Essin koululla on voinut tällä viikolla aistia erityisen keskittyneen ilmapiirin. Käsillä ovat ne kaksi viikkoa vuodesta, jolloin kaikilla Kalifornian julkisilla kouluilla suoritetaan STAR-testit, toisin sanoen joukko valtakunnallisia kokeita eri oppiaineista, joilla määritellään, miten hyvin oppilaat ja koulut pärjäävät kansallisiin standardeihin suhteutettuna. Essiä nämä kokeet eivät kosketa vielä nyt eivätkä ensi vuonnakaan, mutta toisen luokan keväästä eteenpäin STAR-testit ovat jokavuotinen ruljanssi.
Koululaisten ja vanhempien suhtautuminen testeihin on varsin ristiriitaista. Vaikka koulut yrittävät korostaa ilmapiirin säilyttämistä rentona ja sitä, ettei testauksesta ole tarkoitus tehdä elämää suurempaa stressitekijää, on selvää, että kaiken takana pyörii kuitenkin kohtuullisen iso ruletti. Etenkin useimmilla aasialaisilla kilpailuvietti ja suorittaminen on tärkeässä asemassa pienestä pitäen, jolloin vuosittaiset testit ja niissä pärjääminen ovat arvossaan. Alkuvuodesta silmäilin hieman hämmentyneenä mainoksia, joissa markkinoitiin valmennuskursseja STAR-testejä varten. Markkinarako tämäkin: Laita lapsesi muutamaksi kuukaudeksi iltapäivä-/viikonloppukursseille ja varmista paras mahdollinen suorituskyky valtakunnallisissa kokeissa. Kurssien hinnat alkaen 200 dollaria/viikko ja kohderyhmä 7-vuotiaasta ylöspäin.
Hieman hupaisaa sinänsä, että yksilön kohdalla testin tuloksella ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä, kyseessä on lähinnä koulujen vertailu keskenään. Kukapa ei toki olisi valmis tekemään mitä hyvänsä, jotta oman alueen koulun lippu pysyisi korkealla. Varsinkin, kun vaikutukset ulottuvat kuitenkin koulun ulkopuolellekin: jos oman alueen koulu on viime vuosina pärjännyt hyvin STAR-testeissä, tietää se hyvää esim. asuntosi markkina-arvolle...
Väkisinkin tulee tässä kohtaa mieleen se, miten Suomessa keskustellaan aika ajoin siitä, onko kohtuutonta ja liian varhaista antaa oppilaille numeroarvosanoja 11-vuotiaasta alkaen... Olisikohan tässäkin asiassa taas aihetta peräänkuuluttaa jonkinlaista kultaista keskitietä näiden ääripäiden väliltä?
4 kommenttia:
On sitä ollut täälläkin, mutta ei vastaavassa suhteessa, eikä vielä koulunalussa. Siihen aikaan kun lukioon pääsy oli vielä asuinpaikkaan vaikuttava.
Eräs lastenlääkäri vaihtoi asuinpaikkaa, jotta sai poikansa Relluun lukioon.
Suomessa on paapomisessa menty liian pitkälle. Koulunkäyntiin kohtuuvakavasti suhtautuminen pitäisi aloitta ehkä toisella luokalla. Silloin lapset ovat vielä itse motivoituneita ja heistä on, ainakin useimmista, haluavat tietää minkä verran työtä vaatii esim. matematiikan numeron nostaminen pykälällä. Eriasia tietysti on se kuinka opettajat ovat oikeudenmukaisia arvostelussaan. siitä ehkä syvemmät arvet jää, ei niistä numeroista...
Muistan kun yläasteella enkun ope tuli keväällä sanomaan: Annan sulle kasin. Oikeasti sen pitäisi olla ysi, mutta mä en saa millään tätä ryhmää muuten Gaussin käyrälle. No mutta tiesinpä ainakin itse osaavani kiitettävän edestä…
Voi kamalata mihin tämä kilpailu on menossa!
En tiedä olik hyväksi vai pahaksi saada numeroarvosanoja alakoulun ekaluokalla, mutta kyllä minä aina vaan muista että sain laulusta 4.Siis
sen vanhanaikaisen 1 - 10 systeemin mukaan.
Taideaineista ei tarvitsi antaa arvosanoja. Tämä lienee myös nykyisen valistushengen mukainen toimintatapa. Luovuutta pitää varjella.
Lähetä kommentti