Paikka auringossa

 Varpu: "Dory on terassilla harvestoimassa D-vitamiinia."

Universal Yums

Lankesimme mainonnan ansaan ja päädyimme kokeilemaan uudenlaista "kirjakerhokonseptia". Postilaatikkoomme saapuu kerran kuukaudessa Universal Yums-boksi, joka sisältää lajitelman paikallisia herkkuja jostakin maailman kolkasta. Laatikon mukana tulee myös vihkonen, joka sisältää triviatietoa kuukauden maahan liittyen.

Heinäkuun laatikossa oli napostelulajitelma ja tietopaketti Isosta Britanniasta. Tämän kuun laatikko olikin vähän eksoottisempi - elokuun herkut olivat lähtöisin Egyptistä:

Ihan mielenkiintoinen kokeilu. Jännityksellä jo odotamme syyskuun boksia - hauska arvuutella mistähän päin maailmaa seuraava tuliaisherkkukokoelma mahtaa olla kotoisin.

Isaias

Viime viikonvaihteessa sääennusteissa annettiin ennakkovaroituksia tiistaina lähestyvästä myrskystä. Trooppinen myrsky Isaias oli pyyhkinyt pitkin itärannikkoa kohti pohjoista ja oli nyt lähestymässä New Englandia. Näitä myrskyvaroituksia tulee ja menee aina tähän aikaan vuodesta ja näillä seutuvilla se yleensä tarkoittaa vähän tuulisempaa päivää tai ehkä ukkosta, muttei yleensä sen kummempia. Emme siis ottaneet tälläkään kertaa asiasta sen kummempaa stressiä.

Tiistaina alkuiltapäivästä huomasimme, että päivä oli todellakin aika tuulinen. Tuuli puhalsi puuskittain yli 30 metriä sekunnissa ja kun iltapäivällä ajoin Varpun telinevoimisteluharjoituksiin, oli teillä jo aika paljon puista irti repeytyneitä oksia. Sähköt katkesivat aika pian tämän jälkeen, mikä ei tullut suorastaan yllätyksenä.

Varpu soitti vähän ennen telinevoimisteluharjoitusten päättymistä ja kysyi, sopisiko joukkuekaveri Avan tulla meille yöksi. Avan perheen autotalli oli jäänyt kaatuneen puun saartamaksi ja vanhemmista kumpikaan ei pääsisi hakemaan tyttöä harjoituksista kotiin. Eipä siinä mitään, meille sopii kyllä tulla yökylään, jos mökkiolosuhteet eivät haittaa. Sähköjen katkettua kun lakkaa myös juokseva vesi toimimasta, koska vesipumppu kaipaisi toimiakseen sähköä.

Arvelimme, ettei sähkökatkosta koituisi kovin pitkäaikaista harmia, mutta kun keskiviikkoaamuna luimme uutisista, että Connecticutissa on yli 750 000 kotitaloutta ilman sähköjä, ymmärsimme, että tilanteen korjaaminen saattaa sittenkin ottaa vähän enemmän aikaa.

Rullasimme autotallissa pahaa päivää odottaneen generaattorin takapihalle ja Jussi laittoi sen toimintakuntoon. Käytön puutteessa generaattorin käynnistysakku oli tyhjentynyt, joten ensin sitä piti ladata auton akusta. Lopulta kuitenkin saimme generaattorin turvin pidettyä jääkaapin ja pakastimen käynnissä.

Vesipumpun johdottaminen olisi vaatinut liittimiä, joita ei tähän hätään löytynyt lähialueen rautakaupoista. Naapurin Laura ja Patrick olivat kuitenkin avuliaita kuten aina, ja ehdottivat, että voisimme laittaa jatkoletkun heidän puutarhaletkuunsa, jotta saisimme takapihalle jonkinlaisen käyttövesipisteen. Tästähän se vasta riemu repesi. Puutarhaletkuvirityksen avulla päästiin taas pesemään astioita, kantamaan ämpärillä vessanvetovettä ja muuta kätevää. Kun ulkolämpötila on kuitenkin toistettavasti hellelukemissa, oli kylmä letkuvesi myös ihan toimiva ratkaisu suihkussa käymiseen.

Vesiletkuvirityksen jälkeen elämä tuntui olevan oikeastaan aika kivasti mallillaan. Kun sähköt sitten palasivat toimintaan vajaan kolmen vuorokauden katkon jälkeen perjantaina aamuyöstä, olimme suorastaan hämmentyneitä - näinkö nopeasti tämä kävikin? Mainittakoon, että tuohon aikaan Connecticutin kotitalouksista vielä yli 400 000 oli ilman sähköjä.

Viikonlopun aikana olemme silmäilleet lähiympäristöä. Monin paikoin myrskytuhot on jo täysin siistitty, mutta kaatuneissa puissa riittää vielä raivaustöitä. Paikallinen sähkölaitos Eversource on saanut kiitettävästi apuvoimia muista osavaltioista (tänään näimme korjaustöissä tikasauton, joka oli lähtöisin Kansas Citystä), mutta vielä nytkin, viisi päivää myrskyn jälkeen, sähköt uupuvat 120 000:lta kotitaloudelta.

Hätäkös meillä tässä? Oma piha on nyt siivottu alas tulleesta oksaroskasta ja koti toimii taas kaikin puolin normaalisti. Vähän vaan pistää mietityttämään, että kun kiukkuinen luontoäiti on nyt keksinyt tälle vuodelle jo massiivisiin mittasuhteisiin paisuneen Covid-19-pandemian ja nyt tämän suuruusluokan rajuilman... mitähän seuraavaksi?

Crystal Lake 10 k

Tänä viikonloppuna oli suunnitelmana suunnata Lake Placidille kolmen vuoden takaa tuttuun Ironman-triathlonkisaan, mutta kummallisen koronakevään ja -kesän jälkeen ei ollut järin suuri yllätys se, että tapahtuma peruttiin tämän vuoden osalta kokonaan. Harjoitusohjelman parissa ehdin kuitenkin vuoden alkupuolikkaalla viettää toiveikkaana hyvän aikaa, joten treenipohjalle piti vain keksiä uusi käyttötarkoitus, kun tapahtuminen peruuntuminen kesäkuun alussa varmistui.

YMCA uima-altaineen pysyi suljettuna maaliskuun lopulta heinäkuun alkuun, joten uiminen on keskittynyt koko kevätkauden lähinnä Crystal Lakelle. Avovesiuinti on ollut hauskaa, joten siltä pohjalta ryhdyin pohdiskelemaan vähän pidempää uintiseikkailua peruuntuneen Ironman-kisan tilalle. Yksinään uiskentelu ei tokikaan vertaudu massatriathlontapahtumaan juuri mitenkään, mutta suuria ihmisjoukkoja en suorastaan kaipaakaan. Tekipähän vain mieleni asettaa haaste ihan vain itselleni ja kokeilla, miten tämä saadaan toimimaan.

Crystal Laken ympäriuinti on matkana suunnilleen kolme kilometriä. Tätä rutiinia on viime vuosina toisteltu kerran tai pari viikossa aina triathlonkisan lähestyessä, jotta täysmatkan 3.7 kilometrin uinti olisi jokseenkin mukavuusalueella. Tätä kolmen kilometrin lenkuraa on tahkottu tänäkin vuonna ahkerasti, mutta harvemmin paljon pidempää matkaa. Kaikkien näiden kolmosten jälkeen kymmenen kilometriä voisi ehkä olla mukava tasaluku, jossa olisi sopivasti haastetta? Sitä kohti siis...

Viime viikonloppuna uin ensimmäistä kertaa kaksi lenkkiä järven ympäri peräkkäin. Pidin tahdin rauhallisena ja matkanteko sujui oikeastaan ihan mukavasti. Toisen kierroksen jälkimmäisellä puolikkaalla tosin nousi aika kova tuuli, ja aallokossa pulikoiminen muodostui vähän haastavammaksi. Otin tästä opikseni ja päätin ajoittaa varsinaisen uintihaasteen sääennustetta silmällä pitäen.

Seurailin sääennustetta viikon mittaan, ja lauantaiaamuksi oli luvassa melko tyyntä säätä, joten startti ajankohta valikoitui siltä pohjalta. Tarkkavaiset lukijat saattavat tässä kohtaa pohtia, onko reilua ajoittaa tällainen tempaus Jussin syntymäpäiväksi. Tämäkin näkökohta otettiin toki huomioon. Jussi nauttii aamuisin pitkään nukkumisesta, joten päivänsankari ei pistäisi pahakseen, jos vaimo puuhastelisi varhaisaamun tunteina avovesiuintihaasteen kimpussa.

