Ihana Irlanti

Viime vuoden kesäseikkailukäytäntö osoittautui varsin toimivaksi: pidennetty välilasku Islannissa Suomi-lomalta palatessa oli mielenkiintoinen kokeilu, jota halusin tänä vuonna jatkojalostaa. Sattumoisin Aer Lingus on viimeisen puolen vuoden aikana mainostanut radiossa ahkerasti suoria (ja edullisia) lentoja Dubliniin lähikentältämme Bradleyltä. Siitä se ajatus sitten lähti - useampi kärpänen yhdellä iskulla: voisi kokeilla Suomi-reissulle lähtöä ilman kaoottista Bostonin lentokenttää ja paluumatkalla viivähtää Irlannissa tutkimassa paikallista polkujuoksutarjontaa. Mikäjottei?

Matkalle lähtö itsessään oli jo vakuuttava kokemus sinänsä. Vaivainen puolen tunnin ajomatka kotoa olemattomassa liikenteessä ja erinomaisen kivuton lentokenttäpysäköinti. Pienen lentokentän etuina edelleen minimaaliset jonotusajat ja kaikenlaiselta yleiseltä sählingiltä välttyminen. Tämä hyvä.

Suomi-visiitti vierähti sukkelaan. Neljän päivän aikana ennätettiin viettää aikaa äidin kanssa, mökkeillä sekä Paulan että Leenan isännöiminä ja talkoilla Amurissa seinien maalaamisen merkeissä. Klassikkoaktiviteetteja - Pispalan portaita ja Rauhaniemessä uintia - tokikaan unohtamatta.

Kun sitten oli aika suunnata Helsinki-Vantaalta kohti Dublinia, alkoi reissujännitys vähitellen realisoitua. Tulevien päivien liikennöinti vasemmanpuoleisessa tiekulttuurissa meinasi kieltämättä vähän hermostuttaa. Onneksi lentokentän autovuokraamo tarjosi huomaavaisena eleenä muistutusrannekkeita oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneille:

Dublinin lentokentältä ajelin vajaat 100 km etelään, kohti Wicklow Mountainsin kansallispuistomaisemia. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävän nopeasti, mutta moottoritieltä erkauduttua tiekulttuuri osoittautui muuten vain mielenkiintoiseksi. Viimeiset 40 kilometriä määränpäähän ajelin teitä, joista suomen kielessä käytettäisiin luultavasti ilmausta "mökkitie". Tien leveys (tai kapeus) oli sitä luokkaa, että kaksi henkilöautoa pääsee juuri ja juuri ohittamaan toisensa ilman, että kummankaan tarvitsee väistää pientareen puolelle, mutta sivupeilien väliin ei jää kummempaa hajurakoa. Suoria pätkiä ei näillä teillä tunneta, vaan koko matka on jatkuvaa sattumanvaraista mutkaa ja mäennyppylää. Nopeusrajoitus oletusarvoisesti 80 km/h ja paikalliset mieluiten eivät tuosta vauhtiaan tingi. Kun samaan soppaan lisätään vielä ajoittaiset traktorit ja hullunrohkeat maantiepyöräilijät, on autoilukokemus vähintäänkin mieleenpainuva.

Seuraavan kahden päivän aikana jätinkin autoilun suosiolla vähemmälle ja keskityin oleelliseen. Keskellä kansallispuistomaisemaa sijaitsevalta hotellilta lähti pitkiä polkuja moneen suuntaan, joten temmellyskenttää riitti. 

Ensimmäisen päivän aamupuoliskolla sää oli pilvimassasta harmaa, mutta sen jälkeen sainkin taittaa taivalta pitkälti aurinkoisessa säässä. Vehreät kukkulat ja kirkasvetiset järvet jatkuivat jonoina silmänkantamattomiin. Mikäpä täällä seikkaillessa:

Parin päivän pikavisiitti Irlantiin oli kaikin puolin hauska kokemus. Nyt, kun tiedetään Dublinin olevan varsin vaivattoman matkanteon päässä, voisi tuota mielihyvin kokeilla joskus uudestaankin.

