Essi on viime päivinä innostunut luistelusta. Tänään iltaa kohti pakkanenkin lauhtui sopivasti, joten töistä ja Tarjalta kotiuduttuamme suuntasimme Kuljun koulun kentälle luistelemaan. Meno on vielä vaappuvaa, mutta kerta kerralta sujuu paremmin. Hauskaa meillä oli - varsinkin sen jälkeen, kun Essi suostui siihen, että äitikin saa luistella, vaikkei omistakaan kypärää. Viipottelimme pitkin kenttää yhdessä ja erikseen, eteenpäin ja taaksepäin, vierekkäin ja peräkkäin ja välillä mukkelismakkelis.
Intoa ja hauskuutta riitti hyvinkin tunnin verran, mutta sitten tuli äkillinen voipuminen. Yhtäkkiä tuli kylmä ja nälkä ja paha mieli. Kentän laidalla Essi pillastui totaalisesti, kun luistimet, jotka alkavat kokonsa puolesta vedellä viimeisiään, tuntuivat kerrassaan juuttuneen jalkaan. Kiskoin ahdasta luistinta irti ja itkuhan siitä tuli. Yritin lohdutella parhaani mukaan:
Äiti: "Tiedätkös mitä? Ne luistimet ovat vaan kerta kaikkiaan liian pienet. Ei luistinten pois ottaminen oikeasti voi noin pahalta tuntua. "
Essi: (itku taukosi) "Niin. Pitäisi hankkia isommat luistimet."
Äiti: "Aivan. Ajattelepa, kun parin viikon päästä on synttärit. Olisiko kiva saada lahjaksi uudet, isommat luistimet?"
Essi miettii hetken, jonka jälkeen puhkeaa uudelleen itkuun, tällä kertaa aivan sydäntäsärkevään.
Äiti: "No, Essi, mikä nyt?"
Essi: (itkun seasta) "En mä mitään luistimia lahjaksi halua. Mä haluaisin kesän ja lämmintä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti