Sisulla ja Sibeliuksella maailmankartalle

Olin jo ryhtymässä vastaamaan Leenan kommenttiin edellisessä postauksessa, mutta huomasin, että tuo suomalainen sisu kirvoittaakin sen verran isomman ajatusryöpyn, että ehkä aloitan kokonaan puhtaalta paperilta. Tämä merkillinen suomalainen sisu on nimittäin jo ehtinyt tulla täällä puheeksikin, ei suinkaan hikoilua ja hengästymistä kammoavien naapurien keskuudessa, mutta jokunen viikko sitten Stridersien kesken lauantailenkin jälkimainingeissa. Sain juoksun jälkeen palautetta siitä, miten kuulemma kipuan ylämäet kohtuuttoman helpon näköisesti. En ole edelleenkään oppinut luontevasti vastaanottamaan positiivista palautetta (mitä täällä asiassa kuin asiassa jaellaan varsin hanakasti), mutta yritin niellä hämmennykseni ja selitellä vaatimattomana jotakin siitä, miten entisillä kotikonnuilla sai tottua mäkiseen maastoon. Olin yllättynyt, kun eräs juoksijakaveri jatkoi tästä: "Yes, sure. But the Finns also have this special thing ... what was it called ... starting with s ... ? Sisu?" Olin aivan ällikällä lyöty - kuten myös muutamat muut keskustelua seuranneet, jotka eivät olleet moisesta käsitteestä koskaan kuulleetkaan. Vaikeaahan tuota oli täsmällisesti ryhtyä selittämäänkään, mutta hupaisaa kuitenkin, miten tämä käsite suomalaisesta periksiantamattomuudesta on kuitenkin joidenkin korviin ehtinyt kiiriä täälläkin.

Striders-seurapiiri vaikuttaa muutenkin olevan erityisen kiinnostunut suomalaisuudestani, koska tämä ei ole suinkaan ainoa kerta, kun olen päässyt vastailemaan kotimaatani koskeviin, välillä varsin triviaaleihinkin tiedusteluihin. Sinänsä en tuossa porukassa ole mikään "outolintu", koska juoksijaimistoon mahtuu perusjenkkien lisäksi mm. uusiseelantilaista, saksalaista, eteläafrikkalaista, brittiläistä, kiinalaista ja japanilaista verta. Mutta hauskaa on ollut, niin yllättyä joidenkin yksityiskohtaisesta Suomi-tietämyksestä kuin toisaalta välillä oikoa urbaanilegendoihin pohjautuvia ennakkokäsityksiäkin.

Esimerkiksi viime lauantaina lenkin lomassa muuan iäkkäämpi herrasmiesjuoksija tuli kysymään, olenko suuri Jean Sibelius-fani. Olin kovin hämmästynyt, mutta jotta en antaisi täysin sivistymätöntä kuvaa itsestäni, vastasin kirkkain silmin, että toki meiltä muutama levyllinen Sibeliusta löytyy, vaikka en kovin usein klassista musiikkia tulekaan kuunnelleeksi. Mutta kas, tästä tilanteesta ei niin vaan pois luikerreltukaan... Setä innostui jatkamaan juttuaan, koska kausikortin hankkineena hän oli tietoinen siitä, että San Franciscon sinfoniaorkesterin ohjelmistossa on lokakuun lopussa Sibeliuksen teoksia. Hän odottaa näitä konsertteja suurella innolla ja toivoi kovasti, että lippuja olisi vielä jäljellä myös meidän perheellemme. Olin suorastaan liikuttunut tästä antaumuksesta, jolla hän minulle tätä musiikkiharrastustaan kuvaili ja lupasin toki kiitollisena tarkistaa konserttien ajankohdat ja lipputilanteen internetistä. Miksei tuota oikeastaan voisi harkitakin? Vaikkei klassisen musiikin hardcore-harrastajiin lukeudukaan, voisihan sen ihan puhtaasti isänmaallisena eleenä toteuttaa?

Hieman toisenlaiselta todellisuuspohjalta - toki pilke silmäkulmassa - ponnisti kiinalais-amerikkalainen juoksijaystäväni, joka eräällä lauantailenkin jälkeisellä sosiaalibrunssilla syventyi tutkimaan syömisiäni. Totesi hyväksyvästi, että kelpaa sentään kalkkunapatonki ja appelsiinimehu aamupalaksi, vaikka suomalainen olenkin. Mielenkiinnolla kysyin, mitä hän sitten minun luulisi syövän. Kummemmin tietolähteitään erittelemättä hän kertoi mielikuvastaan, jonka mukaan suomalaiset syövät lähinnä ruokalajeja, jotka sisältävät mustikoita, silakoita ja paljon, paljon voita. Hmmm... Mielenkiintoista! Mitähän tuohon mahdoin vastata? Muistaakseni kerroin ehtineeni toistaiseksi kaivata lähinnä vain ruisleipää, mutta silakoita ja mustikoita en kyllä tiedosta ikävöineeni. Toivottavasti friikiksi leimautumiselta suojaavaa itsesensuuria oli sen verran, että mustamakkara- ja mämmijutut jäivät kertomatta...