Aurinko nousee näillä leveysasteilla tähän aikaan vuodesta noin 5:30, joten hankkiuduin rantaan juurikin noihin aikoihin. Järven yllä leijaili kevyttä usvaa ja auringonnousun värimaailma teki hetkestä aika erityisen:

Aikainen liikkeellelähtö oli siinäkin mielessä hyvä valinta, että aamun ensimmäisinä tunteina järvellä ei tarvitse murehtia moottoriveneistä. Liikkeellä oli jokusia kajakkeja ja muutama soutuveneellä liikuskeleva kalastaja, mutta muuten oli varsin hiljaista.

Lähdin liikkeelle Ellingtonin venerampilta järven länsireunalla ja tällä samalla kohtaa pidin jokaisen kierroksen jälkeen pienen tauon. Jätin venerampin luo pienen tukikohtakassin, josta löytyi juomista ja energiageelejä, kuten miltä tahansa huoltopisteeltä.

Ensimmäiseltä kierrokselta palattuani venerampille oli ilmestynyt Ellingtonin poliisi, joka on paikan päällä yleensä aina viikonloppuisin valvomassa veneilijöiden turvallisuutta. Päivystävä virkamies ei sanonut mitään, katsoi vain postauspaikaltaan, kun nousin vedestä, otin juomapullostani huikat, kiskaisin geelin kitusiini ja lähdin jatkamaan uintia. Sama hyväntahtoisesti hymyilevä katse seurasi minua, kun toistin saman rituaalin toisen ja kolmannen kierroksen jälkeen, muttei edelleenkään sanonut mitään.

Kolmen järvikierroksen jälkeen matkaa oli kasassa suunnilleen 8.5 kilometriä, joten vielä tarvittiin vajaan puolen mailin pätkä edestakaisin, jotta saataisiin tarvittava tasakymppi täyteen. Tässä kohtaa mainittakoon, että pääsin jälleen matkan varrella piristämään mieltäni yksikkömuunnosmatematiikalla. Garmin-kelloni on asetettu käyttämään epäkäytännöllisiä jenkkimittayksiköitä lähinnä siitä syystä, että liikunta-aktiviteeteista keskustelen enimmäkseen täkäläisen seurapiirin kanssa, jolloin on helpompaa, ettei vastapuolen tarvitse ihmetellä yksikkömuunnoksia, jos lenkkien pituuksia vertaillaan. Tähän mennessä uintilenkeillä kello on mitannut matkan jaardeina, mikä on olllut koko lailla ok. Jaardi on melkein yhtä pitkä kuin metri ja olin etukäteen tarkistanut, että kymmenen kilometrin kokonaisuuteen tarvittaisiin 11000 jaardia. Vaan eipä ollut apua tuosta etukäteislaskennasta. Toisen kierroksen jälkeen huomasin, että oletetun noin 6500 yksikön sijaan olinkin taittanut matkaa vaivaiset 3.64 yksikköä - toisin sanoen, riittävän pitkän matkan jälkeen mittari oli siirtynyt käyttämään jaardien sijaan maileja. Tämä on yksikkömuunnosmielessä hirmuisen kätevää, sillä yksi maili vastaa 1760 jaardia. Ei se mitään - juoksumatkojen pohjalta onneksi muistin kirkkaasti, että kymmenen kilometriä vastaa 6.25 mailia, joten jätin vain jaardimatematiikan sikseen.

Lähdin hyvillä mielin jatkamaan uintia viimeiselle etapille. Aamusumu oli aikoja sitten väistynyt ja nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Moottoriveneliikennöinti oli alkamaisillaan, mutta onneksi pääsisin pikapuoliin pois tieltä. Aikaa oli tässä kohtaa kulunut koko lailla tarkkaan kolme ja puoli tuntia ja pohdiskelin mielessäni, että olisi kiva saada urakka pois tieltä alle neljässä tunnissa. Tiedostin kuitenkin, että voimat ja vauhti olisivat tässä kohtaa jokseenkin rajallisia, enkä lähtenyt kummemmin revittelemään.

Vajaan 800 metrin pätkä edestakaisin sujui tasaisen yllätyksettömästi. Pääsin kuin pääsinkin takaisin venerampille hippasen alle neljän tunnin. Kun viimein riisuin uimalakin ja kaivoin kassista pyyhkeen urakan päätöksen merkiksi, aktiviteettejani valvonut hymyilevä poliisisetä tuli kommentoimaan:

"Well, you have been swimming for quite a loooooong time. I guess you really like swimming?"

Näinkin kai voidaan sanoa?

Kotiutumista

Dory on nyt asustanut meillä kaksi viikkoa ja asettunut taloksi erinomaisen hyvin. Koira näyttää nauttivan olostaan: pitkistä kävelylenkeistä, lelujen hautaamisesta pihamaalle, hellistä huomionosoituksista ja uimisesta aina, kun mahdollista. Sisäsiisteys on hyvin hallinnassa ja hyvä juttu sekin, että shelterissä nirsoksi ja huonosti syöväksi havaittu koira on vähitellen löytänyt myös terveen ruokahalun.

Päivät ovat täynnä seikkailuja ja sosiaalista hauskanpitoa...

Koko aikaa ei jaksa puuhastella - välillä kannattaa muistaa myös levätä:

Your Time to Soar!

Kummallinen kouluvuosi lähestyy loppuaan. Virallisesti viimeinen koulupäivä on torstaina, mutta etäopiskelun vuoksi kaikki viimeisten koulupäivien klassikkohauskuudet, retkipäivät ynnä muut, on tällä kertaa peruttu.

Myös middle schoolin päättävien kahdeksasluokkalaisten "Graduation Ceremony" jää nyt pitämättä. Tolland Middle School keksi lukioon siirtyvien huomioimiseksi vaihtoehtoisen juhlistamiseleen. Jokaiselle kahdeksasluokkalaiselle oli teetetty oma "TMS Class of 2020"-kyltti ja viime viikon lopulla luokanvalvojat hiippailivat pitkin Tollandia pystyttämässä näitä oppilaidensa pihamaille.

Niin oli Mr. Chassanoffkin kaikessa hiljaisuudessa käväissyt meidänkin postilaatikkomme nurkalla ja pystyttänyt tien varteen haukkakyltin:

Onnittelut kouluvuoden päätökselle ja hyvää kesälomaa Essille ja Varpulle! Ensi syksynä taloudessamme onkin kaksi high schooleria...

Dory tuli taloon

Koiran hankinta on ollut puolivakavana puheenaiheena perheessämme jo jonkin aikaa. Asiaa alettiin pohtia alunperin ehkä noin vuosi sitten, kun Jussi havahtui kotitoimistotyöläisen melko yksinäisiin päiviin ja siihen, että keski-ikäisen miehen yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi tarvittaisiin päivittäinen lenkkikaveri. Jätimme siinä kohtaa kuitenkin asian hautumaan - arvelimme, että ehkä otamme koiran hankinnan esille uudestaan siinä kohtaa, kun toinen tai molemmat tytöistä ovat lähteneet opiskelemaan ja alamme toden teolla tarvita hoitokeinoja tyhjän pesän syndroomaan.

Covid-19-kevät sai meidät kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tietäen, että tänä kesänä ei matkustusrajoitusten puitteissa päästä totetuttamaan Suomi-lomaa, voisi nyt olla hyvä hetki keksiä muunlaista aktiviteettia kesäkuukausien tekemiseksi. Tiedostamme senkin, että poikkeustilasta seuranneet talousvaikeudet luultavasti lisäävät yleistä levottomuutta jonkin verran. Siinä mielessä tuntuisi hyvältä ajatus siitä, että täällä olisi kanssamme joku, joka öiseen aikaan seuraa kuitenkin tarkalla korvalla ympäristön tapahtumia. Jospa siis aikaistaisimme koiran hankintasuunnitelmaa jonkin verran...?

Huhtikuun loppupuolella aloimme ottaa yhteyttä paikallisiin "animal sheltereihin" ja ryhdyimme etsimään perhettä vailla olevaa nelijalkaista ystävää. Varsin pian tosin jouduimme toteamaan, että ideamme ei ollut erityisen uniikki. Tiedotusvälineetkin uutisoivat sitä, miten karanteenikevään tuloksena monet löytöeläintalot ovat kokeneet tuhannen prosentin (!) kasvun adoptiolemmikkiä etsivien perheiden määrissä. Kun jokaista adoptoitavaa koiraa varten onkin yhtäkkiä kymmenkertainen määrä uusia omistajakandidaatteja, emme olleet valintaprosessissa kovin vahvoilla. Animal sheltereillä on nyt myyjän markkinat ja niillä markkinoilla ei selvästikään suosita ensikertalaisia.

Vaihdoimme monenmonia sähköposteja koskien ehkä kymmentä eri koiraa. Kävimme läpi useampia intensiivisiä puhelinhaastatteluja, joissa selvitettiin perheemme soveliaisuutta koiran omistajiksi. Useampi shelter halusi myös soittaa läpi kolme henkilökohtaista suosittelijaa, joilta tongittiin lisätietoa taustoistamme. Kaikesta huolimatta, päädyttiin joka kierroksella aina samaan lopputulokseen - kyseinen koira oli päätetty sittenkin antaa johonkin toiseen perheeseen.

Aloimme jo kallistua siihen lopputulokseen, että ehkä emme kerta kaikkiaan kelpaa koiranomistajiksi. Viimein kuitenkin saimme lupaavan yhteydenoton danburylaisesta shelteristä, jossa nyt olisi luultavasti meille sopiva yksilö vailla perhettä. Sovimme tapaamisesta ja viime sunnuntaina teimme road tripin Danburyyn, tehdäksemme tuttavuutta tämän uuden ystävän kanssa.

Meitä vastassa oli noin kaksivuotias, polvenkorkuinen tyttökoira, joka näytti ehkä vähän kultaisen noutajan ja huskyn risteytykseltä pienemmäksi skaalattuna. Shelter oli antanut koiralle nimeksi Dolores, jos kohta koira ei tunnistanut tätä nimeä. Vietimme yhteisen leikkituokion shelterin takapihalla ja Dolores tuntui heti omalta. Koira, jonka taustoista ei kovin paljoa tiedetty, oli ymmärrettävästi hämillään tilanteesta, mutta suhtautui meihin hyvin ystävällisesti ja oli heti valmis hieromaan lähempää tuttavuutta.

Shelterin koordinaattori jututti meitä koiranleikityksen lomassa ja päiväkyläilymme päätteeksi kaikki osapuolet olivat vakuuttuneita siitä, että tässä meidän uusi perheenjäsenemme nyt todella on:

Ennen koiran kotiuttamista piti vielä odottaa jokusia päiviä. Maanantaina Dolores oli menossa eläinlääkärille leikattavaksi (sterilointi) ja operaation jälkeen suositeltiin muutaman päivän toipumisaikaa. Sovimme hakupäivän torstaille, jota tuskin maltoimme odottaa.

Koska Dolores ei tuntenut nimeään ja koska kukaan meistä ei ollut sitä mieltä, että Dolores olisi koiralle sovelias nimi (Varpu: "Dolores kuulostaa keski-ikäiseltä tenneseeläiseltä kirjastonhoitajalta."), käytimme alkuviikon nimipohdintojen kanssa. Valkean turkin perusteella Lumi olisi ehkä hyvä nimi? Toisaalta, (kaikkien tyttöjen) lapsuudessa luetun Olga da Polga-kirjan pohjalta pohdimme sitäkin, olisiko Olga toimiva.

Torstaina shelterissä kuitenkin selvisi, että "kaikki byrokratia", kuten koiran mikrosiru, eläinlääkärikäynnit (joiden historia tarvitaan vakuutusta varten) jne. oli tehty jo Dolores-nimellä. Näitä voisi yrittää muuttaa jälkikäteen, mutta se saatiin kuulostamaan tarpeettoman monimutkaiselta. Teimme siis päätöksen jättää Lumi- ja Olga-ajatukset sikseen ja kutsua Doloresta tuttavallisemmin Doryksi. Ei hassumpi nimi tämäkään.

Kotimatka sujui hyvin. Dory oli shelteristä lähtiessä aluksi hämmentyneessä paniikissa, mutta takapenkkiseuraksi omistautunut Varpu sai sen vähitellen rauhoittumaan.

Nyt takana on kaksi päivää uudessa kodissa. Olemme kaikki uuden ja ihmeellisen äärellä, mutta vähitellen opimme ymmärtämään toisiamme paremmin ja paremmin. Varpu on Dorylle kaikki kaikessa, mutta luottamus kasvaa päivä päivältä myös muita perheenjäseniä kohtaan. Jussi teki eilen koiran kanssa neljän kilometrin hölkkälenkin, joten keski-ikäisen miehen terveydentilan boostaus on päässyt hyvään alkuun sekin.

Nyt odotamme innolla maanantaita, jolloin leikkausarpi on saanut parantua riittävästi ja koiran perusarkea ärsyttävä muovikaulus voidaan poistaa. Lisää kuvia luvassa hetimiten sen jälkeen...