Tiistai on perinteisesti "pää kolmantena jalkana"-päivä. Tarjalta karppuutamme reippaasti kotiin, jossa hyvinä viikkoina on edellisenä iltana valmiiksi pakattu kassi jumppakerhoa varten. Oletusarvoisesti, kuten myöskin tänään, kassin pakkaaminen on kuitenkin unohtunut, jolloin kotiin syöksytään sitäkin hengästyneemmässä mielentilassa. Tässä vaiheessa syksyä tilanne on onneksi siinä mielessä hyvä, että menneinä viikkoina kaikista tarvittavista tavaroista suunnilleen jokainen on vuorollaan unohtunut jo kerran kotiin, joten olemme siis kantapään kautta ehtineet oppia kaikenkattavasti, mitä ei ainakaan kannata unohtaa: jumppatossuja, shortseja, T-paitoja, juomapulloja eikä jumppavihkoja (näihin saa jokaiselta jumppakerralta "suoritusmerkintöjä", das heisst, tarroja).
Hienoa, kaikki näytti olevan kasassa, joten suuntasimme nokat kohti Sääksjärveä. Koulun parkkipaikalla auton kello kertoi, että meillä oli hulppeat kuusi minuuttia aikaa hankkiutua sisään, kuoriutua ulkovaatteista, pukeutua jumppavaatteisiin, jonottaa vessaan ja käydä viime hetken pissalla sekä täyttää juomapullot. Tilanne ei näyttänyt siis ensinkään huonolta, mutta katsoimme kuitenkin parhaaksi syöksyä sisään kielet vöiden alla. Ulko-ovilla törmäsimme muutamaan saman ryhmän jumppailijaan vanhempineen, jotka tosin olivat jo tulossa liikuntatiloista pihalle. Täh? "Pandojen tämän illan jumppa on peruttu, salin ovessa oli lappu, että tilat ovat tänään koululaisten käytössä", valaisi erään tytön isä hämmästyneitä ilmeitämme.
Kuin varmuuden vuoksi vaelsimme vielä pukuhuoneeseen ja totesimme, että näinpä tottavie on. Peruttu, mikä peruttu, mutta kirosin mielessäni mokoman urheiluseuran tiedotuspolitiikkaa. Miksi ei viime viikolla kukaan asiasta maininnut, kun luultavasti asia oli kuitenkin etukäteen tiedossa. Harhailipa pukuhuoneeseen taas muutama muukin vanhempi lapsineen laillamme karvaasti pettymään ja autolle palatessamme pihaan kurvaili vielä lisääkin väkeä, jotka luulivat jumppaan tulevansa. Voi höh!
Pakkauduimme pettymyksinemme takaisin autoon ja ajelimme takaisin kotiin. Essi otti asian aika kevyesti ja visioi jo iloisesti pitävänsä kotona ihan oman jumppakerhon. Varpu sen sijaan oli verisesti loukkaantunut, eikä yhtään ymmärtänyt, miksi ei päässytkään jumppaan. Ei lohduttanut Essin ajatus omasta jumppakerhosta, ei edes se, että kotona odottaisi yksi joulukalenterin luukku, joka oli aamulla jäänyt avaamatta. Varpu on lahjomaton. "Mä olen kiukkuinen!"
Paha mieli haihtui vähitellen, kun päästiin kotiin. Illan pelasti havainto siitä, että Rantalan sauna on sentään tänään auki, ja kun tarjosin Essille jumpan korvikkeena avantouintia, tyttö oli oitis intoa täynnä. Varpu harhautettiin jäämään isän kanssa kotiin - tosin sillä verukkeella, että hän saa mennä kylpyyn sillä aikaa, kun "äiti ja Essi käyvät asioilla". Loppuilta sujuikin varsin mallikkaasti: Essi saunoi ja ui itsensä raukeaksi (kolme dippausta napaan asti ja jokunen jalkojen kastelu) ja Varpu kylpi kyllikseen kotosalla. Tämän jälkeen jälkikasvu olikin kypsää kauraa iltapalalle ja nukkumaan.
Illalla, sitä surullisen kuuluisaa jumppakassia purkaessani vilkaisin vielä ohimennen vihkojen tarrakokoelmia. Ja kas, mitä löysinkään?!? Tarramatriisia seuraavalta sivulta hoksasin tekstin: "Tiistaina 2.12. jumppa peruttu." Niinpä niin. Lienemme ehkä huolimattomia, kun emme ole ymmärtäneet, että nuo tarravihot ovat samalla jonkinlainen kommunikaatioväline, emmekä ole niitä kummemmin tutkailleet. Tavallaan lohdullista, että emme olleet kuitenkaan ainoita, kävipä koululla aika monta muutakin tyhjän vuoksi kääntymässä. Huolimatonta tai ei, olisikohan ollut kohtuuton vaiva jumppatädeiltä mainita asiasta viime viikolla ihan suullisestikin? Tuskin siitä ainakaan haittaa olisi ollut. Grrr...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti