Uimavalvoja

Kesäinen Crystal Lake on yhtä ihana kuin aina ennenkin ja uintilenkit järven ympäri kuuluvat taas viikoittaisiin lempirutiineihin.

Joinakin aamuina uinnilta rantautuessani olen kiinnittänyt huomiota venerampin viereisellä rantakaistalla retkeilytuolilla istuskelevaan iäkkäämpään täti-ihmiseen. Toisinaan aamun lehteä lueskellen, toisinaan vain järvelle katsellen. Kauniina, aurinkoisina aamuina rannalla istuskelu vaikuttaa eittämättä laatuajalta, mutta onpa joukkoon mahtunut viileitä ja pilvisiäkin aamuja, jolloin taivaalta vihmoo kevyttä vesitihkua - tuolloin olen kieltämättä tädin rantaistuntomotivaatiota vähän kummastellut.

Tänä aamuna järvestä noustessani täti oli taas venerampin vierellä retkeilytuoliinsa asettuneena ja tällä kertaa innostui avaamaan keskustelun: "Kaunis aamu tänään. Tuntuuko vesi jo lämpimältä?"

Vastasin jotakin ympäripyöreää melko lämpimästä vedestä, mutta totesin silti vielä pitäytyväni mieluusti märkäpuvussa. Täti tähyili kohti järven eteläistä rantaviivaa ja osoitti kohti siellä viipottavaa oranssia avovesiuintipoijua: "Tulin tähän taas rantavahdiksi, kun mieheni halusi lähteä uimaan. Onhan se uiminen mukavaa, mutta itseäni aina pelottaa, että mitä, jos jotain sattuu, kun yksin lähtee uimaan."

Kysyin, miten pitkälle tämä yleensä ui. Yleensä kuulemma järven ympäri (noin 3000 metriä) - ja tämä rutiini toistuu noin kolmena aamuna viikossa. Täti jatkoi kertomustaan: "Mutta olen kyllä kiitollinen kaikista näistä aamuista. Viime vuosina miehellä on kuitenkin ollut aika paljon haasteita terveyden kanssa. Ensin jouduttiin tekemään tekonivelleikkaukset molemmille lonkille. Ja kolme vuotta sitten todettiin eturauhassyöpä - ne hoidot olivat todella rankkoja. Mutta nyt on onneksi saanut olla terveenä. Ikää on 81 vuotta, mutta uinti sujuu yhtä vahvasti kuin aina ennenkin. Ei näitä terveitä päiviä saisi ottaa itsestäänselvyytenä - näistä pitää muistaa olla kiitollinen."

Viisaita sanoja - ja motivoivia. Pidän tämän tädin sanat kirkkaana mielessä ja samalla toivon, että olen itse vielä 81-vuotiaana siinä kunnossa, että voin tehdä rutiinilla pitkiä avovesiuintilenkkejä.

Hiljaisiksi käyneet viikonloput

Viikonloppumme ovat siirtyneet uudelle aikakaudelle. Nyt jo useampana viikonloppuna peräkkäin olemme ihmetelleet kotona kummallisesti kutistunutta kokoonpanoa: molemmat jälkeläiset ovat tahoillaan töissä ja kotona päivystää enää me kaksi keski-ikäistä - onneksi sentään koira seuranamme! Essi on Savers:iin pestautumisensa jälkeen ollut tiiviisti töissä kaikki viikonloput ja Varpun vapaa-ajasta kiitettävän suuri osa kuluu telinevoimistelusalilla 6-8-vuotiaiden joukkueita ohjastamassa, milloin ei sitten oman joukkueen harjoituksissa.

Vaan onpa kevätkelit, joista nauttia! Doryn mielestä on erityisen hauskaa, kun lenkkiseuraksi saa koko pariskunnan, yksittäisen lenkittäjän sijasta. Lähimetsien polut ovat mukavaa kuljettavaa juuri nyt, kun lumet ovat sulaneet ja kuralillingit kuivuneet, mutta vielä ei tarvitse häiriintyä hyttysistä tai punkeista.

Välillä poiketaan pallokentälle juoksemaan ympyröitä, ihan vain silkasta ympyröiden juoksemisen ilosta:

Vähän muunkinlaista harjoitusta on näinä päivinä ohjelmassa. USCIS (maahanmuuttovirasto) on vähitellen palannut normaaliin toimintaan pitkän Covid-sulun jälkeen ja viime vuoden maaliskuussa paikoilleen jähmettyneet byrokraattiset operaatiot pääsevät jälleen jatkumaan. Johannan kansalaisuushakemus on niin ikään nytkähtänyt tässä systeemissä taas vähän eteenpäin ja huhtikuun alussa on vuorossa kansalaisuushaastattelu. Haastatteluun kuuluu keskustelu, jossa virkailija käy läpi kohta kohdalta kansalaisuushakemuksen (21-sivuinen dokumentti), englannin kielitaitoa testaavat kokeet sekä USA:n historiaa, hallintoa ja maantiedettä käsittelevä koe. Näitä sitten vaan opiskelemaan - ei koulua, vaan elämää varten?

 Enpä olisi vielä vuosi sitten osannut arvata että olen vuoden päästä:

• Juoksemassa lähialueen tiellä...
• Pakkasessa...
• Pimeässä, otsalampun valossa...
• Jo kahdeksan kilometriä kävelleenä ennen juoksua...
• Koiran kanssa...
• Hengästymättä...
• Vapaaehtoisesti!

Ja vieläpä 17 kiloa kevyempänä! Urheilukellokin antaa kannustavaa palautetta:

Vaalijännitystä kerrakseen

Tiistaisen vaalipäivän tuloksia on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ääntenlaskenta on jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Tasaväkisenä käynyt kamppailu on pitänyt koko USA:n varpaillaan neljättä päivää.

Tämä on yksi niistä päivistä, joista kysellään jälkikäteen:

Muistatko missä olit silloin, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden?

Muistatko missä olit silloin, kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui?

Muistatko missä olit silloin, kun Joe Biden voitti täpärästi USA:n presidentinvaalit?

Olin Hudson Highlands State Parkissa juoksemassa ja vähän ennen puoltapäivää pysähdyin pitämään evästaukoa. Siinä samalla ajattelin vilkaista pikaisesti ääntenlaskentatilannetta ja Pennsylvanian tulos oli juuri vahvistettu.

Olin niin onnellinen, että olisi tehnyt mieli halata ensimmäistä vastaantulijaa. Paikalla ei ollut kuitenkaan muita, vain yksi orava. Kerroin sille, että Biden voitti vaalit. Se näytti ilahtuvan, niin kuin kunnon newyorkilaisen demokraattioravan sopiikin.

Midstate Massive

Tämän vuoden osalta toistaiseksi jokainen suunnitelmissa ollut juoksutapahtuma on peruuntunut. Kun jouduin myös perumaan lokakuulle suunnitellun Cloudsplitter 100-kisan omalta osaltani johtuen tämänhetkisistä matkustusrajoituksista, olin jo melkein henkisesti valmistautunut siihen, että tämä vuosi jäänee historiaan pelkkien omatoimitempausten aikakautena.

Vaan eipä sittenkään. Paikallinen kisaorganisaatio New England Race Events pelasti tilanteen tarjoamalla juurikin sellaista tapahtumaa, joka ei sotisi tämänhetkisiä matkustusrajoituksia vastaan. Midstate Massive Ultra Trail noudattelee Midstate Trailin reittiä, joka alkaa New Hampshiren eteläreunalta, kulkee halki Massachusettsin pohjois-etelä-suunnassa ja loppupätkällä poikkeaa lyhyesti Connecticutin ja Rhode Islandin puolella. Kätevästi aika tarkalleen sata mailia:

Covid-19-poikkeustilan vuoksi kisan järjestäjä joutui tänä vuonna tekemään paljon luovia ratkaisuja, jotta tapahtuma saatiin ylipäätään järjestettyä. Massastartti ei tokikaan ollut mahdollisuuksien rajoissa, joten jokaiselle kilpailijalle annettiin oma lähtöaika neljän tunnin aikaikkunasta, jotta poluille tai huoltopisteille ei kertyisi väenpaljoutta. Maskipakko oli voimassa huoltopisteillä ja poluilla toisia juoksijoita ohittaessa.

Oli tietysti tavallaan hauskaakin valmistautua sadan mailin kisaan vaihteeksi niin, ettei tarvinnut pohdiskella varusteiden pakkaamista käsimatkatavataan. Oma starttiaikani oli lauantaiaamupäivällä kello 10:13, ja lähtöviiva alle kahden tunnin ajomatkan päässä kotoa, joten kisaa edeltävän yön sai nukkua levollisesti omassa sängyssä. Kun vielä Jussi lupautui lähtemään kuskiksi, sujui tapahtumapaikalle hankkiutuminen harvinaisen rennosti.

Kello kymmeneltä alkoi juoksijoiden "kolmas aalto", jossa lähetettiin reitille 20 juoksijaa minuutin välein. Lähtöviivan takana seisoi harvassa jonossa muutamia juoksijoita ja race director kutsui nimeltä starttiin yhden kerrallaan, ennalta annetun minuuttiaikataulun mukaan. Oli outoa lähteä reitille yksinään, mutta tavallaan mukavaakin, kun alkutaipaleella ei tarvinnut säheltää parinsadan juoksijan laumassa omaa vauhtia etsiskelemässä.

New Englandin polkujen tyypillisen perusluonteen tuntien olin henkisesti valmistautunut siihen, että reitti on luultavasti aikamoista kivikkoa. Olin oikeassa, mutta kivikkoa oli silti ehkä enemmän, kuin olin ennakoinut. Onneksi edeltävä viikko oli ollut koko lailla sateeton, joten polut ja avokalliot olivat onneksi kuivia. En halunnut edes kuvitella, minkä verran märällä alustalla liukastelu olisi lisännyt reitin haastavuutta.

Aurinko paistoi koko päivän kirkkaalta taivaalta ja lämpötila liikuskeli 15-20 °C:n tuntumassa - olosuhteet ruskaretkijuoksentelulle olivat kieltämättä kohdillaan:

Covid-19-varotoimista johtuen myös huoltopisteet olivat tällä kertaa tavallista vaatimattomampia. Siinä missä tyypillisen sadan mailin kisan huoltopisteillä voi olettaa saavansa syötävää joka lähtöön (pizzaa, voileipiä, nuudelikeittoa, hedelmiä, keksejä, perunalastuja, karkkeja, yms.) - tämän vuoden virustorjuntamääräykset kieltävät suunnilleen kaiken. Kenenkään ei haluta koskevan mihinkään, johon joku muu on jo koskenut, joten mikään "yleisesti tarjolle asettaminen" ei tule kyseeseen. Tästä johtuen useimpien huoltopisteiden tarjonta oli lähinnä yksittäispakattuja myslipatukoita ja/tai banaaneja. Ei se mitään - asia oli onneksi hyvin tiedossa ennakkoon, joten odotin saavani huoltopisteiltä ainoastaan vesitäydennystä ja pakkasin kalorit haluamassani muodossa juoksureppuun tai drop bagiin, johon pääsi käsiksi 27, 50 ja 80 mailin kohdalla. Ihan toimiva systeemi tämäkin. 

Suunnilleen kolmenkymmenen mailin kohdalla oli reitin varrella vuorossa kipuaminen Mount Wachusett:n laelle. Lakipiste on reilun 600 metrin korkeudessa, joten mistään kukkulaa kummemmasta ei ole kyse, mutta hauska yksityiskohta joka tapauksessa. Wachusett:n laella on lisäksi palotorni, josta hyvällä säällä näkee Bostoniin saakka, mutta ajanpuutteen vuoksi jätin tällä kertaa torniin kiipeämisen sikseen.

Matka jatkui. Tällä kertaa en voinut motivoida itseäni puolimatkassa odottavalla pacerilla, koska sellaista ei nyt ollut. Neljänkymmenen mailin kohdalla otin seurakseni Spotify-soittolistan, jonka reipastamana taival taittui taas hyvillä mielin. Aurinko laski vähän iltakuuden jälkeen, mutta lämmin päivä jätti ilman leudoksi, vielä iltayöstäkään ei tullut kylmä.

Vähän iltakymmenen jälkeen saavuin puolimatkan huoltopisteelle. Drop bagissa odottivat vaihtokengät ja -sukat. Huoltopisteellä, josta en odottanut saavani mitään, oli yllättäen kuitenkin sokerikuorrutteella kyllästettyjä donitseja. Istuin nurmikolla, katselin kirkasta tähtitaivasta, mutustelin tahmeaa sokerileivonnaista ja vaihdoin jalkaani kuivat sukat. Kovin yksinkertaisista asioista voi joskus tulla sanoinkuvaamattoman onnelliseksi.

Juoksijoiden porrastettu lähtö teki kisasta mielenkiintoisella tavalla hämmentävän. Sadan mailin juoksijat oli lähetetty matkaan neljän tunnin liukumalla, joten ohitustilanteessa ei yhtään tiennyt, kumpi oikeasti oli ohituksen jälkeen johdossa, ohittaja vai ohitettava. Hassua dynamiikkaa lisäsi myös se, että 50 mailin juoksijat lähtivät omalle taipaleelleen reitin puolivälistä lauantai-iltana kahdeksan ja puolenyön välillä. Kun joskus pikkutunneilla ohitseni sujahteli aina toisinaan ihan liian helpon näköisesti eteneviä juoksijoita, uskottelin itselleni, että ainakin osa näistä ohittelijoista oli väistämättä 50-mailereita, joiden askellus sopikin olla vielä tässä vaiheessa gasellimaisen kevyttä.

65-90 mailin välimaastoon mahtui onneksi teknisesti helpompiakin pätkiä. Kivikkoisten polkujen jälkeen ei oikeastaan yhtään haitannut, että välillä juostiin sileää asfalttitietäkin. Oli vaihteeksi ihan mukavaa edetä autopilot-moodissa niin, että jokaista askelta ei tarvinnut erikseen miettiä ja kohdistaa. Ei ollut yhtään aavistusta siitä, sujuiko kisa muihin juoksijoihin verrattuna hyvin vai huonosti, mutta päätin olla vaivaamatta päätäni sillä asialla. Jos nyt vain pitäisi oman systeeminsä jokseenkin kasassa, joskushan se maaliviiva kai lopulta tulisi vastaan.

Viimeiset kymmenen mailia olivat todellinen "sokerina pohjalla"-elämys. Tasaiset tiepätkät olivat jotenkin huijanneet minut kuvittelemaan, että loppumatka olisi jokseenkin helppoa heinäntekoa, mutta sunnuntaiaamun todellisuus paljastuikin joksikin ihan muuksi. Väsyneitä jalkoja oli odottamassa massiivinen kivikkoinferno - tämähän se vasta kerrassaan lystiä:

Kompuroin kivistä taivalta vaivalloisesti eteenpäin ja yritin lohduttaa itseäni ajatuksella siitä, että reitti on kuitenkin kaikille sama ja tässä vaiheessa kisaa tuskin kenenkään muunkaan jalat ovat enää kovin reippaassa iskussa. Oletukseni osoittautui kuitenkin taas vääräksi. Ehkä noin 93 mailin kohdalla takaani porhalsi vauhdilla ohi kilpasisareni sadan mailin sarjasta. Tämä teräsnainen kipitti kivikossa niin helpon näköisesti kuin olisi vasta kisansa aloittanut. Arvelin hänen edustavan jälkimmäisten starttien nopeita juoksijoita, jotka olivat lähteneet matkaan tunnin tai kaksi minun jälkeeni. Vähän kävi kateeksi tuota kevytkoipista polkukiitäjää, mutta päätin jättää asian vatvomisen sikseen ja keskittyä oman projektini loppuun saattamiseen.

Kaikki päättyy joskus. Niin myös onneksi tämä kummallinen kivikkoseikkailu. Löysin tieni maaliviivalle, aikaa startista oman kellon mukaan oli tuolloin kulunut 24 tuntia ja 20 minuuttia. Koronarajoitusten puitteissa suositeltiin, etteivät kilpailijat jää suorituksensa jälkeen kovin pitkäksi aikaa hengaamaan maalialueelle, jotta voidaan välttää paikan ylikansoitusta. Liukuvasta starttiajasta johtuen tuloksista ei ollut tässä kohtaa mitään hajua, vahvistetut tulokset julkistettaisiin sen jälkeen kun viimeinenkin juoksija olisi saatu reitiltä maaliin.

Jussi saapui paikalle todellisella täsmäajoituksella ja lähdimme jokseenkin siltä istumalta kotimatkalle. Olipa ihanaa kellahtaa repsikan puolelle rennosti paluumatkasta nauttimaan ja jättää ajaminen paremmassa valppaustilassa olevalle osapuolelle. Yleisen liikenneturvallisuudenkin nimissä ihan fiksu ratkaisu.

Maanantaina odotti iloinen yllätys, kun tulokset lopulta putkahtivat verkkoon. Tulokseni jotenkin ihmeen kaupalla osoittautuikin naisten sarjan nopeimmaksi ja puolivahingossa parani naisten viimevuotinen reittiennätyskin reilulla puolella tunnilla. (Kävi sittemmin ilmi, että loppumatkasta vauhdilla ohitseni ravannut Molly olikin lähtenyt matkaan tunti ennen omaa starttiani, eikä jälkeeni, kuten kuvittelin.) Ei haittaa - käyhän se näinkin:

Crystal Lake 10 k

Tänä viikonloppuna oli suunnitelmana suunnata Lake Placidille kolmen vuoden takaa tuttuun Ironman-triathlonkisaan, mutta kummallisen koronakevään ja -kesän jälkeen ei ollut järin suuri yllätys se, että tapahtuma peruttiin tämän vuoden osalta kokonaan. Harjoitusohjelman parissa ehdin kuitenkin vuoden alkupuolikkaalla viettää toiveikkaana hyvän aikaa, joten treenipohjalle piti vain keksiä uusi käyttötarkoitus, kun tapahtuminen peruuntuminen kesäkuun alussa varmistui.

YMCA uima-altaineen pysyi suljettuna maaliskuun lopulta heinäkuun alkuun, joten uiminen on keskittynyt koko kevätkauden lähinnä Crystal Lakelle. Avovesiuinti on ollut hauskaa, joten siltä pohjalta ryhdyin pohdiskelemaan vähän pidempää uintiseikkailua peruuntuneen Ironman-kisan tilalle. Yksinään uiskentelu ei tokikaan vertaudu massatriathlontapahtumaan juuri mitenkään, mutta suuria ihmisjoukkoja en suorastaan kaipaakaan. Tekipähän vain mieleni asettaa haaste ihan vain itselleni ja kokeilla, miten tämä saadaan toimimaan.

Crystal Laken ympäriuinti on matkana suunnilleen kolme kilometriä. Tätä rutiinia on viime vuosina toisteltu kerran tai pari viikossa aina triathlonkisan lähestyessä, jotta täysmatkan 3.7 kilometrin uinti olisi jokseenkin mukavuusalueella. Tätä kolmen kilometrin lenkuraa on tahkottu tänäkin vuonna ahkerasti, mutta harvemmin paljon pidempää matkaa. Kaikkien näiden kolmosten jälkeen kymmenen kilometriä voisi ehkä olla mukava tasaluku, jossa olisi sopivasti haastetta? Sitä kohti siis...

Viime viikonloppuna uin ensimmäistä kertaa kaksi lenkkiä järven ympäri peräkkäin. Pidin tahdin rauhallisena ja matkanteko sujui oikeastaan ihan mukavasti. Toisen kierroksen jälkimmäisellä puolikkaalla tosin nousi aika kova tuuli, ja aallokossa pulikoiminen muodostui vähän haastavammaksi. Otin tästä opikseni ja päätin ajoittaa varsinaisen uintihaasteen sääennustetta silmällä pitäen.

Seurailin sääennustetta viikon mittaan, ja lauantaiaamuksi oli luvassa melko tyyntä säätä, joten startti ajankohta valikoitui siltä pohjalta. Tarkkavaiset lukijat saattavat tässä kohtaa pohtia, onko reilua ajoittaa tällainen tempaus Jussin syntymäpäiväksi. Tämäkin näkökohta otettiin toki huomioon. Jussi nauttii aamuisin pitkään nukkumisesta, joten päivänsankari ei pistäisi pahakseen, jos vaimo puuhastelisi varhaisaamun tunteina avovesiuintihaasteen kimpussa.

Aurinko nousee näillä leveysasteilla tähän aikaan vuodesta noin 5:30, joten hankkiuduin rantaan juurikin noihin aikoihin. Järven yllä leijaili kevyttä usvaa ja auringonnousun värimaailma teki hetkestä aika erityisen:

Aikainen liikkeellelähtö oli siinäkin mielessä hyvä valinta, että aamun ensimmäisinä tunteina järvellä ei tarvitse murehtia moottoriveneistä. Liikkeellä oli jokusia kajakkeja ja muutama soutuveneellä liikuskeleva kalastaja, mutta muuten oli varsin hiljaista.

Lähdin liikkeelle Ellingtonin venerampilta järven länsireunalla ja tällä samalla kohtaa pidin jokaisen kierroksen jälkeen pienen tauon. Jätin venerampin luo pienen tukikohtakassin, josta löytyi juomista ja energiageelejä, kuten miltä tahansa huoltopisteeltä.

Ensimmäiseltä kierrokselta palattuani venerampille oli ilmestynyt Ellingtonin poliisi, joka on paikan päällä yleensä aina viikonloppuisin valvomassa veneilijöiden turvallisuutta. Päivystävä virkamies ei sanonut mitään, katsoi vain postauspaikaltaan, kun nousin vedestä, otin juomapullostani huikat, kiskaisin geelin kitusiini ja lähdin jatkamaan uintia. Sama hyväntahtoisesti hymyilevä katse seurasi minua, kun toistin saman rituaalin toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen, muttei edelleenkään sanonut mitään.

Kolmen järvikierroksen jälkeen matkaa oli kasassa suunnilleen 8.5 kilometriä, joten vielä tarvittiin vajaan puolen mailin pätkä edestakaisin, jotta saataisiin tarvittava tasakymppi täyteen. Tässä kohtaa mainittakoon, että pääsin jälleen matkan varrella piristämään mieltäni yksikkömuunnosmatematiikalla. Garmin-kelloni on asetettu käyttämään epäkäytännöllisiä jenkkimittayksiköitä lähinnä siitä syystä, että liikunta-aktiviteeteista keskustelen enimmäkseen täkäläisen seurapiirin kanssa, jolloin on helpompaa, ettei vastapuolen tarvitse ihmetellä yksikkömuunnoksia, jos lenkkien pituuksia vertaillaan. Tähän mennessä uintilenkeillä kello on mitannut matkan jaardeina, mikä on olllut koko lailla ok. Jaardi on melkein yhtä pitkä kuin metri ja olin etukäteen tarkistanut, että kymmenen kilometrin kokonaisuuteen tarvittaisiin 11000 jaardia. Vaan eipä ollut apua tuosta etukäteislaskennasta. Toisen kierroksen jälkeen huomasin, että oletetun noin 6500 yksikön sijaan olinkin taittanut matkaa vaivaiset 3.64 yksikköä - toisin sanoen, riittävän pitkän matkan jälkeen mittari oli siirtynyt käyttämään jaardien sijaan maileja. Tämä on yksikkömuunnosmielessä hirmuisen kätevää, sillä yksi maili vastaa 1760 jaardia. Ei se mitään - juoksumatkojen pohjalta onneksi muistin kirkkaasti, että kymmenen kilometriä vastaa 6.25 mailia, joten jätin vain jaardimatematiikan sikseen.

Lähdin hyvillä mielin jatkamaan uintia viimeiselle etapille. Aamusumu oli aikoja sitten väistynyt ja nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Moottoriveneliikennöinti oli alkamaisillaan, mutta onneksi pääsisin pikapuoliin pois tieltä. Aikaa oli tässä kohtaa kulunut koko lailla tarkkaan kolme ja puoli tuntia ja pohdiskelin mielessäni, että olisi kiva saada urakka pois tieltä alle neljässä tunnissa. Tiedostin kuitenkin, että voimat ja vauhti olisivat tässä kohtaa jokseenkin rajallisia, enkä lähtenyt kummemmin revittelemään.

Vajaan 800 metrin pätkä edestakaisin sujui tasaisen yllätyksettömästi. Pääsin kuin pääsinkin takaisin venerampille hippasen alle neljän tunnin. Kun viimein riisuin uimalakin ja kaivoin kassista pyyhkeen urakan päätöksen merkiksi, aktiviteettejani valvonut hymyilevä poliisisetä tuli kommentoimaan:

"Well, you have been swimming for quite a loooooong time. I guess you really like swimming?"

Näinkin kai voidaan sanoa?

Kotiutumista

Dory on nyt asustanut meillä kaksi viikkoa ja asettunut taloksi erinomaisen hyvin. Koira näyttää nauttivan olostaan: pitkistä kävelylenkeistä, lelujen hautaamisesta pihamaalle, hellistä huomionosoituksista ja uimisesta aina, kun mahdollista. Sisäsiisteys on hyvin hallinnassa ja hyvä juttu sekin, että shelterissä nirsoksi ja huonosti syöväksi havaittu koira on vähitellen löytänyt myös terveen ruokahalun.

Päivät ovat täynnä seikkailuja ja sosiaalista hauskanpitoa...

Koko aikaa ei jaksa puuhastella - välillä kannattaa muistaa myös levätä:

Dory tuli taloon

Koiran hankinta on ollut puolivakavana puheenaiheena perheessämme jo jonkin aikaa. Asiaa alettiin pohtia alunperin ehkä noin vuosi sitten, kun Jussi havahtui kotitoimistotyöläisen melko yksinäisiin päiviin ja siihen, että keski-ikäisen miehen yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarvittaisiin päivittäinen lenkkikaveri. Jätimme siinä kohtaa kuitenkin asian hautumaan - arvelimme, että ehkä otamme koiran hankinnan esille uudestaan siinä kohtaa, kun toinen tai molemmat tytöistä ovat lähteneet opiskelemaan ja alamme toden teolla tarvita hoitokeinoja tyhjän pesän syndroomaan.

Covid-19-kevät sai meidät kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tietäen, että tänä kesänä ei matkustusrajoitusten puitteissa päästä totetuttamaan Suomi-lomaa, voisi nyt olla hyvä hetki keksiä muunlaista aktiviteettia kesäkuukausien tekemiseksi. Tiedostamme senkin, että poikkeustilasta seuranneet talousvaikeudet luultavasti lisäävät yleistä levottomuutta jonkin verran. Siinä mielessä tuntuisi hyvältä ajatus siitä, että täällä olisi kanssamme joku, joka öiseen aikaan seuraa kuitenkin tarkalla korvalla ympäristön tapahtumia. Jospa siis aikaistaisimme koiran hankintasuunnitelmaa jonkin verran...?

Huhtikuun loppupuolella aloimme ottaa yhteyttä paikallisiin "animal sheltereihin" ja ryhdyimme etsimään perhettä vailla olevaa nelijalkaista ystävää. Varsin pian tosin jouduimme toteamaan, että ideamme ei ollut erityisen uniikki. Tiedotusvälineetkin uutisoivat sitä, miten karanteenikevään tuloksena monet löytöeläintalot ovat kokeneet tuhannen prosentin (!) kasvun adoptiolemmikkiä etsivien perheiden määrissä. Kun jokaista adoptoitavaa koiraa varten onkin yhtäkkiä kymmenkertainen määrä uusia omistajakandidaatteja, emme olleet valintaprosessissa kovin vahvoilla. Animal sheltereillä on nyt myyjän markkinat ja niillä markkinoilla ei selvästikään suosita ensikertalaisia.

Vaihdoimme monenmonia sähköposteja koskien ehkä kymmentä eri koiraa. Kävimme läpi useampia intensiivisiä puhelinhaastatteluja, joissa selvitettiin perheemme soveliaisuutta koiran omistajiksi. Useampi shelter halusi myös soittaa läpi kolme henkilökohtaista suosittelijaa, joilta tongittiin lisätietoa taustoistamme. Kaikesta huolimatta, päädyttiin joka kierroksella aina samaan lopputulokseen - kyseinen koira oli päätetty sittenkin antaa johonkin toiseen perheeseen.

Aloimme jo kallistua siihen lopputulokseen, että ehkä emme kerta kaikkiaan kelpaa koiranomistajiksi. Viimein kuitenkin saimme lupaavan yhteydenoton danburylaisesta shelteristä, jossa nyt olisi luultavasti meille sopiva yksilö vailla perhettä. Sovimme tapaamisesta ja viime sunnuntaina teimme road tripin Danburyyn, tehdäksemme tuttavuutta tämän uuden ystävän kanssa.

Meitä vastassa oli noin kaksivuotias, polvenkorkuinen tyttökoira, joka näytti ehkä vähän kultaisen noutajan ja huskyn risteytykseltä pienemmäksi skaalattuna. Shelter oli antanut koiralle nimeksi Dolores, jos kohta koira ei tunnistanut tätä nimeä. Vietimme yhteisen leikkituokion shelterin takapihalla ja Dolores tuntui heti omalta. Koira, jonka taustoista ei kovin paljoa tiedetty, oli ymmärrettävästi hämillään tilanteesta, mutta suhtautui meihin hyvin ystävällisesti ja oli heti valmis hieromaan lähempää tuttavuutta.

Shelterin koordinaattori jututti meitä koiranleikityksen lomassa ja päiväkyläilymme päätteeksi kaikki osapuolet olivat vakuuttuneita siitä, että tässä meidän uusi perheenjäsenemme nyt todella on:

Ennen koiran kotiuttamista piti vielä odottaa jokusia päiviä. Maanantaina Dolores oli menossa eläinlääkärille leikattavaksi (sterilointi) ja operaation jälkeen suositeltiin muutaman päivän toipumisaikaa. Sovimme hakupäivän torstaille, jota tuskin maltoimme odottaa.

Koska Dolores ei tuntenut nimeään ja koska kukaan meistä ei ollut sitä mieltä, että Dolores olisi koiralle sovelias nimi (Varpu: "Dolores kuulostaa keski-ikäiseltä tenneseeläiseltä kirjastonhoitajalta."), käytimme alkuviikon nimipohdintojen kanssa. Valkean turkin perusteella Lumi olisi ehkä hyvä nimi? Toisaalta, (kaikkien tyttöjen) lapsuudessa luetun Olga da Polga-kirjan pohjalta pohdimme sitäkin, olisiko Olga toimiva.

Torstaina shelterissä kuitenkin selvisi, että "kaikki byrokratia", kuten koiran mikrosiru, eläinlääkärikäynnit (joiden historia tarvitaan vakuutusta varten) jne. oli tehty jo Dolores-nimellä. Näitä voisi yrittää muuttaa jälkikäteen, mutta se saatiin kuulostamaan tarpeettoman monimutkaiselta. Teimme siis päätöksen jättää Lumi- ja Olga-ajatukset sikseen ja kutsua Doloresta tuttavallisemmin Doryksi. Ei hassumpi nimi tämäkään.

Kotimatka sujui hyvin. Dory oli shelteristä lähtiessä aluksi hämmentyneessä paniikissa, mutta takapenkkiseuraksi omistautunut Varpu sai sen vähitellen rauhoittumaan.

Nyt takana on kaksi päivää uudessa kodissa. Olemme kaikki uuden ja ihmeellisen äärellä, mutta vähitellen opimme ymmärtämään toisiamme paremmin ja paremmin. Varpu on Dorylle kaikki kaikessa, mutta luottamus kasvaa päivä päivältä myös muita perheenjäseniä kohtaan. Jussi teki eilen koiran kanssa neljän kilometrin hölkkälenkin, joten keski-ikäisen miehen terveydentilan boostaus on päässyt hyvään alkuun sekin.

Nyt odotamme innolla maanantaita, jolloin leikkausarpi on saanut parantua riittävästi ja koiran perusarkea ärsyttävä muovikaulus voidaan poistaa. Lisää kuvia luvassa hetimiten sen jälkeen...

Do Your Own Thing Fling

Aikana, jona kaikki tapahtumat on peruttu ja ylipäätään kaikkea sosiaalista kokoontumista tulee välttää, on myös ultrajuoksijoiden elämä latistunut tuntuvasti, kun kaikki kisat, tapahtumat ja yhteislenkit on pitkäksi aikaa peruttu.

Kotijoukkueeni CT Trailmixers kehitti tältä keväältä missattujen tapahtumien korvikkeeksi omaa kivaa. Toukokuun alkuun suunniteltu perinteinen Spring Fling-kisa jäi tänä vuonna toteutumatta, mutta toimelias kilpailuorganisaattori kehitti tilalle korvaavan tapahtuman:

Do Your Own Thing Fling:in (DYOTF) säännöt ovat yksinkertaiset. Aika alkaa perjantain vaihduttua lauantaiksi ja osallistujilla on seuraavat 48 tuntia aikaa juosta niin monta mailia kuin haluaa, niin pitkissä tai lyhyissä pätkissä kuin haluaa. Vähimmäisvaatimus on yksi maili. Reitin / reitit voi valita omien mieltymysten mukaan. Ajan hengen mukaan olennaista on kuitenkin se, että viikonlopun juoksut juostaan yksin, koska yhteislenkit ovat karanteeniaikana pannassa. Eniten maileja 48 tunnin aikana kerännyt kisaaja voittaa.

Tapahtumaa edeltäneet kaksi viikkoa sujuivat hauskan visioinnin merkeissä. Pohdiskelin, mikä olisi paras/mielekkäin tapa ottaa ilo irti tästä poikkeusajan kummallisesta kisaformaatista. Koska tarkoituksena oli keskittyä mailien keräämiseen, tulin siihen tulokseen, että tällä kertaa kannattaa valita kuljettavaksi vähän helppokulkuisempia polkuja - kivikot, juurakkokompastelut ja mäkien tahkoamiset kannattaisi varmaankin nyt minimoida. Onneksi naapurikunnastamme Vernonista löytyy mukava Rails-to-Trails-polkuverkosto: vanhojen, käytöstä poistettujen rautateiden paikalle, enimmäkseen keskelle metsää, on rakennettu hiekkateitä / polkuja kevyen liikenteen käyttöön. Nämä polut ovat helppokulkuisia ja profiililtaan hyvin loivia, mikä sopi tähän tarkoitukseen oikein mainiosti.

Vernonin Rails-to-Trails-parkkipaikalta lähtee polkuja kolmeen suuntaan, joten tein päätöksen perustaa itselleni takakonttihuoltopisteen tuolle parkkipaikalle. Eri suuntiin lähteviä polkuja vuorottelemalla saisi kerralla kokoon viiden, seitsemän tai kahdeksan mailin mittaisia edestakaisia pätkiä, joita voisi sitten toistella sellaisessa jatkumossa kuin mieli tekee. En asettanut itselleni kiveen hakattua tavoitetta, mutta toivomuksena oli tehdä matkamielessä uusi henkilökohtainen ennätys, siis jonkin verran yli sata mailia.

Perjantai-iltapäivä sujui hilpeästi huoltopisteen antimia valmistellessa. Syömiset, juomiset, vaihtovaatetus, lamppuvarustus ja torkkumisoption varalle asianmukaisesti CT Trailmixers-fleeceviltti - tällä kokoelmalla pitäisi pärjätä jonkin aikaa:

Lauantaiaamu valkeni mielenkiintoisissa olosuhteissa. Kevät on yrittänyt viime viikkoina tehdä tuloaan, mutta yöllä oli silti taas satanut vähän lunta. Lämpötila oli ehkä juuri ja juuri plussan puolella:

Aloitin juoksuhuvitteluni aamukuudelta. Auringon noustua ilma lämpeni jonkin verran, mutta lämpöhalvauksen vaaraa ei tarvinnut missään vaiheessa murehtia. Ensimmäiset kaksi 8+5+7 mailin kierrosta sujuivat kevyesti sen kummempia miettimättä ja 40 mailia oli koossa jo vähän yli puolenpäivän. Takakonttihuoltopiste toimi hyvin ja parkkipaikan nurkalta löytyvä siisti bajamaja (josta löytyi jopa sellaisia arvotavaroita kuin vessapaperia ja käsidesiä) kruunasi funktionaalisen kokonaisuuden.

Matka jatkui suuremmitta yllätyksittä. Koko päivän jatkunut navakka tuuli piti kelin sen verran purevana, että putkihuivista, sormikkaista tai takista ei olisi tullut mieleenkään luopua missään vaiheessa. Ei valittamista toki - viileän sään kompensointi varusteilla on helpompaa kuin helleaaltoa vastaan taisteleminen.

Kymmenen-yhdentoista tunnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, mutta tiedostin, että edessä olisi varsin pitkä yö, jonka aikana ei tällä kertaa nähtäisi kannustavia huoltopisteiden vapaaehtoisia tai seurana juoksevaa paceria. Ei se mitään. Nyt oli aika ottaa esille salainen ase, jota olin säästellyt juurikin tätä ajankohtaa varten: Paula oli hankkinut Elisa-kirjan äänikirjakokoelmaan viimeisimmän Komisario Koskinen-sarjan dekkarin, "Pisara veressä". 

Tarinankerronta vei mukanaan. Kuuntelin paikkakuvauksia Hervannasta, Ratinasta ja Pyhäjärven rantamaisemista sekä poliisihenkilöstön vänkäämistä päivänpolttavista aiheista, kuten pikaratikan rakennusprojektista. Kymmenen tunnin mittaisen äänikirjan jälkeen tuntui ihan siltä, kuin olisi käynyt pistäytymässä Tampereella. Ja mikä parasta, DYOTF-maileja oli siinä samalla kerrytetty ihan kelvollinen määrä.

Äänikirjan päätyttyä kello oli suunnilleen puoli viisi sunnuntaiaamuna. Aamu alkoi lupaavasti vähitellen kajastaa. Maileja oli nyt mittarissa suunnilleen 114. Askellus oli tässä kohtaa jo varsin kankeaa ja väsynyttä. Määrittelemätön maali teki motivaatiokysymyksen nyt aika hankalaksi. Viihdytin itseäni jonkin aikaa yksikkömuunnosmatematiikalla ja tulin sitten siihen tulokseen, että 125 mailia voisi olla aika mukava tasaluku - se kääntyisi kivasti 200:ksi kilometriksi.

Jatkoin hidasta lynkyttelyä. Ensimmäisiä aamulenkkeilijöitä alkoi taas tulla vastaan. Olo oli hassun epätodellinen. Tämä oli yksi kummallisimmista juoksutapahtumista, joihin olen ikinä osallistunut. Toki kokemuksena perin mielenkiintoinen ja arvokas. Paluu viimeiseltä polkupätkältä takaisin parkkipaikalle oli hassun antiklimaattinen: pysäytin matkamittariapplikaation ja kerroin itselleni, että tässä tämä nyt sitten kai oli, jonkinlainen maaliviiva, vaikkei se oikein siltäkään tuntunut.

Ajelin kotiin, otin nautinnollisen lämpimän suihkun ja kömmin sitten tyytyväisenä nukkumaan. Ei ollenkaan hassumpi Fling-viikonloppu!

Sunnuntaina illalla tulin sittenkin vielä toisiin ajatuksiin. Jotenkin vaivasi se asianhaara, että DYOTF-kellossa olisi vielä monta tuntia aikaa jäljellä. Pitäisiköhän sittenkin vielä käydä kokeilemassa muutamaa lisämailia?

Tuumasta toimeen. Koivet olivat kipeät ja notkeudeltaan ehkä rautakangen luokkaa, mutta ainahan kannattaa yrittää. Lynkyttelin kotiovelta jonkin matkaa ja ryhdyin taas miettimään matemaattisia viihdykkeitä. Tuli mieleeni, että jos köpöttelen puolitoista mailia edestakaisin, saan iltalenkistäni kolme lisämailia, joilla saadaan kokonaismailimääräksi 128. Kahden potenssit ovat hyviä tasalukuja nekin, joten tästä saatiin kelpo lopputulos.

Nytpä on juoksut juostuna ja aika viettää lepopäivää. Kilpailumielessä jännitys jatkuu kuitenkin vielä jonkin aikaa. Viikonlopun aikana juostut mailit raportoidaan kisaorganisaattorille maanantaihin kello 17:ään mennessä, joten vielä ei tiedetä, millaiseen sijoitukseen 128 mailia riittää. Kävi miten kävi, henkilökohtaisesta mailimääräisestä ennätyksestä on mieli hyvä joka tapauksessa.

EDIT: Keskiviikkona Race Directorilta saapui seuraavanlainen sähköposti:

A huge thank you and congratulations to everyone who participated in the Do Your Own Thing Fling 48! And a special shout-out to our two winners:

• Johanna Ylanen logged the most miles last weekend: 128.35. She is our first-place female winner, and overall superstar for total mileage.
• Christian Dockum ran an impressive 102.4 miles. He is our first place male winner.

Ei oikeastaan pöllömpi lopputulos...

Lisää korona-arkea

Poikkeustila-arkemme on jatkunut koko lailla stabiileissa merkeissä nyt reilut kolme viikkoa. Kotikeskeistä elämää, etätöitä, Google Classroomia ja ilahduttavan paljon aikaa ulkoilulle. Tällä viikolla olemme useaan otteeseen harmitelleet sitä, että Leenan ja Jarin suunnittelema pääsiäislomareissu Connecticutiin ei nyt ymmärrettävästi onnistunut, mutta onneksi lentoliput on saatu siirrettyä myöhempään ajankohtaan ja juhlistamme Leenan syntymäpäivää näissä maisemissa näillä näkymin syyskuun alussa.

Tytöt ovat kehittäneet näinä viikkoina itselleen leivontainnostuksen ja koulutehtävien lomassa tehneet hauskoja keittiöeksperimenttejä. Essin toimintapäivinä löytyy työmaalta toisinaan kaksikin liinojenalaista mysteerikulhoa, kun yhtä aikaa on nousemassa sekä suolainen että makea taikina:

Varpun tuotanto on usein värikylläistä, niin kuin esimerkiksi tämä sisältä raidallinen kakku:

Auton ruokintaan kuluva budjetti on näinä viikkoina kutistunut tuntuvasti. Ensinnäkin, työmatka-ajoon käytettyjen viikoittaisten kilometrien tipahdettua noin tuhannesta nollaksi. Ja toisekseen, bensan hinnan notkahdettua öljykriisin seurauksena. Siitä onkin aikaa, kun gallonahinta on viimeksi ollut alle kahden dollarin, mutta tältä näytti tilanne tänään:

Kevätkaudelle oli bookattuna jokunenkin juoksutapahtuma, jotka ovat virushärdellin tuloksena peruuntuneet yksi toisensa jälkeen. Jotakin piti kehittää tilalle, joten suunnittelin täksi viikonlopuksi ihan oman kotiratatapahtuman. Tollandin lähellä kulkee Nipmuck Trail, josta käyn lähes viikoittain juoksemassa jonkin pätkän. Olen useasti miettinyt, että joskus tekisi mieli juosta koko polku päästä päähän, noin 35 mailia / 55 km suuntaansa. Nyt tuntui olevan tälle projektille oivallinen ajankohta. 

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, logistisen sujuvuuden vuoksi ja haasteen hauskuuden nimissä olisi oikeastaan parempi ratkaisu juosta polku päästä päähän ja takaisin. Tuumasta toimeen! Lauantaina starttasin polkutaipaleelle aamuneljältä. Ensimmäisten tuntien aikana lämpötila oli nollan tuntumassa ja paikoittain sateli ihan vähän luntakin. Auringon noustua lämpötila kipusi noin kymmenen asteen tietämille, jossa se pysyttelikin aina iltaan asti. Maisemiltaan Nipmuck Trail edustaa tyypillisintä mahdollista New Englandin metsämaisemaa. Havupuuvoittoista metsää, jossa polku on vuoroin kivikkoesterataa, vuoroin jokivartta syleilevää vihreää tunnelia. Ei aina helppokulkuista, eikä ihan takuulla nopeaa, mutta erinomaisen hauskaa:

Jussi ja Essi pistäytyivät iltapäivällä reitin varrelle 50 mailin huoltopisteeksi, mikä oli oikein mukavaa. Loppumatkasta askellus hidastui, mutta aikaahan onneksi oli mielin määrin. Kun lopulta pääsin takaisin lähtöpisteeseeni, oli kuu jo ehtinyt kivuta iltataivaalla korkealle. Loppuyhteenvetona voidaan tämä projekti todeta varsin onnistuneeksi tee-se-itse-tapahtumapäiväksi. Katsotaan, mitä seuraavaksi keksitään...

Tammikuun lämpöaalto

Connecticutin sää on tyypillisesti "ihan mitä sattuu", mutta tänä viikonloppuna on paistateltu kaikkeen sattumanvaraisuuteenkin nähden poikkeuksellisen lämpimissä olosuhteissa. Sekä lauantaina että sunnuntaina lämpömittari kipusi 20 °C:een tuntumaan - tästä lämpöaallosta onkin sitten otettu kaikki ilo irti.

Essi on ulkoiluttanut robusteilla renkailla varustettua pyöräänsä viime kuukausina säässä kuin säässä, mutta nyt uskalsin päästää maantiepyöränkin ulos tallista. Ei tarvinnut pelätä jäisiä tai lumisia tienpätkiä:

Ja Varpun kanssa jälleen kerran kiiteltiin sitä, ettei onneksi vieläkään ole ehditty laittaa trampoliinia talviteloille. Tänä viikonloppuna olisi harmittanut:

Reilu viikko takaperin Crystal Lake oli kokonaan jään peitossa, mutta tämän viikon lämpimien päivien jälkeen teki mieli lähteä katsomaan, josko avovesiuintikauden voisi alustavasti avata. Järvenselkä lainehti kokonaan jäistä vapaana, olipa tuonne muutama veneilijäkin jo lähtenyt liikenteeseen. Veden lämpötila ei toki ollut vielä montaakaan astetta plussan puolella, mutta saipahan tuolla muutaman pienen uintilenkin pulikoitua:

Viikon kuluttua lämpötilat ovat ennusteen mukaan taas 10-15 astetta pakkasen puolella, mutta olihan tämä hupaisa väliaikaismullistus kuitenkin.

Ironman Mont-Tremblant

... ja niin koitti taas vuosittaiseksi perinteeksi muodostuneen triathlonkisan aika!

Lajin logistisesta haastavuudesta johtuen halusin edelleen pysytellä autoilumatkan päässä kotoa. Kun kisavarustukseen mahdutetaan kolmen urheilulajin välineet ja varsinkin polkupyörä, pitäydyn mieluummin siinä mielessä yksinkertaisella tasolla, että kokoan kaiken tarvitsemani Nissanin takatilaan ja ajan paikan päälle, sen sijaan, että lähtisin koko komeuden kanssa lentokentälle. 

Kahden New Yorkin osavaltion puolella käydyn triathlonkisan jälkeen teki mieleni kuitenkin kokeilla jotakin uutta, ja tämän vuoden kisakohteeksi valikoitui Quebecin Mont-Tremblant, jonka reittiä oli kehuttu kauniiksi, mutta haastavaksi. Sinne siis!

Viikonloppuseikkailuni starttasi perjantaina aamuvarhaisella. Triathlonvarusteilla lastattu auto sujutteli kuvankaunista Interstate-89:a halki New Hampshiren ja Vermontin. Äänikirjojen ja hyvän kahvin vauhdittamana ensimmäiset 500 km taittuivat yllättävän sukkelaan. Kanadan rajalla piti maahantulojonossa hetken aikaa odotella - autojen katoille ja takatelineisiin viritetyistä polkupyöristä päätellen aika moni muukin oli matkalla kohti Mont-Tremblantia:

Kevyiden rajamuodollisuuksien jälkeen suuntasin kohti Montrealin lentokenttää, josta poimin kyytiin matka- ja kisaseuralaiseni Naten. Loppumatka, vaivaiset 120 kilometriä Mont-Tremblantin kisakeskukselle, taittui hyvässä seurassa varsin nopeaan.

Lauantai kului pitkälti kisaa valmisteleviin toimenpiteisiin. Nate nouti Denveristä kuriiripalvelulla matkustaneen polkupyöränsä ja kävimme viemässä pyöräily- ja juoksuvarusteemme paikoilleen transit-alueelle. Samoissa toimissa oli 2500 muutakin triathleettia tukijoukkoineen, joten tunnelma oli varsin eläväinen.

Iltapäivällä kävimme tekemässä pienen, kokeilevan uinnin Lac Tremblant-järven rannassa. Veden lämpötila oli mukavat 20 Celsiusastetta - erinomaisen sopiva märkäpuku-uintiin. Järvi oli kaunis ja kirkasvetinen. Kokeilu-uinti lupasi kaikin puolin mukavaa alkua seuraavan päivän kilpailuun.

Sunnuntaina aamuvarhaisella ajelimme hotellilta kisakeskukselle levottoman odottavissa tunnelmissa. Teimme viime hetken lisäykset transit-pisteiden varustepusseihin ja sen jälkeen lähdimme muun joukon mukana kohti Lac Tremblantin rantaa. Rantaviivalle asettuneessa luovassa jonomuodostelmassa oli todellakin märkäpuku-uimari poikineen - tapahtuman massiiviluonteesta ei ollut epäilystäkään.

Kanadan kansallishymnin jälkeen, kello 06:40 kajahti pro-sarjan lähtölaukaus ja viitisen minuuttia myöhemmin starttasi muu urheilijaimisto arvioidun uintiajan mukaisessa järjestyksessä. Kaiken lähtöjännityksen jälkeen olin huojentunut päästyäni lopulta veteen, mutta mukavaksi ennakoimani uintiosuus osoittautui hyvin pian varsin kaoottiseksi kokonaisuudeksi. Järvessä kilvan polskuttelevat triathleetit oli sullottu reitille vähän turhan kapeassa aikaikkunassa ja vedessä eteni nyt ehkä parikymmentä metriä leveä sekava, tiivis massa, jossa ei voinut välttyä kylkiin tuuppimisilta, potkuilta naamaan tai kanssauimarin sormilta kutittamassa omia jalkapohjia.

Massauinti koetteli kärsivällisyyttä ja välillä tuntui siltä, ettei matkanteko edistynyt ensinkään. Uinnin loppuaika, kohtuulliset 77 minuuttia, tulikin lopulta ilahduttavana yllätyksenä. Kyllä tämä tästä... Märkäpuku nopsasti päältä pois ja sen jälkeen kipitys transit-telttaan, jossa pyöräilyvaatetus päälle ja pikkuruinen 500 kilokalorin välipala nassuun. Sitten pyöräreittiä ihastelemaan!

Kaoottisen uintikokemuksen jälkeen pyöräily osoittautuikin varsin mukavaksi aktiviteetiksi. Osallistujat olivat nyt reitillä enemmän hajallaan ja liikennettä ohjaavat kisaorganisaation vapaaehtoiset pitivät kokonaisuuden hyvin hallinnassa. Ensimmäiset 60-70 kilometriä vilahti ohi lähinnä maisemista nautiskellessa ja vauhdin ylläpito sujui vaivattomasti.

Pyöräreitti oli 90 kilometrin mittainen lenkki, joka kierrettiin kahdesti. Reittisuunnittelu oli tehty ihan vähän pirullisesti ja kaikkein massiivisimmat mäet oli jätetty lenkin viimeiselle viidelletoista kilometrille. Ennakkovaroitusten perusteella luulin valmistautuneeni näihin mäkiin jotenkuten, mutta totuus oli kuitenkin paljon jyrkempi, paljon pidempi ja kaikin puolin paljon enemmän, kuin olisin kuvitellut. Ei se mitään, tietäisinpähän ainakin toisella kierroksella, mitä odottaa...

Pyöräetapin ensimmäinen puolikas taittui vähän yli kolmessa tunnissa. Lähdin kakkoskierrokselle hyvillä mielin, vaikka aavistelin vauhdin olevan hidastumaan päin. Ehtisin joka tapauksessa pyöräreitiltä pois hyvinkin ennen kuin aikarajat alkaisivat ahdistaa.

Aavistukseni vauhdin hidastumisesta kävivät matkan edetessä toteen. Tyynen aamupäivän tilalle ilmaantui nyt jostakin lähemmäs 10 m/s puhaltava tuuli, joka väärään suuntaan kohdistettuna teki ajamisesta melko työlästä. 140 kilometrin kohdalla takapuolen puutuminen alkoi toden teolla ärsyttää. Tietoisuus lenkin loppupuolella odottavasta ylämäki-infernosta ei ilahduttanut yhtään. Täytin ajatusmaailmani voimallisimmilla suomen kielen "havuja, perkele"-kaltaisilla loitsuilla ja jatkoin matkaa.

Kun lopulta saavuin pyöräni kanssa transit-alueelle ja sain käsiini nyssäkän, josta löytyivät juoksukengät, olin niin onnellinen, että olisin voinut melkein itkeä. Murheet kanssauimarien aiheuttamasta ruuhkasta tai mahdollisesta rengasrikosta voisi nyt jättää sikseen, jäljellä olisi enää maratonin verran juoksua, joka merkitsisi levollista autopilot-moodia. Aikaa startista oli tässä kohtaa kulunut vasta vähän reilut kahdeksan tuntia, joten asettamani tavoiteaika 12:30 alittuisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Juoksu starttasi iloisesti. Moni kanssakilpailija kärsi pyöräilyn jälkeisistä krampeista, mutta omat jalat kulkivat tyytyväisinä. Näissä tunnelmissa ilottelin ensimmäiset kymmenen kilometriä, kunnes ymmärsin, että klassiseksi viholliseksi aiemminkin muodostunut gastroenterologinen systeemini kaavaili jotakin ihan muuta. Sen jälkeen suunnitelmani iloisesta autopilot-hölkästä murenikin aika pikaisesti.

Asian hyvänä puolena mainittakoon, että kisaorganisaatio oli huomaavaisesti järjestänyt bajamaja-mallisia vessoja reitin varrelle ehkä kahden kilometrin välein. Asian huonona puolena se, että päädyin viettämään niissä ihan turhan paljon aikaa. Iloinen juoksu muuttui maltillisen varovaiseksi etenemiseksi  vessalta seuraavalle. Ne krampeista kärsivät kanssajuoksijat menivät nyt vuorostaan vaivatta ohi oikealta ja vasemmalta. Paska homma, ihan kirjaimellisesti.

Eipä tuossa muu auttanut, kuin niellä kohtalonsa ja jatkaa laahaavaa etenemistä. Taskuun oli onnekkaasti pakattuna muutama Imodium-tabletti, joista oli lopulta sen verran apua, että loppumatkasta pääsin taas vähän juoksemaankin. 

Kilometri ennen maalia alkoi päättymätön urheilukarnevaalikuja. Juoksureitin molemmin puolin oli kerääntynyt tuhansittain kannustajia kyltteineen, torvineen ja lehmänkelloineen. Ranskan- ja englanninsekainen tsemppimeteli oli korvia huumaava. Kertasin mielessäni kummallista kaikenkirjavaa päivää, johon oli mahtunut niin monta aallonharjaa ja -pohjaa, että oli vaikea ymmärtää. Ympärillä mekkaloiva yleisö kohteli jokaista kisaajaa kuin supersankaria, joten tartuin outoon hetkeen, laitoin jalat lentovaihteelle ja juoksin loppumatkan maaliin ajassa 12:47. Aika huikea päivä, käänteineen kaikkineen!

Nate oli päivän mittaan taistellut toisenlaisten haasteiden kanssa, mutta oli kuitenkin onnistunut rikkomaan henkilökohtaisen ennätyksensä ja ylittänyt maaliviivan kaksitoista minuuttia aikaisemmin. Illan ja seuraavan aamun mittaan kertasimme päivän outoja käänteitä ja olimme yhtä mieltä siitä, että olemme taas yhtä oppimiskokemusta rikkaampia. Kummankaan kisapäivä ei ollut sujunut ehkä ihan odotusten mukaan, mutta onpahan taas seikkailuja, joita muistella jälkikäteen. Oli loppuaika mikä hyvänsä, näitä finisher-T-paitoja ei tarvitse hävetä:

Ihana Irlanti

Viime vuoden kesäseikkailukäytäntö osoittautui varsin toimivaksi: pidennetty välilasku Islannissa Suomi-lomalta palatessa oli mielenkiintoinen kokeilu, jota halusin tänä vuonna jatkojalostaa. Sattumoisin Aer Lingus on viimeisen puolen vuoden aikana mainostanut radiossa ahkerasti suoria (ja edullisia) lentoja Dubliniin lähikentältämme Bradleyltä. Siitä se ajatus sitten lähti - useampi kärpänen yhdellä iskulla: voisi kokeilla Suomi-reissulle lähtöä ilman kaoottista Bostonin lentokenttää ja paluumatkalla viivähtää Irlannissa tutkimassa paikallista polkujuoksutarjontaa. Mikäjottei?

Matkalle lähtö itsessään oli jo vakuuttava kokemus sinänsä. Vaivainen puolen tunnin ajomatka kotoa olemattomassa liikenteessä ja erinomaisen kivuton lentokenttäpysäköinti. Pienen lentokentän etuina edelleen minimaaliset jonotusajat ja kaikenlaiselta yleiseltä sählingiltä välttyminen. Tämä hyvä.

Suomi-visiitti vierähti sukkelaan. Neljän päivän aikana ennätettiin viettää aikaa äidin kanssa, mökkeillä sekä Paulan että Leenan isännöiminä ja talkoilla Amurissa seinien maalaamisen merkeissä. Klassikkoaktiviteetteja - Pispalan portaita ja Rauhaniemessä uintia - tokikaan unohtamatta.

Kun sitten oli aika suunnata Helsinki-Vantaalta kohti Dublinia, alkoi reissujännitys vähitellen realisoitua. Tulevien päivien liikennöinti vasemmanpuoleisessa tiekulttuurissa meinasi kieltämättä vähän hermostuttaa. Onneksi lentokentän autovuokraamo tarjosi huomaavaisena eleenä muistutusrannekkeita oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneille:

Dublinin lentokentältä ajelin vajaat 100 km etelään, kohti Wicklow Mountainsin kansallispuistomaisemia. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävän nopeasti, mutta moottoritieltä erkauduttua tiekulttuuri osoittautui muuten vain mielenkiintoiseksi. Viimeiset 40 kilometriä määränpäähän ajelin teitä, joista suomen kielessä käytettäisiin luultavasti ilmausta "mökkitie". Tien leveys (tai kapeus) oli sitä luokkaa, että kaksi henkilöautoa pääsee juuri ja juuri ohittamaan toisensa ilman, että kummankaan tarvitsee väistää pientareen puolelle, mutta sivupeilien väliin ei jää kummempaa hajurakoa. Suoria pätkiä ei näillä teillä tunneta, vaan koko matka on jatkuvaa sattumanvaraista mutkaa ja mäennyppylää. Nopeusrajoitus oletusarvoisesti 80 km/h ja paikalliset mieluiten eivät tuosta vauhtiaan tingi. Kun samaan soppaan lisätään vielä ajoittaiset traktorit ja hullunrohkeat maantiepyöräilijät, on autoilukokemus vähintäänkin mieleenpainuva.

Seuraavan kahden päivän aikana jätinkin autoilun suosiolla vähemmälle ja keskityin oleelliseen. Keskellä kansallispuistomaisemaa sijaitsevalta hotellilta lähti pitkiä polkuja moneen suuntaan, joten temmellyskenttää riitti. 

Ensimmäisen päivän aamupuoliskolla sää oli pilvimassasta harmaa, mutta sen jälkeen sainkin taittaa taivalta pitkälti aurinkoisessa säässä. Vehreät kukkulat ja kirkasvetiset järvet jatkuivat jonoina silmänkantamattomiin. Mikäpä täällä seikkaillessa:

Parin päivän pikavisiitti Irlantiin oli kaikin puolin hauska kokemus. Nyt, kun tiedetään Dublinin olevan varsin vaivattoman matkanteon päässä, voisi tuota mielihyvin kokeilla joskus uudestaankin.