Viime keskiviikkona saattelin Jussin ja tytöt Bostonin lentokentälle. Hartaudella odotettu kolmen viikon Suomi-loma sai lopultakin alkaa:
Omalla kohdalla tuli tehtyä pikavisiitti Suomeen maalis-huhtikuun taitteessa, joten päätin tällä kertaa jättää reissun väliin. Lomapäiviäkin on eurooppalaisen mittapuun mukaan vähänlaisesti, joten säästelen niitä elokuulle, jotta voimme nauttia perheen yhteisestä ajasta täällä vielä ennen koulujen alkua.
Rapakon tällä puolella jatkuu arki sorvin äärellä. Sen verran lienee oma ajatusmalli amerikkalaistunut, että Pohjolassa tyypillistä neljän, kuuden tai kymmenen viikon kesälomaa ei ole oikeastaan juurikaan ikävä. Olen tykästynyt täkäläiseen systeemiin, jossa lomapäiviä on vähemmän, mutta ne tyypillisesti ripotellaan lyhemmiksi pätkiksi: pidennetyiksi viikonlopuiksi tai viikon-kahden lomajaksoiksi.
Osasyy minilomasysteemin suosimiseen lienee myös siinä, että ainakin omalla kohdalla perusarki työpaikalla tuppaa olemaan niin mukavaa ja mielenkiintoista, ettei loman viimeisenä päivänä tarvitse murheellisena ryhtyä laskemaan päiviä seuraaviin vapaisiin. Sunnuntaiahdistukset ja lomastressit ovat koko lailla tuntemattomia käsitteitä.
Kun työilmapiiri on kannustava ja ystävällinen ja ympärillä joukko mukavia ja aidosti avuliaita ihmisiä, mikäpä siinä on työviikkoja tahkotessa. Mielenkiintoista tekemistä riittää joka päivälle. Työnanatajan sponsoroima kahvi on hyvää ja kuppinsa voi itse somistaa muun laserpuuhastelun lomassa. Ei valittamista!
Hauska työ vaatii toki hauskat huvit. Lauantaina juhlistin kesäleskiviikonloppua 80 kilometrin polkulenkillä. New Englandin kuuma ja kostea kesäsää (lämpötilat 28-33 C, ilman kosteus 70-80 %) teki olosuhteista haastavat, mutta aina välillä saattoi onneksi pulahtaa reittiä seurailevaan Fenton River:iin vilvoittelemaan. Maisemissa ei moitteen sijaa:
