Melkein olimme jo saavuttaneet iltarauhan: hampaat oli pesty, yöpuvut puettu, iltasadut luettu ja tytöt olivat kumpikin saaneet Katti Matikainen-fluoritablettinsa. Lapset kömpivät peittojen alle ja toivoteltiin hyvät yöt. Hetken kuluttua huoneesta kuuluu Varpun ääni: "Saisinko uuden Katti Matikaisen?" Raotan ovea ja kysyn: "Mihin sinä sen edellisen hukkasit?" Varpu vastaa iloisesti: "Se on mulla nenässä."
Aargh! Eipä sitten muuta kuin tyttö rivakasti eteisen lattialle hyvän valon alle ihmeteltäväksi. Sielläpä toden totta köllötteli vähän imeskelty Matikainen syvällä oikeassa sieraimessa. Onneksi oli paikalla kaksi aikuista taisteluvalmiina. Tarvittiin yksi päälläistuja, kolme kättä pitelemään kiinni ja yksi ronkkimaan pinseteillä. Epätoivoisen räpiköinnin ja sianteurastusta muistuttavan huudon saattelemana lopulta saimme tabletin ulos. Elämä on taistelua...
Ilmeisesti lapsilla on selkäytimeen kirjoitettuna jonkinlainen komento tunkea nenäänsä jotakin pientä kivaa ainakin (toivottavasti vain) kerran. Tuo koodirivi aktivoituu juurikin tässä 2-3:n ikävuoden paikkeilla. Essi oli aikanaan muistaakseni noin 2,5-vuotias, kun isän säätökaapin komponenttivarastoa ihastellessaan keksi työntää ledin nenäänsä. Ja jos en vallan väärin muista, olen kuullut tarinan myös muuan isosiskosta, joka taaperoikäisenä laittoi nenäänsä herneen.
Jokohan nyt vähitellen vetäytyisimme lauantai illan rauhasta nauttimaan? Kiva ajatus sinänsä, että saa möllötellä kotosalla, eikä tarvinnutkaan lähteä Valkeakoskelle ensiapuun... Kippis sille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti