Kiitoksia mukana elämisestä ja kannustuksista, ystävät rakkaat! Jotakuinkin hengissä on Headlandsin sataselta selvitty, nyt siis tarkemmin tarinaa matkan varrelta.
Lähtölaukaus kajahti lauantaiaamun seitsemältä. Aamutunnelma Rodeo Beachilla parikymmentä minuuttia ennen lähtöä oli odottavan innokas, jos kohta usva ja mereltä puhaltava tuuli tekivät ilmasta vähän kalsean.
Reitti muodostui siis 25 mailin kierroksesta, joka kierrettiin neljä kertaa, vuoroin myötä- ja vastapäivään. (Kuriositeettina kerrottakoon, että paikalliset käyttävät tällaisista reiteistä termiä "washing machine", siis pesukone. Ihan osuva ilmaus sinänsä.) Ensimmäinen kierros sujui varsin mukavasti omalla painollaan, kummemmin miettimättä yhtään mitään. Keskityin vain seuraamaan reittimerkkausnauhoja, olo oli hyvä ja rauhallinen.
Etukäteen useammat kokeneet juoksijat olivat varoittaneet lähtemästä liikkeelle liian vauhdikkaasti - tämä ihan takuulla kostautuisi myöhemmin. Puolimatkassa odottavan "pacerini" Linan elämää helpottaaksemme olimme laatineet alustavan aikataulun kierrosaikoja silmällä pitäen. Ajatuksena oli viisi tuntia ensimmäiselle kierrokselle, kuusi toiselle, noin seitsemän kolmannelle ja viimeiselle - no siitä ei ollut ajatusta ensinkään, eikä sillä oikeastaan niin olisi väliäkään.
Ensimmäisen kierroksen loppupuolella havahduin tekemääni kardinaalimoka numero ykköseen. Aamuhämärissä lähtöä tehdessäni olin muistanut kasata kaikki kamppeet niin kuin pitikin, laittaa aurinkorasvaa, ynnä muuta, mutta jostakin syystä deodorantti oli unohtunut. Haisin järkyttävän pahalle jo 20 mailin jälkeen. No, lohdutin itseäni, jos kerran mihinkään paikkaan ei toistaiseksi satu, mistään ei tule verta ja matka tuntuu taittuvan kivasti, deodorantin unohtuminen on verraten mukava murehdittava. Huonomminkin voisivat asiat olla!
Ensimmäinen kierros taittui hiukan ennustetta nopeammin, ajassa 4:45. Nappasin huoltopisteeltä mukaan vähän syömistä, täytin juomapullot ja nyt aamu-usvan väistyttyä päätin pyhittää kakkoskierroksen valokuvaukselle. Tulisi taltioitua mainioita maisemia ja samalla pysyisi vauhtikin vähän maltillisempana.
Alta Traililta aukeni puiden lomasta kaunis merimaisema Sausaliton satamaan:
Ja kukkuloiden takaa pilkisteli myös Golden Gate, jonka kupeessa muuten oli yksi huoltopisteistäkin.
Sausaliton rannikon edustalla kylpi auringossa Angel Islandin ("Enkelisaari") luonnonpuisto:
Kierroksen jälkipuoliskolla kuljettiin poispäin San Franciscon lahdelta ja näkymät aukenivat suoraan merelle ja Muir Beachille:
Kivat raput - antavat vähän käsitystä korkeuseroista. Nämä olivat vielä ihan sovinnolla kipitettävissä toisella kierroksella (ylöspäin) ja kohtuulliset kolmannellakin kierroksella (alaspäin), kun oli vielä valoisaa. Viimeisellä kierroksella aamuyön usvassa sunnuntaina joskus neljän-viiden välillä vähän vähemmän nautinnolliset...
Toisen kierroksen loppuaika oli suunnilleen kymmenen ja puoli tuntia. Fiilis oli mitä mainioin ja lähdimme Linan kanssa hyvillä mielin tahkoamaan kolmatta kierrosta. Hyvässä seurassa matka jatkui varsin kivuttomasti ja selvisimme melkein kierroksen puoliväliin ennen pimeän tuloa. Ehdimme nauttia upeasta auringonlaskusta ja pimeän tultuakin tähtikirkkaasta taivaasta hyvän aikaa. (Sadan kilometrin väliaika oli muuten 13:30, noin mielenkiinnosta...)
Matkanteko alkoi kuitenkin vähitellen hidastua, kun sumupilvet peittivät tienoon ja näkyvyys kirkkaimmillakin lampuilla kutistui muutamaan metriin. Mereltä navakkana puhaltava tuuli siirsi usvamassaa varsin tehokkaasti ja otsalampun valossa tuntui suunnilleen samalta kuin sankassa lumisateessa ajaminen. Jonkin aikaa kesti tottua tähän vajavaiseen näkökenttään, vaan eteenpäin mentiin kuitenkin. Hitaasti, mutta varmasti.
Vähän ennen puoltayötä tuli 75 mailia täyteen. Jussin ja tyttöjen yllätysvierailu tässä kohtaa piristi mieltä aivan rajatta ja valoi uskoa extreme-reippailijaan. Vietimme lyhykäisen yhteisen yöpalatauon - kuuma nuudelikeitto tässä kohtaa maistui ehkä paremmalta kuin mikään ikinä - ja sitten hyvänyönsuukkojen jälkeen Jussi, Essi ja Varpu lähtivät kotimatkalle, itse huikkasin kiitokset ja heiheit Linalle ja lähdin viimeiselle kierrokselle Dennisin kanssa.
Päätöskierroksesta ensimmäinen puolikas meni vielä jotenkuten sujuvasti. 87 mailin kohdalla Tennessee Valleyn huoltopisteen setä ilmoitti yllätyksekseni, että olen kaikista juoksijoista kolmantena. Täh? Nauratti, vaikka oikeasti sijoituksella ei olisi pätkän vertaa väliä. Jos tämän pahuksen projektin vain saisi vietyä jotenkin järkevästi loppuun.
Reitti oli siinä mielessä "yksinkertaisesti" rakennettu, että kaikki huoltopisteen (joita oli kullakin kierroksella viisi), olivat suunnilleen merenpinnan tasolla ja jokaiselle etapille näiden välille oli saatu keksittyä kohtuullinen mäentöppäre. Kokonaisnousua reitin varrelle mahtui noin 6100 m. Olen aina ollut enemmän ylämäkien ystävä, mutta jyrkistä laskuista en ole erityisemmin koskaan pitänyt. Enkä varsinkaan siinä kohtaa, kun Tennessee Valleyn huoltopisteeltä oli noustu jyrkkää rinnettä ylöspäin ja suunta oli nyt suoraan alas, kohti toiseksi viimeistä huoltopistettä Muir Beachilla. Jalat olivat kulkeneet vähän reilut 140 kilometriä, näkyvyys oli ihan pelkkää valkoista möhjöä ja aloin vähitellen ihmetellä, minkä ihmeen takia täällä oikein ollaankaan. Ihme touhua!
Joskus ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua pääsimme lopulta Muir Beachin huoltopisteelle. Huoltopisteen pitäjät jaksoivat olla ystävällisiä ja hyväntuulisia kummallisesta ajankohdasta huolimatta, mutta tässä kohtaa oli enää kovin vaikea keksiä mitään, mitä saisi syötyä tai juotua. Dennis totesi huoltopisteeltä lähtiessämme hilpeästi: "Enää 13 kilometriä jäljellä, loistavaa!" mutten ollut ollenkaan vakuuttunut siitä, oliko kolmetoista kilometriä millään mittapuulla kovin vähän tai oliko tässä tilanteessa mitään loistavaa.
Viimeiselle huoltopisteelle saavuimme joskus vähän puoli kuuden jälkeen. 24 tunnin maagiseen alitukseen olisi jäljellä noin tunti ja 20 minuuttia, matkaa noin neljä mailia eli reilu kuusi kilometriä. Nappasin vastentahtoisesti pari kulausta Coca-Colaa ja lähdimme kummemmin vitkastelematta viimeiselle etapille. Dennis optimistisesti kannusti ottamaan juoksuaskeleita aina kuin vähänkään mahdollista, mutta tässä kohtaa ei olisi enää mitenkään jaksanut kiinnostaa. Tunnelmaa latisti entisestään takaamme ohi hyvävoimaisena pyyhältänyt miesjuoksija pacereineen, joka näytti siltä kuin olisi vasta lähtenyt liikkeelle. Mokomakin ylipirteä luonnonoikku!
Viimeinen nousu oli lopultakin kivuttu kukkulan laelle ja uusi aamunkajo kurkisti varovasti horisontista. Yönsä autossa parkkipaikalla viettänyt Lina juoksi nyt meitä vastaan, pirteänä kuin peipponen hänkin: "Ei ole pitkä matka enää, tästä tulee aivan mieletön lopputulos ja 24 tuntia alittuu kirkkaasti!" En olisi jaksanut mitenkään uskoa, mutta kummasti tuo valoi uskoa viimeisille oikukkaille alamäkipoluille. Jalat jumittivat, mutta ehkä tästä sittenkin joskus tulisi valmista.
Uskomatonta mutta totta - tuli se maaliviiva vastaan sitten lopultakin. Loppuajaksi kirjattiin 23:46 ja risat, hiphei!
Perinteiseen tyyliin täällä sadan mailin kisoissa maaliin päässeet palkitaan vyösoljella. Tällainen siis meriittilistaa koristamaan - nyt pitää enää hankkia vyö:
