Omppuekskursio

Olemme nautiskelleet rennosta kotiviikonlopusta New Englandin kuulaassa syksyssä. Ruska-aika tekee tuloaan ja päivät alkavat vähitellen viilentyä.

Lauantaimme ratoksi lähdimme Varpun kanssa iltapäiväkävelylle läheiselle Wrightin hedelmäfarmille. Omenasesonki on hyvässä vauhdissa ja ex-tempore-itsepoimijoille oli tarjolla varovaisen arvion mukaan kahtatoista eri lajiketta. 

Kassi täyttyi innokkaan poimijan toimesta vikkelään. Strategiana oli poimia muutama omena jokaista lajiketta, jotta seuraavalla käynnillä tiedetään, mihin lajikkeisiin keskittyä.

Kaiken kaikkiaan mukava ja tuottelias kävelyretki. Tosin, saalista hartaudella maisteltuamme emme ole juurikaan viisaampia. Cortlandit, Jonamacit, Gingergoldit ja Honeycrispit ovat niin maanperusteellisen hyviä kaikki, että taidamme seuraavallakin visiitillä poimia omenoita täysin sattumanvaraisesti. Saatammepa noukkia mukaan muutaman kummallisen kurpitsankin...

Run Rabbit Run ynnä muuta korkeakulttuuria

Hartaudella odotettu seikkailureissu Coloradoon starttasi keskiviikkona aamupäivällä. Lennot Hartfordista Denveriin sujuivat mutkattomasti ja Nate oli Denverin kentällä vastassa. Juoksutapahtumaa edeltävinä kuukausina pacerini on ollut - jos mahdollista - tästä kisasta ja valmistautumiseen liittyvistä yksityiskohdista enemmän innoissaan kuin juoksija itsekään. Matkalla lentokentältä Nate kertoi käyttäneensä alkuviikosta kaksi vuorokautta valmistaakseen kylmäsuodatettua kahvia (!), jotta halutessani voisin ennen kisaa tai sen aikana tyydyttää kofeiinitarpeeni vähän ylellisemmin. Uskomatonta asialle omistautumista kerrassaan...

Keskiviikkoillalle ilmaantui yllättäen mukava bonusohjelmanumero. Katarinan ystävä oli aiemmin varannut liput Billy Joelin konserttiin Denverin areenalla, mutta ei nyt työmatkaesteestä johtuen päässytkään itse paikan päälle. Oli kieltämättä huikea kokemus päästä nauttimaan tuon musiikkivirtuoosin esityksestä. Tunnelma hallissa oli tiivis ja eläväinen:

Torstaina aamulla suuntasimme auton nokan kohti viikonlopun kisakeskusta. Steamboat Springs sijaitsee Coloradon pohjoispuolella, noin 300 kilometrin päässä Denveristä. Vuoristomaisemat olivat silmää hivelevän kauniita ja ruska-aika juuri alkamassa:

Kisa starttasi perjantaiaamuna mielenkiintoisissa olosuhteissa. Lähtöviivalla lämpöasteita oli pirteät viisi Celsiusta ja juoksijoita hemmoteltiin kaatosateella. Myös maastoprofiili oli luokkaa "luulot pois", kun ensimmäisen kuuden kilometrin aikana kivuttiin vertikaalisuunnassa reippaat 1300 metriä Mount Wernerin laelle. Tuona aikana vesisade ehti muuttua ensin raekuuroksi ja sen jälkeen kevyeksi lumisateeksi.

Jyrkemmän alkumatkan jälkeen reittiprofiili muuttui hieman kohtuullisemmaksi. Sade lakkasi ja taivas alkoi kirkastua. Matalan maan asukille laihanlainen vuoristoilma aiheutti kuitenkin omat haasteensa. Jalat painoivat enemmän kuin yleensä ja juoksu tuntui jähmeältä. Olin tämän ongelman tiedostanut jo etukäteen, enkä siksi ottanut stressiä hitaasta vauhdista. Coloradon asukeilla on näissä tilanteissa kiistämätön kotikenttäetu. En keskittynyt jahtaamaan tiettyä loppuaikaa vaan nauttimaan seikkailusta.

Nate ja Katarina ottivat tapahtumasta ilon irti omalla tahollaan ja heiluivat lehmänkelloineen kiitettävän aktiivisesti useammallakin huoltopisteellä. Katarina oli puuhakkaana kameransa kanssa ja piti myös sosiaalisen median ajan tasalla.