Kesäleirillä

Varpu ehti jo etukäteen tuskailla, miten saisi aikansa kulumaan näinä muutamana viikkona koulujen loppumisesta Suomi-loman alkuun. Essiä ei suorastaan haittaa ottaa jokusia päiviä ihan vain rennosti, mutta Varpu ei malttaisi olla hetkeäkään toimettomana. Tilanteen pelasti tällä kertaa Varpun ystävä Sally, joka oli viime kesänä viettänyt viikon paikallisen 4H-järjestön kesäleirillä ja suositteli kokemusta lämpimästi.

Tuumasta toimeen. Ilmoitimme Varpun leirille heinäkuun ensimmäiseksi viikoksi. Jo pelkästään leiriä edeltävät päivät kuluivat vilkkaasti, kun Varpu tutki tarkkaan leiriin liittyvää ennakko-ohjeistusta, nimikoi ohjeiden mukaan jokaikisen vaatekappaleensa ja pakkasi laukkuaan antaumuksella. Sunnuntaina iltapäivällä kuskasimme tytön kapsäkkeineen ja makuupusseineen Pomfretin leirikeskukseen. Sisäänkirjoittautumisen jälkeen etsittiin oikea tupa, jonka jälkeen olikin aika sanoa epätodelliset heiheit perjantai-iltaan asti.

Leiriläisillä ei ollut viikon aikana puhelimia käytössä, joten viikon ajan saatoimme vain arvailla, millaisissa merkeissä päivät ovat sujuneet. Varpu oli etukäteen ollut koko konseptista hyvin innoissaan, mutta ehdimme silti jokuseen otteeseen pohtia, miltä mahtaa tuntua viikko aivan uusien ihmisten seurassa, majoitus pikkuruisissa tuvissa vailla mitään moderneja mukavuuksia yhdeksän muun hengen kanssa tai potentiaaliset vieroitusoireet omasta puhelimesta.

Essi nautiskeli kesälomaviikostaan väliaikaisella ainoan lapsen statuksella. Naapurin Ceci oli  useampana päivänä leikkikaveria vailla, joten meillä oli hyvin toimiva varapikkusiskojärjestely. Essi oli puolestaan iloinen saadessaan viettää helteisiä päiviä naapurin viileällä uima-altaalla.

Perjantai-iltana oli aika hakea leiriläinen kotiin. Vastassa oli iloinen, monta ystävää ja kokemusta rikkaampi Varpu. Jollei ensi viikolla oltaisi lähdössä Suomi-lomalle, olisi 4H-leirillä kuulemma mieluusti viihtynyt toisenkin viikon.

Päivät olivat kuluneet puuhakkaasti monenlaisten aktiviteettien äärellä. Metsäretkiä, uintia, askartelua, maalausta ja hauskaa yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Kaikkein mieluisinta oli kuitenkin ollut kajakkimelonta, jota oli päässyt harjoittelemaan joka päivä.

Ajomatka leiriltä kotiin kesti puolisen tuntia ja puheesta ei ollut tulla loppua. Paljon oli viikon aikana ehtinyt tapahtua. Mutta viikon ehkä tärkein anti oli hyvin mielenkiintoinen: "Mulla on niin ihana olo, kun olen ollut koko viikon ilman puhelinta. Mä en ole koko viikon aikana miettinyt kertaakaan, paljonko kello on. Mun pää tuntuu niin ihanan stressittömältä nyt."

Kiitokset Sallylle suosituksesta - tämä viikko oli kaikin puolin onnistunut kokemus! Ensi vuonna ilman muuta uudelleen. Sitä odotellessa voimme vaikka pohdiskella, mitä tehdä yllättäen ilmaantuneelle kajakkikuumeelle...