Tupla-tripla-kanjonit ja vitosdebyytti

Eilen perjantaina otin vapaapäivän niin töistä kuin muistakin velvoitteista ja suuntasin paikkaan, jonne puhelinverkot eivät ulotu... Arkipäivän pelastajaenkelimme Jenna tuli huolehtimaan Essin ja Varpun aamutoimista ja kouluun saattamisesta, kun itse suuntasin Western Statesin "kenraaliharjoituksiin" Foresthilliin. Viime vuodelta on muistissa WS:n loppupätkä (viimeiset 45 mailia Michigan Bluffilta maaliviivalle Auburniin), mutta tätä edeltävä etappi - kuuluisat kolme kanjonia - olivat toistaiseksi valloittamatonta maaperää.

Olimme sopineet tutulla juoksuporukalla treffit Foresthillin koululle aamukahdeksaksi, josta startattaisiin intensiiviseen "Double Triple Canyons"-rupeamaan. Tämä tupla-tripla-kanjoniharjoitus on täkäläisten juoksijoiden parissa käsite, jota pidetään tärkeänä kenelle tahansa, joka mielii Western Statesin sataselle. Varsinaisessa kisassahan juostaan tämä kolmen kanjonin osuus juostaan "vain" yhden kerran, mutta tässä tapauksessa teimme tämän noin 30 kilometrin pätkän meno-paluu-versiona.

Tekemistä riittikin suunnilleen koko päiväksi. Kun jokaiseen kanjoniin mahdutetaan noin 600 metriä laskua ja sen jälkeen saman verran kipuamista seuraavalle kukkulalle, toimii harjoitus varsin tehokkaasti. Suurin osa ryhmästämme teki koko tupla-tripla-kokonaisuuden Foresthillista Last Chance-kukkulalle, mutta aikatauluiltani rajoittuneena perheenäitinä jouduin lintsaamaan vähän ja jättämään reitin häntäpäästä reilun kolmen kilometrin meno-paluun tekemättä päästäkseni kotimatkalle ajoissa.

Vaikka nyt päädyinkin vaivaiseen tupla-2.5-ratkaisuun tässä perjantailenkissä, oli päivä sellaisenaankin hyvin antoisa ja opettavainen. Kahdeksan tunnin treenilenkki teki tässä kohtaa oikein hyvää, mutta ehkä vielä tärkeämpi lienee tämän lenkin henkinen anti. Kesäkuun satamailista on huomattavasti mukavampi edetä, kun nämä helvetilliset kanjonit eivät tule yllätyksenä, vaan tietää, mitä odottaa.

Tänään olikin vuorossa tyystin toisenlaista juoksuhauskaa. Essi ja Varpu ovat jo jonkin aikaa seurailleet sivusta äidin juoksukisakulttuuria ja ovat pohdiskelleet, koska voisi olla heidän vuoronsa. Keväällä, kun muuttosuunnitelmat alkoivat kirkastua, varsinkin Varpu valveutui tämän kisasuunnitelman suhteen - jotain täytyisi totisesti keksiä ennen Suomeen muuttoa...

Ja tokihan keksittiin: San Rafaelista, San Franciscon lahden pohoispuolelta löytyi tälle viikonlopulle mukava tapahtuma, jossa oli tarjolla pidempien matkojen lisäksi myös aloittelijaystävällinen viiden kilometrin reittivaihtoehto. Tämä kisa merkattiin kalenteriin jo hyvissä ajoin ja viikkoja ja päiviä on malttamattomina laskettu..

Aamusella karautimme intoa täynnä San Rafaeliin, China Camp State Parkiin. Haimme ilmoittautumistiskiltä numerot ja suuntasimme kohti lähtöviivaa. Vartti ennen omaa lähtöämme starttasivat taipaleelle päivän puolimaratoonarit - tässä kohtaa Varpu hyppi jo innosta ylös-alas, eikä olisi millään malttanut odottaa omaa lähtövuoroa. Hetkiseksi ehti kuitenkin asettua kiven nokkaan poseeraamaan:

Kun lähtölaukaus lopulta kajahti, säntäsivät Essi ja Varpu poluille sellaisella ryminällä, että vaikeaa oli vanhemman pysyä perässä... Tämä tosin hieman kostautui, kun puolentoista kilometrin jälkeen valkeni, ettei vielä olla edes puolimatkassa ja voimia ja vauhtia pitäisi riittää lopputaipaleellekin. Ei se mitään, hörpättiin pulloista vettä, käveltiin jonkin aikaa ja matka jatkui taas:

Kutakuinkin puolimatkassa tapahtui pieni haaveri, kun Varpu kipitteli turhan vauhdikkaasti alamäkeen ja kompastui puunjuureen. Polveen tuli vähän verinaarmua, joka aiheutti hetkellisen mielipahan, mutta muutaman rohkaisevan sanan jälkeen pieni sissi oli valmis pudistelemaan hiekkapölyn pois käsistä ja paidan etumuksesta ja jatkamaan matkaa entistä sisukkaampana.

Kaiken kaikkiaan matkanteko sujui varsin mukavasti. Erityisen hienoa oli se, miten tytöt saivat nauttia tapahtuman ystävällisestä tunnelmasta - samaa reittiä päinvastaiseen suuntaan hölkötelleet puolimaratonin ja 30 km:n juoksijat kannustivat ilolla näitä pieniä juoksijanalkuja. Toisaalta, sama toimi myös toiseen suuntaan - hyvin nopeasti Essi ja Varpu ryhtyivät puolestaan laukomaan kannustushuutoja vastaantulijoille, joka tietysti herätti hyvää mieltä vallankin vanhemman polven juoksijoissa.

Kun maaliin oli matkaa jäljellä ehkä reilu kilometri, alkoi Essin into vähän hiipua. Lämmin sää vaati jälleen verojaan ja Essi halusi jatkaa loppumatkan kävellen. Ratkaisu kuulosti minusta oikein hyvältä, kiirekös meillä mihinkään - tärkeintä on kuitenkin se, että tapahtumasta jäisi hyvä maku suuhun. Poluista nautiskelemaanhan tänne oli kuitenkin tultu, eikä veren maku suussa kitumaan.

Varpu ei ollut Essin päätöksestä mielissään ensinkään. Polvikolhut olivat unohtuneet jo kauan aikaa sitten ja mieli paloi kohti vauhdikasta loppuspurttia. Juoksemaanhan tänne oli kuitenkin tultu? Tässä kohtaa oli sisarsopu koetuksella - ja äidin luova ongelmanratkaisu. 

Tietäen, että maalialueelle vieviä polkuja oli vain tämä yksi ja sekin harvinaisen selkeästi merkattu, arvelin eksymisen todennäköisyyden jokseenkin olemattomaksi. Kysyin Varpulta, etenisikö hän ennemmin minun ja Essin kanssa loppumatkan rauhallisempaan tahtiin vai juoksisiko itse keltaisia merkkinauhoja seuraten edeltä ja odottaisi meitä maalissa, ei pohdinta kestänyt hetkeäkään. Polku vain pöllysi edellä, kun kuopus lähti kirmaamaan keskenään kohti loppusuoraa.

No, eipä ollut pitkä matka enää meillä verkkaisemmillakaan. Varpu oli ylittänyt maaliviivan hetkisen aiemmin ja odotti meitä iloisena. Halasimme toisiamme pitkään ja onnellisina - ja olimme polleita hienosta suorituksestamme!

Sokerina pohjalla oli maalialueen huoltopistetarjoilu. Ulkoilmassahan kaikki maistuu tunnetusti paremmalta, ja vallankin jos on juuri selättänyt elämänsä ensimmäisen viiden kilometrin maastojuoksukisan...