Päivän aikana saatiin nauttia kirkkaasta auringonpaisteesta ja lähes hellelukemista, mutta kisaorganisaatio oli etukäteen varoitellut "yllättävän kylmistä" öistä ja kehottanut varautumaan asianmukaisesti. 41 mailin (65 km) huoltopisteellä saikin jo kiskoa taas takkia päälle. Noin muuten kisafiilis oli mitä mainioin.

Noin 12 tuntia startista, vähän ennen iltakahdeksaa saavuin 45 mailin huoltopisteelle, jolta Nate liittyi juoksuseurakseni. Aurinko oli juuri painunut horisonttiin, joten valjastimme otsalamput käyttöön ja lähdimme seuraavalle etapille seuraamaan louhikkoista heijastimilla merkattua polkua. Kuuntelimme polun varressa kohisevia vesiputouksia, mutta visuaalinen tarkastelu jäi sysipimeässä vähemmälle.

Yön edetessä kerrospukeutuminen pääsi kunniaansa. Pikkutunneilla ohitimme reitin korkeimman huipun Summit Laken tuntumassa (3200 m merenpinnasta), jossa lämpötila oli pakkasen puolella ja puuskittainen tuuli teki ilmasta vielä astetta aggressiivisemman. Huoltopisteiden tunnelma oli kuitenkin omaa luokkaansa. Vapaaehtoiset talkoilijat huolehtivat juoksijoista väsymättömällä välittämisen asenteella. Nuudelikeittoa nuotiotulen ääressä, rakkojen runtelemien jalkojen paikkauspalvelua, kuumaa kaakaota, pannukakkuja ja voimaannuttavia kannustuksen sanoja - kaikkea, mitä voipunut juoksija vain toivoa saattaa.

Nate teki hyvää työtä pacerin asemassa. Matka taittui tasaisen varmasti, kun juoksijan väsymystä hämättiin vaihtuvilla puheenaiheilla. Yön aikana ehdimme jutella mm. asiakaspalvelutyön ihanuudesta, molekyylikemiasta ja siitä, miksi ketun happamiksi haukkumat marjat ovat englannissa viinirypäleitä, mutta suomessa pihlajanmarjoja. Pari kertaa sammutimme otsalamput ja tutkailimme Linnunrataa täysin pilvettömässä yössä.

Vähän ennen aamuviittä saavuimme Dry Laken huoltopisteelle. Matkaa oli takana 74 mailia ali suunnilleen 120 km. Nyt oli aika kiittää Natea seurasta, päästää pacer hyvin ansaituille unille ja suunnata omin päin kohti matkan viimeistä neljännestä. Olo ei ollut tässä kohtaa enää kovin kehuttava, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Käskin siis sisäisen valittajani olla vaiti ja lupasin tälle, että maaliin olisi matkaa enää ehkä reilut yhdeksän tuntia. Kyllä tämä tästä…

Auringon noustessa ilma lämpeni vähitellen. Vauhti ei ollut päätä huimaava, mutta mieli oli hilpeä. Vimmatusti särkeviä lihaksia tuntui olevan vähän joka puolella kehoa, mutta matka eteni kuitenkin. Katselin vuoristopolulta aukeavaa aamua ja olin perin onnellinen juuri siinä hetkessä, tuskaa huutavine jäsenine kaikkineni.

Varpu oli osallistunut kannustusjoukkoihin etätöinä ja laittanut Camelbakini sivutaskuun viestin, joka oli tarkoitettu avattavaksi 85 mailin kohdalla. Tämä, jos mikä lämmitti mieltä:

Saavuin viimeiselle huoltopisteelle puolisen tuntia puolenpäivän jälkeen. Huoltopisteen vapaaehtoiset olivat kannustavia, kuten aina ja toivottivat mukavaa matkaa kahdeksan kilometrin maalisuoralle, joka olisi pelkkää alamäkeä. Kuulostaa periaatteessa kivalta, mutta 157 kilometriä kulkeneet reisilihakset eivät olleet jyrkän alamäkietapin hauskuudesta kovin vakuuttuneet. Ei se mitään. Lähdin laskeutumaan rinnettä ensin varovasti lynkytellen, mutta löysin sitten jostakin mielekkään astunnan ja oivalsin vauhdin hauskuuden ihan uudella tavalla. Tällä pitkällä alamäkipätkällä useimmat kilpasiskot ja -veljet etenivät suosiolla hiljakseen kävellen, mikä oli omiaan lisäämään omaa loppukiri-intoani. Kun lisäksi oivalsin, että maaginen 30 tunnin loppuajan alitus on ihan mahdollisuuksien rajoissa, ei riemulla ollut rajoja.

Maaliviivan liepeillä oli suuren urheilujuhlan tuntua. Juoksijoiden tukijoukot olivat kerääntyneet paikalle hihkumaan ja yleisellä mekkaloinnilla suosiotaan osoittamaan. Näin myös Nate ja Katarina. Maaliviiva ylittyi ajassa 29:33, millä irtosi oman ikäsarjan neljäs sija. Ei hassumpaa.

Josko sitä sitten ryhdyttäisiin miettimään sopivaa haastetta ensi vuodelle?

Juhlavalmisteluja

Hoplaa! Taas on koittanut se aika vuodesta, kun kuuden kuukauden tunnollinen harjoittelu lähenee loppuhuipennustaan. Tämä sunnuntai on pyhitetty viime hetken valmisteluille ja nyt alkaa kaikki olla valmiina ensi viikonlopun suurta seikkailua varten. Run Rabbit Run-tapahtuma starttaa Coloradon Steamboat Springsissä perjantaiaamuna ja jos kaikki sujuu mallikkaasti, maaliviiva saavutetaan lauantaina alkuiltapäivästä, 165 kilometriä myöhemmin.

Run Rabbit Run on omalla kohdalla neljäs sadan mailin juoksutapahtuma, joten jonkinlainen käsitys on siitä, mitä reissu tuo mukanaan. Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin ensimmäinen ohuen ilmanalan satamailinen, mikä tietysti tuo oman jännitysmomenttinsa. Kun reitin matalimmat kohdat ovat noin 2000 metriä merenpinnasta ja parhaimmillaan käydään yli 3200 metrin korkeudessa, saattaa hengästyminen yllättää alailmoissa harjoituslenkkinsä juosseen kulkijan.

Matkaa ei tarvitse kuitenkaan taittaa ypöyksin. Kanssakilpailijoiden hyvän seuran ja huoltopisteillä häärivien vapaaehtoisten lisäksi on tukijoukoikseni lupautunut Coloradossa asuva entinen työkaverini Nate vaimonsa Katarinan kanssa. He ovat ottaneet huolehtiakseen yleisen logistiikan (autoilun sekä majoituksen ennen kisaa ja sen jälkeen) ja Nate on lisäksi tulossa pacerikseni noin 50 kilometrin yötaipaleelle.

Jos uteliaisuutta riittää, kisan etenemistä voi ensi viikonloppuna seurailla tässä osoitteessa:

http://www.hallucinationsports.com/event/show/148040778#/results::1442197176788

Oma numeroni (löytyy "Tortoise"-sarjan alta) on 709.

Suomi-vieraita

Syyskesän arkielomme sai piristävää vaihtelua, kun Leena ja Jari tulivat kyläilemään Connecticutissa. Syyskuun ensimmäisen viikonlopun jatkeeksi siunaantui maanantainen Labor Day (paikallinen vapunkaltainen pyhäpäivä), joten pääsimme nauttimaan pidennetystä viikonlopusta isommalla porukalla.

Lauantaina lähdimme ekskursiolle lähikyläämme Storrsiin, jonka seikkailupuistosta olimme kuulleet paljon ylistäviä kommentteja, muttemme olleet omakohtaisesti paikkaan aiemmin tutustuneet. Päivästä kehkeytyikin varsin hauska: metsikköön oli rakenneltu monenlaisia seikkailuratoja - kiipeilyä, vaijerivirityksillä kävelyä, köysiratoja ynnä muuta hauskaa - joissa riittikin huvitusta ja haastetta meille kaikille.

Paikoittain hyvin korkeallekin kurottelevat seikkailuradat olivat taidokkaasti suunniteltuja ja puisto kokonaisuudessaan oli hyvin vaikuttava. Parin tunnin kiipeilysession jälkeen olimme sekä tyytyväisiä että voipuneita. Melko intensiivinen kokemus sekä fyysisesti että henkisesti. Tänne pitää päästä pian uudestaan.

Säät ovat olleet hyvin helteisiä, joten intiaanikesän innoittamina suuntasimme maanantaina New Londoniin, meren rannalle. Mainingeissa polskuttelu ja valkealla hiekalla (tai hiekassa) köllöttely tekivät retkipäivästämme hyvin rentouttavan. Melkein kuin olisi ollut lomalla itsekin.

Tiistaina ja keskiviikkona vieraamme tutustuivat Connecticutiin omatoimisesti sillä aikaa, kun isäntäväki oli työmaalla ja koulussa. Illat kuluivat mukavasti lautapelien ja yleisen maailmanparannuksen merkeissä.

Viikko hujahti ohi nopeasti. Torstaiaamuna oli jo valitettavasti aika sanoa Suomi-vieraille hyvästit. Leena ja Jari jatkoivat lomamatkaansa minivisiitillä Reykjavikiin.

Kivaa on ollut se, vaikka olemme Tollandissa asustelleet vasta pari kuukautta, on jo tähän mennessä luonamme ehtinyt kyläillä vieraita Suomesta kahteenkin kertaan. Tarja, Aleksi ja Ville viettivät täällä heinäkuussa kaksi lomaviikkoa ja nyt oli Leenan ja Jarin kyläilyvuoro. Tämä on ollut meistä todella mukavaa ja toivomme saavamme lisää vieraita lähitulevaisuudessa. Laittakaahan siis mietintämyssyyn - ovet ovat täällä Maissilakin lukijakunnalle avoinna ja vieraat enemmän kuin tervetulleita! Kuka ehtii seuraavaksi?

Back to school!

Joskus ne loppuu pitkätkin lomat, niin kuin sattuvasti sanotaan... Essi ja Varpu saivat ruhtinaallisen kesäloman, kun koulu Toiviossa loppui toukokuun lopussa, kun taas syyslukukausi Tollandissa käynnistyi vasta syyskuun alussa.

Mukavalta tuntui se, että sekä Essin että Varpun kouluilla järjestettiin uusille tulokkaille ennen koulun alkua tutustumistuokio, jolloin pääsi tapaamaan omaa opettajaa ja tutustumaan paikkoihin. Tämä tasoitti kummasti tietä uusiin ympyröihin ja oli informatiivisuudessaan tärkeä juttu myös vanhempien kannalta.

Essi otti koulun alkamisen koko lailla lunkisti. Vaikka Toiviosta vasta nelosluokalta päässeestä tytöstä tulikin nyt lennossa kuudesluokkalainen ja siten yläkoululainen, ei tilanne tuntunut kummemmin stressaavan. Vaikka koulupäivä jo itsessään vaatii nyt enemmän organisointikykyä ja keskittymistä, kun joka tunti pidetään eri luokassa, joka aineessa on eri opettaja ja lukujärjestyskin vaihtuu neljästi vuodessa - puhumattakaan siitä, että koulutyö sinänsä on vaativuudeltaan ihan eri sfääreissä kuin Suomessa, tuntuu Essillä olevan langat varsin hyvin käsissä.

Varpua uuteen kouluun meneminen jännitti enemmän. Kakkosluokalta suoraan neloselle hyppääminen, uusi opettaja, koulubussilla liikennöinti, kielelliset haasteet, uuden kutsumanimen käyttö - paljon Varpu näitä etukäteen pohti ja murehti kuvioiden toimivuutta. Alkujännityksen jälkeen kaikki on kuitenkin lähtenyt sujumaan mainiosti: enemmän haasteita tuottava koulunkäynti tuntuu olevan tervetullut muutos. Varpu tuntuu nyt oivaltaneen oppimisen ilon aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. 

Näin syrjäkylän asukkeina pääsemme nyt osallisiksi koulubussikulttuurista, joka onkin osoittautunut hyvin toimivaksi käytännöksi. Middle schoolin koulubussi noukkii Essin kyytiin kotipihan kulmalta joka koulupäivä 07:10 ja palauttaa samaan paikkaan kolmelta iltapäivällä. Varpu taas hyppää kotipysäkiltä Intermediate schoolin koulubussin kyytiin 08:00 ja palaa 15:30. Joka päivä samanmittaisena toistuva "normipäivä" helpottaa arjen suunnittelua kummasti. Näppärästi toimiva koulubussijärjestely sujuvoittaa myös kotitoimistolla sorviaan pyörittelevän Jussin työpäiviä.