On aika purjeet nostaa ylöspäin

Aika retuperälle on viime aikona jäänyt varsinainen kuulumisten päivittäminen, tosin päteviä syitä tähän blogitteluvaitonaisuuteen löytynee kelpo nivaska... Olemme siis elelleet väliaikaiskortteerissa Amurin mummulassa ja päivät ovat kulkeneet pitkälti saman kaavan mukaan: Jussi on viettänyt päivät sorvin ääressä loppurutistuksen merkeissä, tytöt ovat kuluttaneet aikaansa lähinnä ulkoiluaktiviteettien äärellä tai uimassa (minkä toki voi laskea ulkoiluksi senkin). Illoiksi on karautettu kyläilemään "viimeistä kertaa" milloin minnekin. Aikataulujen yhteensovittelu ja riemukkaiden byrokratiakiemuroiden (näitähän sitten riittää...) selvittely ovat pitäneet huolen siitä, että mietintätyötä on riittänyt jokaiselle joutohetkelle. Luultavasti vähintään puolet tärkeistä asioista on unohtunut jonnekin ajatuskasojen alle, eivätkä tilannetta yhtään helpota kroonisesti hukassa olevat tavarat. Esitämmekin nyt julkiset pahoittelumme siitä, että a) emme ole ehtineet/jaksaneet laajemmin Maissilakkiin viime päivien käänteitä tilitellä ja b) olemme hanakasta yrittämisestä huolimatta olleet sosiaalisesti varsin rajallisia - toivomme, että ne läheisemme, jotka ovat jääneet tässä hötäkässä henkilökohtaisesti hyvästelemättä, eivät ottaisi asiasta itseensä.

Kaikesta kaoottisuudesta huolimatta voimme lohduttautua sillä, että lähdön hetki on kuitenkin jo ihan kynnyksellä. Lentokone irtautuu Suomen kamaralta ensi tiistaina alkuiltapäivästä ja sen hetken jälkeen kaaos muuttuu ainakin toisenlaiseksi. Sen jälkeen meillä on taas "oikea" koti, joskin pitkän aikaa hyvin keskeneräinen sellainen. Toiveajattelemme, että suurin osa hukatuista tavaroista luultavasti löytyy taas, kun kaikki löytää oman paikkansa, eikä omaisuus loju irrallaan siellä täällä - mikä matkalaukuissa, mikä pyykkikorissa, mikä rahtikontissa Atlantilla. Vähitellen elämä asettuu taas aloilleen?

Tänään kävimme tervehtimässä tyttöjen entistä perhepäivähoitajaa, Tarjaa sekä poikiaan Villeä ja Aleksia. Iloisen leikkipäivän päätteeksi meidät hyvästeltiin mieleenpainuvin menoin: Tarja ja pojat esittivät meille Pekka Simojoen kappaleen "Jäähyväiset", jonka sanat osuivat kerrassaan kohdalleen. Kun näitä sanoja kuunteli 6- ja 7-vuotiaiden poikien laulamana, ei liikutuksen kyyneliltä voinut välttyä:

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.

Teille lausumme nyt näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin,

on aika purjeet nostaa ylöspäin.

Turvallista matkaa

aalloilla elämän,

kanssa hyvän ystävän.

Onnellista matkaa me toivotamme näin,

on aika purjeet nostaa ylöspäin.

Onnellista matkaa

aalloilla elämän,

kanssa hyvän ystävän.

Tamperelaisuutta tankkaamassa Tammelantorin Tapolan tiskillä

Tiettyjä suomalaisuuteen liittyviä asioita pitää vielä yrittää ehtiä nauttia varastoon ennen lähtöä. Suomalaisuuden alalaji tamperelaisuus ansaitsee sekin osansa huomiosta. Tamperelaisuuden olemus on voimakkaasti läsnä Tammelantorilla, joten suuntasimme tänään sinne töistä lounaalle.

Tänään on viimeinen työpäiväni Suomessa. Työkaverin kanssa mietimme, mikä olisi sopivan juhlallinen, näillä näkymin viimeinen työmaalounas Suomessa. No, aito Tapolan mustamakkara (+puolukkahillo ja maito) Tammelantorin grillistä ei voi mennä kovin paljon vikaan...

Syntyjä syviä

Essi on tänään ollut kovin mietteliäänä siitä, miksi mennään naimisiin ja mistä tietää, kenen kanssa kuuluu mennä naimisiin. Kysely asian tiimoilta jatkui lounasruoan äärellä:

Essi: "Mutta mitä jos meneekin vahingossa naimisiin sellaisen kanssa, josta ei välitä yhtään?"

Äiti: "Ei naimisiin mennä ihan yhtäkkiä vahingossa. Ensin ihmiset tutustuu toisiinsa ja vasta sen jälkeen kun nainen on löytänyt sellaisen miehen ja mies sellaisen naisen, jota rakastaa ihan yli kaiken, vasta sitten ne menevät naimisiin. Kyllähän sellaisesta ihmisestä, jota oikein kovasti rakastaa, myös välittää aivan hurjasti."

Essi: (mietintää) "... ni-in. Kun nainen on ensin löytänyt miehen, se tekee sellaisen kokeilun, että se menee sen miehen luokse yhdeksi yöksi. Jos se mies on hyvä, sitten se nainen voi mennä sen kanssa naimisiin."

Meitsi-Marian koira

Varpu lauleli pihalla täyttä kurkkua: "Meitsi-Marialla koira on, Meitsi-Marialla koira on, Meitsi-Marialla koira on, sen nimeksi antoi Jeesus..."

En tiedä, olivatko sanat päässeet aikojen saatossa osin unohtumaan vai alun alkaenkin kuultu vähän miten sattuu, mutta ei aikaakaan, kun Essi ehätti korjaamaan: "No ei se kyllä ihan noin mennyt. Taisi olla sittenkin Neitsyt Marialla poika."

Essin perheenperustamissuunnitelma

"Aikuisena mä aion synnyttää neljä lasta. Mutta niiden lasten on sitten käyttäydyttävä kunnolla. Jos ne kertaakaan tekee typeryyksiä, mä lähden kyllä heti pois, enkä tule enää ikinä takaisin."

...

"... Eipäs kun kyllä niitä lapsia kannattaakin hankkia viisi. Jos olis neljä lasta, niin iltapalalla kävis aina niin, että kaksi haluaisi puuroa ja kaksi mysliä. Ja sitten tulis riita, enkä mä jaksais kuunnella. Mutta jos olis viisi lasta, niin sitten tehtäisiin iltapalaksi sitä, mitä enemmät lapset äänestää."

Aikuisena voi tehdä kaikkea mitä haluaa

Essi: "Sitten kun mä tulen isoksi, mä aion hankkia kielikorun. Mutta en vielä pitkään aikaan, ehkä kuusikymmentävuotiaana."

Varpu: "Ai. Mutta sitten kun mä tulen isoksi, mä aion hankkia korvatulpat. Sitten mun ei tarvitse kuunnella, jos joku huutaa mulle."

Levottomat

Viime päivät ovat täyttyneet väsyneestä puuhastelusta. Tauotonta pyykinpesua lepopäivän ratoksi. Vimmattua tavaroiden etsintää. Millään ei tunnu olevan omaa paikkaa ja lisäksi elintärkeitä papereita on tällä hetkellä aivan liian monta kansiollista siihen nähden, kuinka vähän aivokapasiteettia on tällä hetkellä jäljellä minkäänlaisen arkistoinnin järjelliseen toteuttamiseen. Kevyttä kaaosta.

Huomenna karautamme Helsinkiin USA:n konsulaattiin haastateltaviksi. Operaatio tämäkin. Eilisaamun urakoimme viisumia varten tarvittavien valokuvien kimpussa. Koska pykälien vaatima kuva ei ole lähelläkään minkäänlaista standardipassikuvaa, ei ongelmansa kanssa voi vain kävellä valokuvaamoon kameran eteen. Ihan itse saat etsiä lähiympäristöstäsi sopivasti valaistun harmaan tai valkoisen taustan, asetella kunkin perheenjäsenen vuorollaan kameran eteen ohjeiden mukaiseen asentoon, ottaa kuvat, teettää ne ja leikellä sitten omassa askarteluyhteisössäsi määräysten vaatimaan 2 tuumaa x 2 tuumaa kokoon. Vähemmän suoraviivainen juttu (jota ei välttämättä olisi kannattanut jättää viime tippaan). Mitä luulette konstailevan kolmevuotiaan tekevän, jos kehotuksena on olla hetki paikallaan, katsoa suoraan kohti kameraa ja pitää suu kiinni? Meidän tapauksessamme kolmevuotias oli hetken paikallaan, katsoi suoraan kameraan, mutta piti suuta niin ammollaan kuin ikinä osasi. Väsyneet vanhemmat yrittivät uhkailla, kiristää ja lahjoa, mutta loppukohtauksessa kuopus pokerinaama oli edelleen niillä sijoillaan, kita apposen auki ja muu perhe hihitti epätoivoisen hervotonta, väsynyttä naurua olohuoneen lattialla... Isosiskonsa oli onneksi mallikelpoisempi kuvattava, joskin vasta puoli päivää myöhemmin heräsimme siihen tosiasiaan, että kuva on kelvoton, koska ruokkoamattomat otsahiukset peittivät kulmakarvat, mikä ei luonnollisesti ole sallittua. Ei siis muuta kuin sakset esiin ja parturoimaan ja sen jälkeen uudestaan kuvia napsimaan. Onneksi, tosiaankin, tämä episodi osui jälkikasvusta kärsivällisemmän yksilön kohdalle. Huh, huh!

Työstähän tämä käy - eikä loppua näy... Vaan ei anneta sen häiritä, eiköhän se päämäärä kuitenkin kuittaa kaiken tämän sählingin? Näin ainakin vakaasti uskomme ;o)

Viittä vaille Suomessa

Joutessani tässä kirjoittelen tilanneraporttia täällä JFK:n kentällä New Yorkissa. Koneeseen pakkautuminen näyttää alkaneen, joten reilun kahdeksan tunnin päästä olisi tarkoitus olla Suomessa, mutta valitettavasti vasta Helsingissä...

Matkamme alkoi neljän maissa Kalifornian Mountain View:stä. Lentomme New Yorkiin lähti San Franciscosta puoli kahdeksan aikaan ja kesti reilun viisi tuntia. Ainakin se etappi oli yllätyksetön (ja ihan hyvä niin). Kummatkin saimme onneksi vähän nukuttuakin. Saas nähdä onnistuuko sellainen tällä jälkimmäisellä pätkällä.

Kohti kotia - eiku... ???

Outo fiilis kerrassaan. Yleensä tässä tilanteessa, viikon reissun jälkeen paluumatkalle lähtiessä voi onnellisena huokaista "Ihanaa päästä kohta kotiin". Nyt asetelma on aivan nurinniskoin. Ei ole kotia oikein missään. Ei enää Lempäälässä, mutta ei vielä täälläkään. Edessä siis "paluumatka" väliaikaiseen. Pari viikkoa ihmettelyä vähän missä sattuu, sen jälkeen varsinainen kotimatka, tosin paikkaan, jota ei ihan äkkiseltään vielä kodiksi käsitä. Hmm...

Surullista? Ei, ei oikeastaan. Hämmentävää lähinnä. Mihin vanha loppuu ja mistä uusi alkaa? Mitä tapahtuu siinä välissä, kun ei kuuluta mihinkään? Outoa keikkua näin irrallaan, hetken aikaa on niin vapaa, että ihan ahdistaa. Mikä maa, mikä valuutta? Ei mitään hajua.

Hei, me seikkaillaan!

Kuulumisia toisaalta

Tytöt ovat tällä hetkellä mummun ja vaarin riemuna mökillä. Kuuleman mukaan Varpu kuluttaa päiviään lähinnä rannan kiviä pesemällä: "Ei mee talo muuten kaupaksi, jos ei oo siistiä."

Paikka auringossa

Kävimme eilen tekemässä vuokrasopimuksen. Elokuun alusta on majapaikkamme oleva tämän näköisessä ympäristössä (näkymä tulevalta parvekkeelta):

Asuntokompleksi muodostuu rivitaloista/luhtitaloista, jotka ympäröivät vehreää puistoaluetta. Talot ovat vanhoja, mutta alueen viihtyisyys ja läheltä löytyvä hyvä koulu ratkaisivat valinnan. Lähiympäristö muodostuu enimmäkseen omakotitaloista/pientaloista, lisäksi löytyy puistoja sekä aivan naapurista maauimala.

Entiseen kotiin verrattuna huoneiden lukumäärä vähenee yhdellä mutta toisaalta neliöitä tulee kolmannes lisää. Naapurustossa asustaa paljon lapsiperheitä, joten leikkikavereita Essille ja Varpulle löytyy varmasti. Jussin työmatka on noin kymmenen kilometriä, joka on mahdollista taittaa autolla tai polkupyörällä. Eiköhän tästä ihan kelpo koti kehkeydy...

Ihan pieni pikapostaus näin aamutuimaan - lisää kuvia ja tekstiä asian tiimoilta myöhemmin :o)

Mistä tunnet sä nörttien paratiisin?

... ainakin siitä, että hotellin uima-altaalle kerääntyneistä viidestä ihmisestä kolme on varustautunut läppärillä... Vietämme toipumispäivää aurinkoisessa Mountain View:ssa, jos mittari näyttäisi C-asteita, lukemat huitelisivat varmaankin noin kolmeakymmentä, mutta täkäläisittäin lienee korrektimpaa käyttää Fahrenheit-asteita, joita on nyt mittarissa noin 85. Kivasti tarkenee!

Paikan päälle matkustaminen kävi kyllä työstä. Saavuimme perille viime yönä puoli yhden tietämissä, siis hyvin täsmälleen 24 tuntia siitä, kun olimme Tampereelta startanneet. Kun 8+6 tunnin lentokoneessa istumisen ja muutaman muun mutkan jälkeen korva kosketti tyynyä, nukutti oikein mainiosti siitä huolimatta, että sisäisen kellon olisi pitänyt olla 10 tunnin aikaerosta edes vähän ihmeissään. Tyylikkään loppuhuipennuksen matkan tekoon tuotti majapaikan etsintä, johon saimme yön hämärinä hetkinä uppoamaan muutamankin ylimääräisen kiemuran. Ajelimme ohjeistuksen mukaisesti pitkin East El Camino Real:ia, mutta vaikka kuinka sahasimme edestakaisin, numeron 840, josta hotellin piti löytyä, kohdalla oli akupunktiohoitola. Ei paljon yösydännä lämmittänyt. Lopulta löysimme eräältä parkkipaikalta muuan yksinäisen yövartijan, joka ystävällisesti neuvoi meitä ajamaan samaa tietä vielä pidemmälle, kunnes tien numerointi alkaisi uudelleen nollasta. Jaa niin mitä?!? Siis toden totta, olimme kyllä oikealla tiellä, oikean numeron kohdalla, mutta Mountain View:in sijaan olimmekin Sunnyvalen "kunnan" puolella. Nyt olemme siis käyneet oppitunnin numero yksi Piilaakson paikallissuunnistuksessa, ehkä se loppukin liikennelogiikka ajan myötä aukenee...

Alkuviikosta pääsemme sitten tositoimiin, asuntovaihtoehtoja kartoittamaan ym. Ehkä ihan hyvä, että meitä on tuolloin kyyditsemässä Coherentin hankkima paikalliskonsultti ;o)

Kasseja ja nyssäköitä

Tässä hieman loppuviikon raporttia, kun on kirjoittelu tänne päässyt vähän jäämään muiden asioiden jalkoihin.

Keskiviikko oli varattu kodin tavaroiden pakkaamiseen niin, että kuljetusliikkeen miehet saisisivat ne helposti mukaansa. Jotain erikoistavaraa jäi Suomeen. Jarmo ja Niina ottivat elekroniikkaromut vintilleen talteen. Kiitos heille siitä:

Torstai-aamuna tasan kello yhdeksän oli kuljetusliike Victor Ekin miehet oven takana innokkaina käymään hommiin. Vaikka olimme keskiviikon ajan järjestelleet ja pakkailleet tavaroita muovilaatikoihin, emme edes voineet kuvitella millainen homma oli vielä edessä...

