Pöytä koreaksi

Yksi hämmentävimmistä asioista ujolle ja "kasvot peruslukemilla"-suomalaiselle täällä on se, miten ihmiset ovat joka paikassa niin ylen ystävällisiä ja avuliaita - ja puolin ja toisin kuuluu hymyillä koko ajan. Itseltäni on jo useampikin kaupan kassa kysynyt, olenko ehkä sairas, kun kuljen niin kovin surkean näköisenä. (Ei, en ole sairas, mutta mietteliäs toisinaan tai ehkä väsynyt. Anteeksi, anteeksi - ja sitten iloinen pepsodent-hymy...)

Mutta siis, mikä olikaan jutunjuureni perimmäinen tarkoitus? Uudet naapurit. Enimmäkseen naapurustossa asuu intialaisia lapsiperheitä, mutta tutuimmaksi viime päivien aikana on tullut naapuritalon Koreasta lähtöisin oleva perhe, joka tosin on asustanut Amerikassa jo lähes kymmenen vuotta. Toissapäivänä olimme pihassa "leikkimässä" (=Essi ja Varpu halusivat ottaa ulos yhden tyhjennetyn pahvilaatikon kumpainenkin ja leikkiä niissä kotia - aika vähäisen lelurepertuaarin varassa kun toistaiseksi ollaan ;o)), kun perheen äiti Suzy (en tiedä yhtään, miten kirjoitetaan, mutta tältä se kuulosti...) tuli tyttöjen puuhia seurailemaan ja juttelemaan. Sääliä tai ei, mutta hyvin nopeasti hän kävi kaivamassa oman portaikkonsa alta muutaman kolmipyöräisen ja potkulaudan yms, josko tyttöjä sattuisi kiinnostamaan. Ja kiinnostihan toki! Pihaa rallateltiin ympäriinsä jokaikisellä kulkupelillä vuorollaan ja sisälle ei olisi maltettu lähteä sitten niin millään.

Eilen lapset kyselivät aamusta alkaen, että eikö mentäisi taas naapurin pyörillä ja potkulaudoilla ajelemaan. Suzy oli edellispäivänä kehottanut meitä surutta lainaamaan välineitä milloin vain uudelleen, mutta yritin pitää yllä jonkinlaista häveliäisyyttä ja keksiä muuta puuhaa. Aamupäivästä selvisimme tekemällä eväsretken leikkipuistoon, mutta iltapäivällä postilaatikolla käydessämme Suzy tuli yllättäen vastaan ja oli oitis lepertelemässä Essille ja Varpulle. Vaikkei noilla kolmella vielä yhteistä kieltä olekaan, ennen kuin ehdin sanoa itse mitään, oli pyörät ja potkulaudat taas otettu hyvässä yhteisymmärryksessä esiin ja ilo ylimmillään. Olin hölmistyksestä ymmyrkäisenä (miksi suomalainen ei osaa luontevasti ottaa vastaan ystävällisiä eleitä, vaan nolostuu tällaisissa tilanteissa?) ja yritin kiitellä niin kauniisti kuin osasin. Ja sitten, juuri kun luulin, että "pahin" oli ohi, Suzy katosi sisään ja palasi mukanaan pehmoleluja. "Kun lasten kaikki tavarat ovat vasta tulossa, niin ajattelin, että ottakaa nämä nyt ainakin lainaan siksi aikaa, kunnes omat lelunne saapuvat. Meillä on niin paljon pehmoleluja, että meidän lapset antavat nämä toooosi mielellään..." Minkäs teet? Nolostut lisää ja keksit vielä vähän kauniimpia kiitossanoja.

Tänään lapset olisivat tietysti oikopäätä menneet jo tutuksi käyneille apajille, mutta kasvojemme säilyttämiseksi Jussi päätti tehdä meistä edes vähän omavaraisempia ja lähti tyttöjen kanssa Toys'R'Us:iin hankkimaan näille omat potkulaudat. Samalla tarttui mukaan myös yksi pallo. Jee! Nyt kehtaamme leikkiä taas omassa pihassakin, ilman, että tilillemme kertyy kohtuuttoman suurta kiitollisuudenvelkaa. Näin luulin - vaan kuinka kävikään taas? Illalla soi ovikello ja oven takaa kuului tuttu ääni: "Essiiii? Vaapuuu?" Oven takana oli korealainen enkelinaapurimme tuomisinaan lasti vastaleivottuja sämpylöitä: "Muistan niin hyvin, miltä tuntuu, kun on vasta muuttanut, eikä keittiössäkään saa tehtyä mitään, mitä haluaisi, kun tavarat ovat missä sattuu ja kaupasta ei löydä ehkä sellaista, mistä pitää. Ajattelin, että tuoreet sämpylät voisivat olla ihan kiva iltapala..."

Voi, voi... Ehkä tähän ylitsepursuavaan ystävällisyyteen jossakin vaiheessa oppii suhtautumaan luontevasti? Ja ehkä meidänkin kaaoksemme jossakin vaiheessa stabiloituu sen verran, että voi ryhtyä vastavuoroisia lämpimäisiä tehtailemaan? (Tosin, sitä ennen on löydettävä jostakin uuniin pellit tai muuta vastaavaa. Ja opetella käyttämään sellaisia vastuskombinaatioita, että leipominen ylipäätään onnistuu.)