Dory tuli taloon

Koiran hankinta on ollut puolivakavana puheenaiheena perheessämme jo jonkin aikaa. Asiaa alettiin pohtia alunperin ehkä noin vuosi sitten, kun Jussi havahtui kotitoimistotyöläisen melko yksinäisiin päiviin ja siihen, että keski-ikäisen miehen yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarvittaisiin päivittäinen lenkkikaveri. Jätimme siinä kohtaa kuitenkin asian hautumaan - arvelimme, että ehkä otamme koiran hankinnan esille uudestaan siinä kohtaa, kun toinen tai molemmat tytöistä ovat lähteneet opiskelemaan ja alamme toden teolla tarvita hoitokeinoja tyhjän pesän syndroomaan.

Covid-19-kevät sai meidät kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tietäen, että tänä kesänä ei matkustusrajoitusten puitteissa päästä totetuttamaan Suomi-lomaa, voisi nyt olla hyvä hetki keksiä muunlaista aktiviteettia kesäkuukausien tekemiseksi. Tiedostamme senkin, että poikkeustilasta seuranneet talousvaikeudet luultavasti lisäävät yleistä levottomuutta jonkin verran. Siinä mielessä tuntuisi hyvältä ajatus siitä, että täällä olisi kanssamme joku, joka öiseen aikaan seuraa kuitenkin tarkalla korvalla ympäristön tapahtumia. Jospa siis aikaistaisimme koiran hankintasuunnitelmaa jonkin verran...?

Huhtikuun loppupuolella aloimme ottaa yhteyttä paikallisiin "animal sheltereihin" ja ryhdyimme etsimään perhettä vailla olevaa nelijalkaista ystävää. Varsin pian tosin jouduimme toteamaan, että ideamme ei ollut erityisen uniikki. Tiedotusvälineetkin uutisoivat sitä, miten karanteenikevään tuloksena monet löytöeläintalot ovat kokeneet tuhannen prosentin (!) kasvun adoptiolemmikkiä etsivien perheiden määrissä. Kun jokaista adoptoitavaa koiraa varten onkin yhtäkkiä kymmenkertainen määrä uusia omistajakandidaatteja, emme olleet valintaprosessissa kovin vahvoilla. Animal sheltereillä on nyt myyjän markkinat ja niillä markkinoilla ei selvästikään suosita ensikertalaisia.

Vaihdoimme monenmonia sähköposteja koskien ehkä kymmentä eri koiraa. Kävimme läpi useampia intensiivisiä puhelinhaastatteluja, joissa selvitettiin perheemme soveliaisuutta koiran omistajiksi. Useampi shelter halusi myös soittaa läpi kolme henkilökohtaista suosittelijaa, joilta tongittiin lisätietoa taustoistamme. Kaikesta huolimatta, päädyttiin joka kierroksella aina samaan lopputulokseen - kyseinen koira oli päätetty sittenkin antaa johonkin toiseen perheeseen.

Aloimme jo kallistua siihen lopputulokseen, että ehkä emme kerta kaikkiaan kelpaa koiranomistajiksi. Viimein kuitenkin saimme lupaavan yhteydenoton danburylaisesta shelteristä, jossa nyt olisi luultavasti meille sopiva yksilö vailla perhettä. Sovimme tapaamisesta ja viime sunnuntaina teimme road tripin Danburyyn, tehdäksemme tuttavuutta tämän uuden ystävän kanssa.

Meitä vastassa oli noin kaksivuotias, polvenkorkuinen tyttökoira, joka näytti ehkä vähän kultaisen noutajan ja huskyn risteytykseltä pienemmäksi skaalattuna. Shelter oli antanut koiralle nimeksi Dolores, jos kohta koira ei tunnistanut tätä nimeä. Vietimme yhteisen leikkituokion shelterin takapihalla ja Dolores tuntui heti omalta. Koira, jonka taustoista ei kovin paljoa tiedetty, oli ymmärrettävästi hämillään tilanteesta, mutta suhtautui meihin hyvin ystävällisesti ja oli heti valmis hieromaan lähempää tuttavuutta.

Shelterin koordinaattori jututti meitä koiranleikityksen lomassa ja päiväkyläilymme päätteeksi kaikki osapuolet olivat vakuuttuneita siitä, että tässä meidän uusi perheenjäsenemme nyt todella on:

Ennen koiran kotiuttamista piti vielä odottaa jokusia päiviä. Maanantaina Dolores oli menossa eläinlääkärille leikattavaksi (sterilointi) ja operaation jälkeen suositeltiin muutaman päivän toipumisaikaa. Sovimme hakupäivän torstaille, jota tuskin maltoimme odottaa.

Koska Dolores ei tuntenut nimeään ja koska kukaan meistä ei ollut sitä mieltä, että Dolores olisi koiralle sovelias nimi (Varpu: "Dolores kuulostaa keski-ikäiseltä tenneseeläiseltä kirjastonhoitajalta."), käytimme alkuviikon nimipohdintojen kanssa. Valkean turkin perusteella Lumi olisi ehkä hyvä nimi? Toisaalta, (kaikkien tyttöjen) lapsuudessa luetun Olga da Polga-kirjan pohjalta pohdimme sitäkin, olisiko Olga toimiva.

Torstaina shelterissä kuitenkin selvisi, että "kaikki byrokratia", kuten koiran mikrosiru, eläinlääkärikäynnit (joiden historia tarvitaan vakuutusta varten) jne. oli tehty jo Dolores-nimellä. Näitä voisi yrittää muuttaa jälkikäteen, mutta se saatiin kuulostamaan tarpeettoman monimutkaiselta. Teimme siis päätöksen jättää Lumi- ja Olga-ajatukset sikseen ja kutsua Doloresta tuttavallisemmin Doryksi. Ei hassumpi nimi tämäkään.

Kotimatka sujui hyvin. Dory oli shelteristä lähtiessä aluksi hämmentyneessä paniikissa, mutta takapenkkiseuraksi omistautunut Varpu sai sen vähitellen rauhoittumaan.

Nyt takana on kaksi päivää uudessa kodissa. Olemme kaikki uuden ja ihmeellisen äärellä, mutta vähitellen opimme ymmärtämään toisiamme paremmin ja paremmin. Varpu on Dorylle kaikki kaikessa, mutta luottamus kasvaa päivä päivältä myös muita perheenjäseniä kohtaan. Jussi teki eilen koiran kanssa neljän kilometrin hölkkälenkin, joten keski-ikäisen miehen terveydentilan boostaus on päässyt hyvään alkuun sekin.

Nyt odotamme innolla maanantaita, jolloin leikkausarpi on saanut parantua riittävästi ja koiran perusarkea ärsyttävä muovikaulus voidaan poistaa. Lisää kuvia luvassa hetimiten sen jälkeen...