. Grand Staircase Escalante on massiivinen luonnonpuisto, josta pääsin nyt päiväretkeni aikana kokeilemaan ihan minimaalista osuutta. Löytyi hauskoja raidallisia kallioita ja vähän luntakin:

Jussin työnantajan kunniaksi kävin tutkimassa myös tällaisen polun:

Hauskoja maisemia löytyi täältäkin. Lisää kuparipitoista kalliota ja lisää raitoja! Loistavat puitteet puolipakolliselle kenkäselfielle...

Aika hieno juttu kerrassaan nämä kaksi toimivaa jalkaa, joiden kuljettamana pääsee tutkailemaan tällaisia huikeita paikkoja. Asianhaara, joka ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, ja josta on hyvä muistaa olla kiitollinen...

Surreaaleja juhannustunnelmia

Suomi-lomamme käynnistyi perjantaiaamuna Helsinki-Vantaalta. Juhannus on sujunut paljolti aikaeroväsyjä tasaillessa. Tampere on keskikesän juhlan nimissä melko autio ja aavemainen, joten kukaan ei ole ollut todistamassa lomailevien ekspatriaattien outojen mielihalujen toteuttamista.

Juhannusaamuna olimme kaikki hereillä aamuneljään mennessä. Aikamme mietiskelimme sopivaa ajankulua ja päädyimme lähtemään Rauhaniemen Kansankylpylään. Eipä ollut rannassa tungosta aamuhämärissä, varsinkaan, kun veden lämpötila oli maltilliset +14 °C, ilman lämpötila keskikesään sopivat +7 °C. Ihan loistavat olosuhteet märkäpukutreenille kuitenkin:

Edellispäivänä olimme käyneet ruokakaupasta hamstraamassa kullekin mieleisiä Suomi-herkkuja. Juhannusaamupalaksi valikoitui siis esimerkiksi leipäjuustoa:

ja Saarioisten maksalaatikkoa puolukkahillolla (kylmänä, suoraan vuoasta, mikäjottei...):

Lisää Suomi-nostalgiaa löytyi aamun televisiosta. Varhaisteinimme käpertyivät tyytyväisinä katselemaan Muumeja:

Näillä eväillä on pahimmat reissuväsymykset hyvinkin selätetty. Josko lähipäivinä vähitellen rohkaistuisimme harrastamaan sosiaalista elämääkin, jokseenkin normaalien hereilläoloaikojen puitteissa...?

Parisuhdelomalla Providencessa

Essi ja Varpu suuntasivat lauantaina yökylään naapurin Lauran, Patrickin ja Cecin luo:

Me vanhemmat otimme huikean tilaisuuden kiitollisina vastaan, olihan edellisestä kahdenkeskisestä yöstä vierähtänyt suunnilleen kaksi vuotta aikaa. Naapuriosavaltio Rhode Island on jäänyt toistaiseksi vähemmälle tutkimiselle, joten pääkaupunkinsa Providence vaikutti mielenkiintoiselta minilomakohteelta.

Lauantaina iltapäivällä ajelimme muutaman mutkan kautta ensin Connecticutin etelärannikon maisemateille ja sieltä edelleen Rhode Islandin puolelle. Providence osoittautui luonteeltaan jotenkin Suomen Turun (jokivarteen rakentunut yliopistokaupunki) ja Kalifornian Santa Cruzin (hassua hippihenkistä merenrantaelämää) risteytykseksi:

Lauantai-iltana istuimme kiireettömän illallisen italialaisen keittiön herkuista nautiskellen ja maailmaa parannellen. Sunnuntaiaamupäivällä teimme ekskursion yliopistonmäelle (kaupunginosa nimeltään todellakin College Hill) ja silmäilimme historiallista kampusta. Soman näköinen alue:

Olipa lystikäs miniloma meillä! Vähän niin kuin olisi käynyt ulkomailla puolentoista tunnin ajomatkan päässä. 

Fat Dog 2016

Vuoden extreme-seikkailureissu suuntautui tänä vuonna Kanadaan, British Columbian provinssiin. Neljän satamailisen kisan jälkeen Fat Dog 120 vaikutti luontevalta jatko-osalta omien rajojen etsiskelyprojektissa. Kun vielä neljä päivää ennen kisan starttia organisaatiolta tuli ilmoitus, että alkuperäistä reittiä (120 mailia / 193 kilometriä) on jouduttu puistoviranomaisten toivomuksesta vähän muuttelemaan (lisäämään reitille neljä kilometriä mittaa ja 400 nousumetriä), ei riemulla ollut mitään rajoja.

