Ensimmäinen ultra

... monikohan lukijoista kuvitteli otsikon perusteella jotain ihan muuta ...?

Näin on. Lokakuun maratonin jälkeen monet kanssajuoksijat Stevens Creek Stridersissa alkoivat kysellä, eikö jo kohta olisi ensimmäisen ultrajuoksun vuoro. Useimmat Striderseista kun ovat saaneet tarpeekseen maratoneista ja juoksevat sen sijaan ns. ultramatkoja eli 50 tai 100 kilometriä/mailia. Suhtauduin aluksi koko ajatukseen empien, mutta helposti ylipuhuttavana yksilönä löysinkin itseni tänä aamuna Woodside 50 km:n lähtöviivalta. Kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään?

Juoksutapahtuma oli varsin erilainen verrattuna edellisiin maratoneihin. Asfalttipohjaisen citymaratonin sijaan taival kulkikin tällä kertaa metsän siimeksessä (siis jokseenkin tyyliin "Pirkan Hölkkä") ja nopean ja lituskaisen profiilin sijaan matkan varrelle oli mahdutettu nousua 4500 ft:n eli noin 1400 metrin verran. Hauskaa ja haastavaa =)

Myös tapahtuman henki poikkesi viimeaikaisista kaupunkijuoksuista aika tavalla. Tähänastisilla maratoneilla on tottunut siihen, että tien varressa on kilometrin välein matkan etenemisestä kertovat kyltit, jotta juoksijat voivat omista kelloistaan seurata, pysyykö kilometrivauhti tavoitellulla tasolla. Juomapisteiden (joita on tyypillisesti 3-4 km:n välein ja tarjolla tyypillisesti vettä ja urheilujuomaa) läpi edetään rivakasti ja neste kiskaistaan lennossa kitusiin, jottei kallisarvoisia sekunteja suotta tuhraantuisi.

Woodsiden polkujuoksussa oli tyystin toinen meininki. Ei tietoakaan neuroottiseen vauhdintarkkailuun rohkaisevista kilometripylväistä. Matka eteni omalla painollaan, alamäessä ajoittain lennokkaastikin, ylämäessä sitten vähän hitaammin. Ryppyotsaisella kilpailuvietillä varustetut sekuntien vahtaajat loistivat poissaolollaan. Ydinajatuksena oli nauttia kauniista maisemista noudattaen Tahko Pihkalan "ei matka tapa vaan vauhti"-mottoa. Huoltopisteitä oli noin kymmenen kilometrin välein ja näiden filosofia oli lähempänä sunnuntaipatikkaretken evästaukoa kuin hätäistä horaisua. Juoksijat pysähtyivät kaikessa rauhassa vaihtamaan kuulumisia ja nautiskelemaan huoltojoukkojen rakentamasta buffetpöydästä. Teki sitten mielesi vettä, urheilujuomaa, kahvia, limsaa, suolakapseleita, voileipää, appelsiineja, melonia, banaaneja, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, kurpitsapiirasta, pikkuleipiä, nallekarkkeja, perunalastuja, vad som helst, suunnilleen kaikkea mahdollista oli tarjolla.

Matka eteni varsin kivuttomasti, askel nousi kevyemmin kuin olin kuunaan kuvitellut ja mieli pysyi hilpeänä. Kymmenisen kilometriä ennen maalia odotti keskellä metsää yllätys: Strider-ystäväni Dennis (ultrajuoksuun ylipuhumisen pääpiru) oli vastassa juostakseen loppumatkan seuranani ja pitääkseen vauhtia yllä. Loppupätkä sujuikin sitten niitä näitä rupatellessa nopeammin kuin ehdin ymmärtääkään. Maaliviivan saavutin "yllättävän äkkiä" ajassa 5:03. Olo oli varsin epätodellinen: tässäkö tämä nyt oli, näin nopeasti ohi koko juttu? Enemmänkin olisi mieluusti mennyt...

Jussi ja tytöt saapuivat maalin tuloa juhlistamaan reilu puoli tuntia myöhemmin =) Huomisen itsenäisyyspäivän ja ensimmäisen ultran kunniaksi tytöillä oli mukanaan Suomen lippu, jonka vauhdittamana olisi ollut hienoa juosta maaliin, mutta paremman puutteessa juhlistimme tilannetta tekemällä maalialueella kunniakierroksen: