Olemme ajatelleet etsiskellä Varpulle vuodenvaihteesta eteenpäin jonkinlaista päiväkerhotyyppistä aktiviteettia ("preschool") pariksi päiväksi viikossa. Pääsisi kuopuskin siten paremmin kieltä oppimaan ja ikäistensä seuraan puuhailemaan. Johan tässä on jokunen kuukausi kuunneltukin näitä "Koska oikein on mun vuoroni päästä kouluun?"-tiedusteluja...
Kynnyskysymykseksi on tässä(kin) hankkeessa muodostunut lapsen kerhoon ilmoittamiseksi vaadittava paperityö. Toivomuksenamme olisi saada Varpulle paikka Laurelwood Preschoolista, joka toimii samassa pihapiirissä kuin Essin koulukin. Ennen kuin lapsen voi laittaa preschoolin jonotuslistalle, on etukäteen täytettävä 11 erilaista kaavaketta ja todistusta, joita olemme tässä vähitellen keräilleet. Täyttäneet lappusen jos toisenkin, käyneet läpi surullisen kuuluisan tb-ihotestirumban ja tänään lopulta kävimme hankkimassa lopullisen jonotuspätevyyden, todistuksen lääkärintarkastuksesta.
Aamun Kaiser-visiittimme ei alkanut järin lupaavasti. Ennen lääkärin vastaanottoa Varpun mitannut ja punninnut terveydenhoitaja käyttäytyi hyvin kylmäkiskoisesti ja sai lopullisen hermoromahduksen siinä vaiheessa, kun ojensin hänelle mittaustulosten merkkaamiseksi preschoolin terveystarkastuskaavakkeen. Tämä paperi olisi kuulunut antaa heti ilmoittautumisen yhteydessä vastaanoton sihteerille, joka olisi merkannut siihen ensimmäisenä päivämäärän valmiiksi ja lyönyt paperiin sairaalan leiman. Terveydenhoitaja huomautti olevansa hyvin kiireinen ja toivoi meidän ottavan käytännöistä etukäteen paremmin selvää ennen kuin seuraavan kerran tulemme vastaanotolle. No herttinen sentään, anteeksi vain...
Hetken kuluttua kiireinen terveydenhoitaja onneksi poistui huoneesta toisaalle häärimään ja kehotti Varpua riisuutumaan sillä aikaa kun odottelisimme lääkäriä tulevaksi. Kun sitten tohtori itse lopulta saapui paikalle, muuttui tilanteen tunnelma täysin päinvastaiseksi. Keski-ikäinen leppoisa lääkärisetä Richard oli kaikkea muuta kuin kiireinen. Jutusteli ensi alkuun rauhassa niitä näitä ja oli kovasti kiinnostunut Suomesta, Varpu kun sattui olemaan hänen ensimmäinen suomalainen potilaansa ikinä. Terveydentilaan liittyvät kysymyksetkin rönsyilivät tuon tuosta pitkiksi keskusteluiksi, kun lääkäri muisteli pilke silmäkulmassa, millaisia hänen omat tyttärensä tuon ikäisinä olivat tai jäi pohdiskelemaan, millaisena me eurooppalaiset mahdamme nähdä perusamerikkalaisen ruokavalion, autokeskeisyyden, terveydenhoitojärjestemän tai täkäläisen ilmaston.
Tarpeelliset paperitkin saatiin sentään lopulta täytettyä ;o) Tosin, aikaa lääkärin vastaanotolla kului etukäteen varatun puolen tunnin asemesta noin 50 minuuttia. Ei se mitään, eipä meillä mihinkään kiire ollut, eikä siis ilmeisesti tohtorilla itselläänkään. Kaiken turhauttavan byrokratiapuuhastelun jälkeen on nyt kuitenkin hyvä mieli siitä, että tietää, millainen omalääkäri on lapsia odottamassa, jos ja kun sattuu joskus tilanne päälle. Hätäkös meillä Richardin hoivissa?
2 kommenttia:
Onnittelut hyvästä omalääkäristä, se on kullanarvoinen asia!
Vaikkakin terveydenhuoltopalvelu toimiessaan on yleisestiottaen moitteetonta, valitettavasti Suomen päässä alkavat kaiken valtakunnan supistukset näkyä. Työterveydenhuollossa näkyy entistä helpommin se, millaisen sopimuksen työnantaja on palveluntarjoajan kanssa tehnyt.
Tai sitten täällä on niitä kuntia, joihin ei lääkäreitä riitä. Ei edes yksityiselle puolelle. Täällä työterveydessä lääkärit ohjaavat: "Menkää Seinäjoelle oikeille lääkäreille..."
Neurologi (vaasalainen) sanoi minulle viimeksi, että toivottavasti emme enää ikinä tapaa. Sitäkin voi tulkita aika monella tavalla.
Lähetä kommentti