Matka kohti Vancouveria lähti liikkeelle hieman kankeasti. Keskiviikkoaamun lento Hartfordista Torontoon peruuntui viime hetkellä koneen vikaantumisen vuoksi. Air Canada lupasi järjestää vaihtoehtoisen yhteyden "tuota pikaa", joka käytännössä tarkoitti sitä, että odottelin lähtöportilla ylimääräiset yhdeksän tuntia, pääsin illan viimeisellä lennolla Torontoon ja muutaman mutkan kautta lopulta Vancouveriin, jonne saavuin paikallista aikaa aamukahdelta. Kisaa edeltävien hyvien yöunien periaatteesta jouduttiin tällä erää valitettavasti vähän lipsumaan...

Myöhemmin torstaiaamuna tapasin Vancouverin kentällä tukijoukkoni Naten, Katarinan ja Dennisin. Vuokrasimme auton ja lähdimme suuntimaan kohti Princetonin kylää, jossa sijaitsi viikonlopun tukikohtamme. Iloisena yksityiskohtana joukkomme jatkoksi ilmaantui myös entinen työkaverini Joe, joka asuu nykyisin Seattlessa. Joe oli päättänyt tehdä viikonvaihteensa ratoksi "pienen autoretken" ihan vain tullakseen tervehtimään ja ollakseen paikalla toivottamassa hyvää onnea lähtöviivalla. 

Kisa starttasi perjantaina aamupäivällä Lakeview Creekin leirintäalueelta. Viime vuonna kisa oli juostu melko vilpoisissa olosuhteissa, mutta tällä kertaa lämpöasteet keikkuivat hellelukemissa heti aamusta. Ylämäet olivat eri maata kuin koto-Connecticutissa (heti kärkeen reipas kipuaminen 1500 metriä kohti taivasta), mutta maisemat olivat mitä mainioimmat ja seura mukavaa.

Vähän ennen yhdeksää perjantai-iltana saavuin Bonnevierin huoltopisteelle hyvissä voimissa. Kuuma päivä ja vaativat mäet olivat ottaneet veronsa, mutta muuten olo oli mainio. Takana oli 66 kilometriä ja tältä huoltopisteeltä sain seurakseni pacer-Naten, jonka kanssa kuljimme yhdessä seuraavat 80 kilometriä. Alkuyö sujui suorastaan hurmoksellisen hyvin. Edessä oli taas reipas 1200 metrin pystysuuntainen kiipeilyepisodi, mutta hyvä juttuseura siivitti matkantekoa kivasti. Aamuyön tunteina huumorintaju joutui enemmän koetukselle, kun vatsa alkoi protestoida. Jokusen matalalentotunnin jälkeen edessä oli onneksi armelias auringonnousu, uusi päivä ja parempi yleisfiilis. Matka jatkui.

Lauantaipäivä ei jäänyt juurikaan perjantaita viileämmäksi. Kilometrejä tahkottiin noin +30 C:een tuntumassa. Onneksi vuoristopuroista ja -järvistä löytyi monin paikoin vettä, joka soveltui mainiosti juoksuvaatetuksen viilentämiseen. 

Lauantaina iltapäivällä oli Naten urakka suoritettuna ja Shawatumin huoltopisteellä (149 km) oli aika päästää ensimmäinen pacer levolle. Skylineltä seuraani liittyi vuorostaan Dennis. Jalat eivät enää kulkeneet järin vauhdikkaasti, mutta sauvoista oli kiitettävästi apua. Lihasjumit ja väsymys olivat kaiken kaikkiaan hallittavassa mittakaavassa ja olo oli kelvollinen. Nyt pitäisi vain pysyä suunnitelmassa ja jatkaa askel askeleelta kohti maalia. Aikaahan olisi vielä ruhtinaallisesti.

Skylinen huoltopisteellä (164 km) oltiin vähän auringonlaskun jälkeen. Jäljellä olevat reilut 30 km tuntuivat olevan hyvinkin tehtävissä. Yksi pitkänpitkä ylämäki (1500 m pystysuunnassa) ja sen jälkeen samanmoinen alamäki kohti maalia. Ilma oli täynnä sairaalloisen aggressiivisia hyttysiä, joihin ei tepsinyt minkään valtakunnan ötökkämyrkky, mutta tätä tekijää lukuun ottamatta matkanteko tuntui sujuvan oikein hyvin. Raivostuttavat hyttysenpuremat tuntuivat olevan verraten pieni murehdittava.

Pari tuntia Skylinen jälkeen muistikuvat katkesivat. Tai muuttuivat sekavaksi unen ja valveen väliseksi massaksi, jonka totuudenmukaisuudesta on vaikea sanoa yhtään mitään. Muistan hermostuneeni rakennuksista, jotka ilmaantuivat polun varteen ja katosivat, kun pääsimme lähemmäs. Huoltopisteestä, jonne ohitseni juosseet kanssakisaajat suhahtivat, mutta jota ei ollut olemassakaan, kun itse pääsin kohdalle. Muistan turhauttavan märän nurmikon, joka ei muuttunut omaksi sängyksi, vaikka miten olin varma siitä, että olen keskellä painajaisunta, josta herään ihan kohta. Muistan kiljuneeni solvauksia Dennisille päin naamaa asioista, joita en todellakaan muista.

Todisteet kertovat, että puolenyön jälkeen olimme oikeasti saavuttaneet Camp Mowitchin huoltopisteen, jossa olin sovinnollisesti asettunut tunniksi nukkumaan. 

Sen jälkeen matkaa oli jatkettu - tai yritetty jatkaa ainakin. Dennis oli yrittänyt motivoida jatkamaan matkaa askel kerrallaan, mutta olin päättäväisesti jämähtänyt niille sijoilleni ja milloin nukahtanut seisaalleni, milloin heittäytynyt polun varteen unia jatkamaan. Muuten hyvä idea, mutta pikkutunneilla vuoristoilmassa nollan tuntumaan pudonnut lämpötila alkoi häiritä juoksijan termodynamiikkaa. Ohikulkevien kanssajuoksijoiden suosiollisella avustuksella oli päälleni puettu kaikki omasta ja Dennisin repusta löytyneet lisävaatteet kuin myös pakollisiin varusteisiin kuuluneet avaruushuovat, mutta horkkatärinä ei vain ollut ottanut asettuakseen.

Kisaorganisaation "sweepit" (raatokeräilijävapaaehtoiset) ilmaantuivat paikalle jossakin vaiheessa sunnuntaiaamua. Kaksi suloista, reipasta, iloisen auttavaista täti-ihmistä vaikuttivat mielestäni suunnilleen hyviltä haltiattarilta. Sain kaiken jo päälle puetun lisäksi lainata heiltä kivan kevyttoppatakin, josta olin perin iloinen. 

Sweepit kartoittivat tilannetta, kehuivat minua hurjan reippaaksi ja selittivät, että kaikki on hyvin ja nyt pitäisi vain kävellä muutama kilometri, jonka jälkeen jotakin, en muista yhtään mitä. En tiennyt yhtään missä olin tai mistä koko jutussa oli kyse. Tädit vaikuttivat luotettavilta. Muistan ajatelleeni, että harvoin näen sellaista unta, missä audio on näin viimeisen päälle kohdallaan: kuunneltavana oli kaksi täydellistä kanadalaisaksenttia ja yksi aito uusiseelantilainen. Yritin kävellä kiltisti sweeppien ohjeita noudatellen, mitä nyt tämän tästä kuulemma nukahtelin seisaalleni.

Neljän kilometrin jälkeen pääsimme kauniille kallioaukiolle, jossa sain taas hetkeksi käpertyä avaruushuopien sisään huilaamaan. Seuraava semi-herääminen tapahtui hetkeä myöhemmin, kun kisan reittijohtaja Peter oli ilmaantunut paikalle tilannetta arvioimaan. Sweep-tädit jatkoivat matkaansa kohti uusia raatokeräilyprojekteja.

Peter ei onneksi ryhtynyt kyselemään tiesinkö kuka olin tai missä tai miksi. Hän kertoi olevansa Peter ja kertoi, että olemme Manning Parkissa Kanadassa. Hän kertoi lisäksi ymmärtävänsä, että olen vähän väsynyt, mutta uskoi kyllä, että yhdessä jaksaisimme ihan hienosti kävellä vielä vähän matkaa. Polut olisivat ihan helppokulkuisia ja maisemat kauniita. Kuusi kilometriä enää. En ymmärtänyt yhtään, miksi olin Manning Parkissa Kanadassa tai mihin sen kuuden kilometrin jälkeen mentäisiin, mutta Peter oli niin vakuuttava, etten kyseenalaistanut hänen ehdotustaan ensinkään. 

Sen jälkeen muistan pitkästi hidasta kävelyä. Unenomaisia pätkiä Peterin ja Dennisin keskusteluista. Ja sitten taas pitkä hämärä jakso, jonka jälkeen heräsin vieraasta autosta Naten vierestä. Kaikenkattava selitys oli lyhyt ja ytimekäs: "Dennis ja Katarina käyvät hakemassa kaikkien tavarat hotellilta. Me menemme sillä aikaa ER:iin tarkistuttamaan, että olet kunnossa ja illalla ajetaan takaisin lentokentälle. Kaikki hyvin, älä murehdi yhtään mistään."

Sellainen seikkailutarina tällä kertaa... Ihan maaliviivalle ei valitettavasti päästy, mutta Dennisin laskujen mukaan tulin kuitenkin kulkeneeksi yhteensä noin 192 kilometriä, kun kisan puitteissa juostu matka ja sweep-seurassa kuljettu taival lasketaan yhteen. Diskattu suoritus tai ei, viikonloppumme oli huikea ja ikimuistoinen. Ystävien ja kisaorganisaation tuki oli mittavuudessaan jotakin täysin mykistävää.

Sitten vain uusia haasteita etsimään...