Nimittäin, kotona pakattavaa sitten riitti. Oli pakaasia:

... lootaa:

... ja laatikkoa:

Kaiken kaikkiaan 6-7 kuutiota tavaraa saimme aikaiseksi, vaikkemme mitään hamstereita mielestäni olekaan. 58 pakaasia sulloimme Victor Ekin autoon. Kello oli noin kolme, joten kuusi tuntia saimme kulumaan kodin paketoimisessa (kahvitaukoineen):

Perjantaina oli vuorossa kämpän siivous ja loppujen tavaroiden roudaaminen jätepisteeseen ja satunnaisille muille loppusijoituspaikoilleen. Tavaran paljous yllätti. Nyssäkkää riitti ja riitti, vaikka kämpän piti muka olla jo tyhjä! Illalla väsyneinä kaaduimme Amuriin sänkyyn. Mummu ja vaari olivat onneksi mökillä, etteivät nähnyt kotonaan vallitsevaa kaaosta.

Lauantai-aamuna pakkasimme perheen autoon ja hurautimme Johannan siskon luo. Lapset jäisivät sinne hoitoon muutamaksi yöksi. Lähdön tunnelma oli enemmänkin kaoottinen kuin haikea. Koti-ikävälle on aikaa sitten myöhemmin! Sateisessa Hervannassa tankkasimme ja sitten matka suuntasi kohti Helsinkiä:

Tuhannen ja yhden esineen reittien suunnittelemisesta turtana jonkin oli pakostakin mentävä vikaan. Tällä kertaa se oli lasten turvaistuimet. Jari ja Leena tietysti tarvitsevat niitä lasten kuljetuksiin, mutta siellähän ne möllöttivät Primeran takapenkillä. Oltiin jo Iittalan kohdalla tulossa kun Jari soitti asiasta. No, hetken miettimisen jälkeen koukkasimme Shell-huoltoasemalle ja saimme neuvoteltua kahvilanpitäjän kanssa, että penkit jäävät tunniksi säilöön. Sieltä ne sitten kätevästi päätyisivät oikeaan paikkaan.

Loppumatka meni onneksi ilman kummempia sattumuksia. Helsinki-Vantaan pysäköintitalot olivat melko tarkkaan täytettyjä, joten niissä saimme pyöriä hetken paikkaa etsien. Lopulta voimme kuitenkin huoahtaa helpotuksesta. Turvatarkastuksen jälkeen jäimme odottelemaan koneeseen pakkautumista kuohuviinilasien äärelle:

Viikko, jolloin kaikki oli mullin mallin

Tänään lähti Victor Ekin matkassa maailmalle 58 kollia tavaraa, suunnilleen kuusi kuutiota. Järki ei voi käsittää, mistä tätä roinaa oikein sikiää. Kuvittelin, ettemme ole tavaranhaalijaihmisiä. Kuvittelin, että selviämme aika pienellä kuormalla, kun paljon kaikenlaista on jo ehditty kylvää lähipiiriin, Uffen boksiin ja roskikseen. Kuvittelin pahasti pieleen. Ja vaikka muuttofirma vei jo oman osansa, ei tälle kaaokselle näy loppua. Vielä pitäisi järkeillä jotenkin se tavara, mitä tarvitaan tulevien viikkojen aikana ennen kuin on paikka, jonne asettua aloilleen. Ja keräillä rippeensä saadakseen loppusiivouksen tehtyä. Huhhuh...

Lapset ovat olleet ymmärrettävän ymmällään vallitsevasta tilanteesta. Vaikka etukäteen on asioista puhuttu, ei pieni mieli selvästi hahmota asioita tapahtuviksi ennen kuin omin silmin näkee. Etenkin Varpulle tavaroiden lähteminen on aiheuttanut suurta murhetta. "Miksi toi setä vie meidän pesukoneen? Missäs meidän vaatteet sitten tiskataan?" Samoin ruokapöydän häviäminen oli tietysti valtaisa huolenaihe. Onneksi saimme kivuttomasti rakennettua pariksi päiväksi korvaavan setupin saunan alalauteesta:

Keittiön tyhjennysoperaation lomassa kaappien perukoilta löytyi yllättäen kuohuviinipullo, jonka saimme muistaakseni tupaantuliaislahjaksi. Mietimme, että tänä iltana voisi olla korkea aika korkata se... Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu! Loppusiivoukseenkin löytyy kummasti uutta pontta, kun välillä vilkaisee weather.comia, joka lupailee Santa Claraan ensi viikolle tasaisia 28-29 C:een lämpötiloja. Vertailun vuoksi - tällä hetkellä ikkunan takana tulee vettä vaakasuunnassa ja mittarissa taitaa olla asteita 13. Plussan puolella sentään...

Koti katoaa

Tänään tulivat ensimmäiset myymiemme isojen huonekalujen uudet omistajat hakemaan ostoksiaan. Lähti keittiön pöytä ja tuolit, lipasto sekä vihreä sohva, nojatuoli ja rahi. Aiemmin meni jo olohuoneen sohvapöytä, mutta se ei yksistään vielä tuntunut missään.

Nimittäin, tänään vasta ensimmäistä kertaa ymmärsin, että tässä ollaan oikeasti lähdössä jonnekin. Tyhjän kodin kaiku on ääni, joka karmii selkäpiitä. Ja kaiku pahenee päivä päivältä, sitä mukaa kun tavaroita haetaan lisää.

Asuntomme pitää olla tyhjä lauantaiaamuun mennessä. Hyvällä tuurilla huonekalut ovat silloin joko päätyneet uusille omistajilleen tai jääneet tänne seuraavien asukkaiden päänvaivaksi. Tulevat asukkaat kun suostuivat ottamaan kontolleen huonekaluja, joiden arvelivat kelpaavan tutuilleen. Ihan hyvä meille. Säästyypähän purkamisen ja kuljetuksen vaiva...

Seuraava viikko menee Johannan kanssa Santa Claraan tutustuessa. Meitä on vastassa siellä pitkään asunut konsultti, joka kertoilee meille alueesta ja järjestää käyntejä asuntoalueille ja toivottavasti myös alueen peruskouluihin. Lapset jäävät kotiin ensin mummulaan ja sitten tätiensä hoteisiin. Kiitos sukulaisverkostolle tästä ihanasta mahdollisuudesta!

Matkan jälkeen onkin sitten ihmettelemistä, missä päivämme (ja yömme) vietämme... Kesä on lämmin, joten eiköhän me pärjätä!

Spontaania palautetta

Onko mitään konstailemattomampaa kuin kolmevuotiaan pulleat käsivarret kaulan ympärillä ja spontaani toteamus: "Äiti, sä olet mun kaikkein paras ihminen." ?

Viimeisiä viedään...

Pahoittelemme viime aikojen laiskanpuoleista tilannepäivitystä. Varsin vauhdikasta viipottelua on tämä viikko ollut ja tahti jatkuu nousujohteisesti kohti ensi viikkoa. Tosin sillä erotuksella, että loman alkamisen myötä on mahdollisuus keskittyä muuttopuuhasteluun täysipainoisemmin. Jääkaapin ovessa keikkuu "to do"-lista, josta tekemättömät asiat vähitellen vähenevät... Ensi torstaina kuvioihin ilmestyy muuttofirma, joka lähettää mukaan otettavat tavarat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Atlantin ylitykselle. Perjantaina on loppusiivouksen aika ja viikonloppuna uusien asukkaiden sisäänmuutto. Jännittäväksihän tämä käy!

Kieltämättä haikeissa tunnelmissa on viime päivinä tehty erinäisiä asioita viimeistä kertaa (ainakin pitkään aikaan). Lapsilla oli tänään viimeinen päiväkotipäivä, samoin kuin itselläni viimeinen työpäivä, Jussi joutunee menemään ensi viikolla vielä muutamaksi päiväksi viimeistelypuuhiin. Keskiviikkona vietimme Corelasen porukalla läksiäisiä, joiden jälkitunnelmissa vieläkin hihittelen itsekseni. On tuo vain niin hupaisa yhteisö, että ikävä tulee aivan väistämättä.

Tänä iltana oli suunnattomia vaikeuksia raaskia kutsua lapsia sisälle iltapalalle. Ulkona oli mukavan aurinkoista ja kertakaikkisen hyvät leikit kesken. Tietoisena sääennusteesta, joka lupailee ensi viikolle sekä viilenevää että vesikeliä, koin pistoksen sisälläni, kun ymmärsin, että tällä pihamaalla kirmaillaan kesähepenissä nyt ihan viimeisiä kertoja. Annoin hyvillä mielin puoli tuntia lisäaikaa - pihkakäpykauppiaille ja kerrostalon rakentajille: