Hautajaisissa

Tänään suuntasimme puolen perheen vahvuudella Punkalaitumelle Samuli-enon (Amurin mummun vanhin veli) hautajaisiin. Jussi ja Varpu jäivät kotolaisiksi, tuumasimme, ettei tilaisuus liene kaksivuotiaan keskittymiskyvylle ihan omiaan. Myöskin Jussia ja Varpua viime viikkoina riivannut kova yskä puolsi kotiinjäämistä, aamulla lähtiessämme oli mittarissa kirpeät 20 pakkasastetta.

Siunaustilaisuus kirkossa sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka Essi loppua kohti alkoi hieman hermostuneena vääntelehtiäkin. Sinänsä tilaisuus antoi paljon ajattelemisen aihetta, ainakin esitettyjen kysymysten lukumäärän perusteella voisi näin kuvitella. Miksi täällä itketään? Miksi Samuli kuoli? Saako siellä arkussa maata ihan pehmeän patjan päällä? Miksen minä saa auttaa arkun kantamisessa?

Hautaamisen jälkeen siirryimme muistotilaisuuteen seurakuntatalolle. Essin hämmennys muuttui pian suoranaiseksi riemuksi, kun huomattiin, millainen herkkupöytä salissa odotti. Essi oli jo autossa menomatkalla pohtinut, mahdetaanko hautajaisissa syödä mitään ("Ja jos siellä syödään keittoa, niin minusta kyllä pinaattikeitto olisi parempaa kuin lihakeitto.") Pinaattikeittoa ei ollut, mutta Essi oli kovasti ilahtunut kaikesta siitä, mitä tarjolla oli. ("Lohta, lihapullia, kastiketta, perunalaatikkoa, salaattia, kalkkunaa, suolakurkkuja, kukkakaaligratiinia, limppuleipää. Mä söin ihan kaiken! Sipulia en maistanut, enkä kurkkusalaattia.") Suuret kiitokset siis taitavalle emännälle.

Ruokailun jälkeen oli aika ryhtyä tutkimaan paikkoja. Essiä askarrutti kovasti salissa oleva parvi, jonne ei tuntunut löytyvän portaita mistään. Ennakkoluulottomasti tyttö meni suoraan papin pakeille murheensa kera. Keskustelu käytiin suunnilleen tähän tapaan:

Essi: "Mistähän löytyisi portaat, mistä tuonne parvelle pääsee?"

Pappi: "Tuolta oven takaa löytyy toinen ovi ja sen takana on portaat. Menepä katsomaan."

Hetken kuluttua tyttö kipittää takaisin.

Essi: "Se oli lukossa. Ei sitä saanut auki, vaikka kuinka työnsin ja vedin ja tuuppasin."

Pappi: "No minullapa on tässä nippu avaimia. Mennään yhdessä ja kokeillaan, jos niillä saataisin ovi auki.

Hetki kuluu taas ja pian palaa parivaljakko takaisin.

Essi: "Ei saatu vieläkään sitä ovea auki. Ei löytynyt sopivaa avainta. Eiköhän sinne portaisiin pääse ollenkaan?"

Pappi: "No odotetaan hetki. Kohta tuolta tulee se Juha-suntio. Juhalla on varmaan lisää avaimia, pyydetään siltä, että annapa meille sellainen avain, millä tuonne portaisiin pääsee."

Essi: "Ei kun pitää pyytää kauniisti. Pitää sanoa, että antaisitko."

Hetken kuluttua löytyikin suntio avainnippuineen, mutta portaille vievä ovi olikin takalukossa, eikä parvelle lopun perästäkään päästy. Tästä heräsi taas tusinoittain uusia miksi-kysymyksiä ja luulen, että kiinni ollutta ovea ja saavuttamatonta seurakuntatalon parvea puidaan vielä täällä kotosallakin lähiviikkoina useampia kertoja...

Adressien luvun ja kahvittelun jälkeen suuntasimme kotimatkalle. Autossa sain vielä kattavan yhteenvedon päivän kulusta.

E: "Antti oli kyllä niin mukava poika, kun se solmi mun kengännauhat. Ja kaikki herkkuruuat oli tosi hyviä. Mutta siellä kirkossa mä olin koko ajan vihainen. Arvaa miksi?"

J: "No ehkä sulla oli vähän tylsää."

E: "Niin oli. Kaikki aikuiset vaan piti hauskaa keskenään, enkä mä päässyt mukaan."

J: "Ei kai ne sentään hauskaa pitäneet. Eiköhän ne ihmiset olleet aika surullisia?"

E: "Piti ne hauskaa silti. Lauloivatkin kaikkia lauluja, mutta niin nopeasti, etten mä edes ehtinyt oppia sanoja."

Näin siis hautajaiset melkein viisivuotiaan näkökulmasta. Johanna puolestaan kiittää isäntäväkeä ja lausuu vielä lämpimät osanottonsa. Rauhaisaa lepoa Samulille, vanhalle lenkkikaverille, jonka kanssa Vilajan polkuja useasti tallattiin. Vauhdikas askellus säilyy muistissa...