Ei mitään second hand-kamaa...

Varpu hypisteli käsissään silkkinauhaa ja mietti, mitä sillä voisi tehdä:

Varpu: "Mä tarvisin koiran, jonka mä voisin laittaa tähän nauhaan."

Äiti: "Mitä, jos etsisit tuolta vaikka jonkun pehmolelun?"

Varpu: "Eeeeei, ei mitään lelua, kun ihan oikean koiran."

Mummu: "Voitaisiin joku päivä mennä kysymään, jos voitaisiin viedä vaikka Pirkon Brauni kävelylle."

Varpu: "En mä halua Brauniakaan. Eikö mistään saa sellaista koiraa, mitä ei ole jo käytetty?"

Muuttolintujen paluukohde

Suomi-lomamme lähenee loppuaan ja ajatukset tällä hetkellä ovat varsin ristiriitaiset. Viikon takaiset kammottavat loskamaisemat ovat muuttuneet lempeäksi kevätkeliksi, iloiset jälleennäkemiset ovat muistuttaneet, miten sitä onkaan kaivannut läheisiään, eivätkä kanssaihmisten suunnitelmat neljän viikon (!) kesäloman varalle kuulosta lainkaan hullummille. Vähän niin kuin viimeinen naula arkkuun iskettiin tänään, kun kävimme Toutosella Virpin ja Jarin upouutta taloa ihastelemassa ja toteamassa, ettei se oma tonttikaan lopulta huono paikka taida olla...

Jäät tekivät lähtöä järven selältä.

Vielä ei uimaan päässyt, mutta ehkä ensi kerralla?

"Tää voi olla meidän yhteinen kummituskivi."

"Joo. Täältä me voidaan sitten yhdessä huijata noita pienempiä."

Kun olimme tekemässä lähtöä paluumatkalle, lensi ylitsemme valtava kurkiaura. Huikeaa symboliikkaa...

Verojen aika

Huhtikuun 15. päivänä pitää veroilmoituksen olla postitettuna Yhdysvaltojen verovirastoon. Sain vihdoin lauantaina kerättyä rohkeutta tuon pahamaineisen lipukkeen täyttöön. Tai siis tarkemmin sanoen kahden pahamaineisen lipukkeen. Täällä kun maksetaan veroja erikseen valtiolle ja osavaltiolle ja kumpikin vaatii oman veroilmoituksensa.

Veropykälät ovat sen verran vaikeaselkoisia, ettei täällä juuri kukaan täytä veroilmoituksiaan ilman ulkopuolisen apua. Veropykälien kesyttämiseen on kokonaan oma ammattikuntansa, joka korvausta vastaan osaa täyttää veroilmoituksen niin että kaikki vähennykset ja edut tulevat varmasti huomioitua. Toinen vaihtoehto on käyttää apuna tarkoitusta varten kehitettyjä tietokoneohjelmia. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

TurboTax on yksi käytetyimmistä ohjelmista veroilmoituksen täyttöön täälläpäin. Olin kuullut työkaveriltani Jounilta, että hän on aikaisemmin käyttänyt sitä ja ollut tyytyväinen, joten päätin minäkin rekisteröityä käyttäjäksi. Nykyään ohjelma pyörii täysin selaimessa, mikä oli mukava yllätys. Eipähän tarvitse asennella koneeseen ohjelmaa jota käyttää vain kerran vuodessa.

Ja kyllä apu olikin tarpeen. Ohjelma kysyi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja koko ajan sivun yläreunassa näki, kuinka paljon veronpalautusta / mätkyjä on tulossa näillä tiedoin. Lopulta, noin kolmen tunnin tenttaamisen jälkeen homma oli purkissa. Koska ensimmäinen vuotemme täällä jäi alle 183 päivään, ei meitä noteerattu paikallisiksi ollenkaan, vaan verotuksemme meni täysin ulkomaalaisten verotuksen mukaan. Tarkkaan en tiedä mihin tuo vaikuttaa, jos mihinkään.

Kun tuli aika lähettää tiedot sähköisesti verottajalle (kuinka edistyksellistä!), tuli eteen pikku pulma. Nimittäin, täällä lapsista saa melko mukavat vähennykset verotuksessa. Valtio haluaa kuitenkin tietää kaikkien veroilmoituksessa esiintyvien henkilöiden sosiaaliturvatunnukset. Kun muutimme tänne, paikallisexperttimme kertoi, ettei ulkomaalaisten lapset voi saada amerikkalaista sosiaaliturvatunnusta ja niinpä vain meillä aikuisilla on sellaiset.

Valtion verottajalla on tähän asiaan kuitenkin ratkaisu: erillinen Individual Taxpayer Identification Number eli ITIN. Tällaisen ITIN-tunnisteen saavat kaikki verottajan kanssa tekemisissä olevat henkilöt joilla ei ole mahdollisuutta saada sosiaaliturvatunnusta. ITIN haetaan samalla kun ensimmäinen veroilmoitus palautetaan. Tätä varten veroilmoitus pitää kuitenkin palauttaa paperimuodossa, ei sähköisesti.

Lisäksi ITIN-hakemukseen pitää liittää julkisen notaarin viralliseksi todistama kopio passista tai mikäli sellaista ei ole saatavilla, kaksi virallista kopiota seuraavista: ajokortti, henkilökortti, syntymätodistus, joku virallinen sairaalan tai neuvolan dokumentti, joku virallinen koulun dokumentti. Alle 14-vuotiailta lapsilta ei vaadita kuvallista todistusta.

Sattuneesta syystä lasten passit eivät olleet käsillä, joten jouduin käyttämään hieman mielikuvitusta vaadittavien paperien kanssa. Lopulta löysin syntymätodistukset, rokotustodistuksen Suomesta Varpulle ja Kaiserin Essille tekemän kartoituksen voimassaolevista rokotuksista. Lisäsin nippuun vielä varmuuden vuoksi lääkärinlausunnon Varpun terveystarkastuksesta Kaiserilla ja Essin ensimmäisen lukukauden todistuksen eskarista.

Meillä on töissä henkilö, joka on oman toimensa ohessa myös julkinen notaari. Maanantai-aamuna kävisin hänen juttusillaan ja homman pitäisi olla sitä myöten selvä. Ei se kuitenkaan ollut, sillä kun sitten maanantaina notaarin juttusille hakeuduin, alkoi hän nikotella syntymätodistusten kohdalla. Notaari ei kuulemma saisi ottaa kopiota syntymätodistuksista, kuolintodistuksista eikä naimisiinmenotodistuksista. Ei auttanut, vaikka yritin selittää ja näyttää, kuinka Yhdysvaltojen veroviraston sivuilla erikseen sanotaan että näistä dokumenteista kelpaa julkisen notaarin viralliseksi vahvistama kopio. No, sainpahan kopiot ainakin koulun ja sairaalan / neuvolan papereista.

Ajattelin lopulta lähettää alkuperäiset syntymätodistukset verottajalle, mutta kun vein kuoria postiin, sielläkin sattui olemaan töissä julkinen notaari. Hänelle ei sitten ollutkaan mikään ongelma ottaa kopioita papereista, maksua vastaan tietenkin. Olisi kyllä ollut halvempaa pistää alkuperäiset todistukset (4,50 euroa / kpl) kopioiden sijaan (10 dollaria / kpl). Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että täälläpäin notaari ottaa peukalonjäljen asiakkailtaan erityiseen notaarin vihkoon, mahdollisia riitatapauksia varten.

Mutta näin olin saanut lopulta kerättyä ja täytettyä kaikki tarvittavat lippuset ja lappuset. Ensimmäinen USA:n ja Kalifornian veroilmoitus voitiin panna matkaan...

Kissa karkusalla

Essi löysi eilen mustan kissan harhailemasta mummulan rappukäytävästä. Hän ryhtyikin oitis toimenpiteisiin, jotta karkulainen löytäisi takaisin omistajansa luo. Essi toi kissan mummulaan väliaikaismajoitukseen ja kirjoitti paperille viestin, jonka kävi teippaamassa ala-aulaan ulko-ovien viereen:

"Jos teillä on kissa tulka Palmgreeni taloon

3 kerros

Oon nähny kissa rpussa retkellä"

Koska kissan kadottanutta ei kuulunut, lähti Essi pian soittelemaan alakerran naapureiden ovikelloja ja kyselemään, mistä otus mahtaisi olla lähtöisin. Muutaman ovikellon soiton jälkeen kissan omistaja tavoitettiinkin ja lemmikki pääsi kotiinsa. Kissan omistaja oli onnellinen karkulaisen löydyttyä ja Essi tyytyväinen saatuaan tärkeän työn hoidettua =)

Täällä Tampere, kuuleeko Santa Clara?

No niin, vihdoin on aika katkaista jokusen päivän mittainen postauspassiivisuus. Leenan yllätysjuhlat on juhlittu, joten enää ei tarvitse salailla sitä, että lähdimme "tyttöjen kesken" kahden viikon Suomi-lomalle. Täällä siis ollaan, siirtelemme sisäisiä kellojamme paikalliseen aikaan ja hämmästelemme huhtikuun harmautta.

Kieltämättä sunnuntainen aamulenkki oli aikamoista shokkihoitoa. Jos on jo ehtinyt tottua juoksemaan lenkkinsä enimmäkseen shortsikelissä, siistissä ympäristössä, jossa vastaantulijat tervehtivät toisiaan ja vastassa onkin yhtäkkiä +2 ºC:n vesiräntäsade, loputon harmaa pilvimassa ja tiellä kukoistavat koirankakkakasat, tupakannatsat ja muut roskat sekä edellisyön juhlijoiden jälkeensä jättämät eritelammikot, ei ole itku kaukana... Jos vastaantulijoille huikkaa tottumuksesta hyvät huomenet, saa osakseen lähinnä pelästyneitä katseita. Tätäkö oli ikävä?

Toisaalta - tuttujen tapaaminen pitkästä aikaa, aamu-uinti Mältinrannassa, ruisleipä ja kunnollinen sauna ilahduttavat mieltä kiitettävästi. Näitä oli ikävä. Tytöt ovat pakahtua innosta päästessään tänään Tarjan luo yökylään. Monta, monta iloista jälleennäkemistä on luvassa lähipäivinä =)

Hektinen lentoonlähtö

Viime perjantaina vein Johannan ja lapset aikaisin aamulla San Franciscon lentokentälle heidän Suomen matkaansa varten. Asiasta ei ole voinut kirjoittaa aiemmin, ettei yllätys paljastuisi ennen aikojaan.

Aamu(yö) sujui melko ongelmitta. Heräilimme itse noin neljältä ja lapset herätimme vasta, kun olimme itse valmiita. Lapset olivatkin yllättävän pirteitä ajankohtaan nähden. Kumpikin pysyi hereillä koko automatkan lentokentälle.

Lentokentälle päästyämme jätimme auton sattumanvaraiseen parkkihalliin ja pääsimme koeistamaan San Franciscon lentokentän terminaalien välillä kulkevaa raitiovaunua/junaa. Myöhemmin selvisi että jokaisella terminaalilla on oma pysäköintialueensa, joten paremmin tienviittoja tulkitsemalla olisimme päässeet pysäköimään suoraan oikean terminaalin kohdalle. No, lapsille raitiovaunu oli kyllä ihan jännittävä kokemus.

Varsinaiset ongelmat alkoivat check-in:iä tehdessä. Ystävällinen mieshenkilö opasti meidät aluksi automaattisen check-in-päätteen ääreen. Hetken laitetta ihmeteltyämme tulimme lopputulokseen, ettei meillä ole tarvittavaa check-in-koodia tai oikeanlaisella viivakoodilla varustettua passia, joten päädyimme jonottamaan perinteisen, alimiehitetyn check-in-tiskin eteen.

Vihdoin tiskille päästyämme saimme kuulla, että matkalaukkumme painaa 15 lbs (n. 7 kg) liikaa, ja että kyseisestä painonylityksestä selviäisi "kohtuullisella" 150 dollarin lisämaksulla. Tähän emme tietenkään voineet suostua, joten poistuimme jonosta purkamaan matkalaukusta kaiken mahdollisen käsimatkatavaroihin. Teimme Essin koulurepusta toisen ruumaan menevän laukun, vaikka Essi vähän harmistuikin, ettei hänellä sitten ole reppua niin kuin Varpulla.

Tähän pakkausoperaatioon kului sen verran aikaa, että meitä palvellut henkilö ehti tällä välin painella tauolle. Lopulta kun saimme tavaramme uudelleen tiskin ääreen punnittavaksi, oli uusi henkilö täysin tietämätön tapahtumien kulusta ja vaikutti olevan aika pihalla muutenkin, sen verran jonoa ehti kertyä hänen kohdalleen vuoroa odotellessamme. Aloimme kaikki jo vähän hikeentyä, mutta kuin pelastavana enkelinä meitä aiemmin palvellut täti tuli tauolta ja ihmetteli kovasti, miksei meistä oltu jo päästy eroon...

Matkalaukku pantiin uudelleen vaa'alle, mutta ei niin ei! Edelleen ylipainoa oli pari paunaa (n. kilo) liikaa. Tätä ei asiakaspalvelijamme voinut vielä katsoa läpi sormien, vaan jotain oli laukusta poistettava. Tällä kertaa meitä ei enää sysätty syrjään vaan sain räjäyttää matkalaukun auki tiskin ääressä ja pika pikaa sulloin vielä muutaman mytyn vaatteita käsimatkatavaroihin. Ennen kuin laitoin matkalaukun lopullisesti kiinni, kokeilin sitä vielä vaa'alla.

Kuitenkin, kun matkalaukku oli taas suljettu, pahuksen vaaka näytti taas ylipainoa. Tässä vaiheessa tiskin täti jo heltyi ja sanoi, ettei sitä enää tarvitse purkaa vaan menköön ruumaan hänen puolestaan. Lisäksi täti vinkkasi minut sivuun ja totesi kirjoittavansa minulle erityisen feikki-boarding passin, jolla pääsisin portille asti antamaan lähtöhalit. Tästä olin kovasti otettu.

Turvatarkastukseen mentäessä lipuntarkastaja tunnisti erityislaatuisen boarding passini ja otti sen pois, sanoen etten tarvitse sitä enää. Normaalisti näin varmaan onkin, mutta tässä kohtaa logiikka meni hieman pieleen. Nimittäin, minulla kulkee avainten mukana monta vuotta sitten firmalta lahjaksi saatu Leatherman pihti-/linkkuveitsi. Tämä sinänsä varsin hyödyllinen työkalu on jäänyt turvatarkastuksen haaviin milloin missäkin. Aiemmilla kerroilla on turvatarkastus tarjonnut kielletyn tavaran lähettämistä postissa kotiin maksua vastaan, niin tälläkin kerralla.

Aikaisemmista kerroista poiketen, täällä turvatarkastus ei kuitenkaan huolehdi tavaroiden postittamisesta, vaan siihen tarkoitukseen on oma firmansa, jonka miehittämätön postilaatikko sijaitsee turvatarkastuksen ulkopuolella. Turvatarkastaja talutti minut postilaatikolle ja käski täyttämään tietoni kirjekuoreen. Sitten hän ohjeisti kävelemään uudelleen turvatarkastuksen läpi ja aikoi mennä menojaan.

Tässä vaiheessa pysäytin tarkastajan ja totesin hänelle, ettei minulla enää ole boarding passia, koska lipuntarkastaja otti sen. Selitin että olin saanut erityisen lipukkeen ystävällismieliseltä lentoyhtiön työntekijältä. Tästäkös turvatarkastaja riemastui. Miksen ollut kertonut tätä heti aluksi? Ajattelin, että ei tästä enää mitään tule ja etten varmasti saisi uutta lipuketta, mutta turvatarkastaja ei tätä selitystä kelpuuttanut. Ei muu auttanut kuin marssia tarkastajan kanssa check-in-tiskille ja pyytää uusi feikki-boarding pass. Yllätyksekseni uusi lippu lyötiin kouraan ilman mitään kummempia kahinoita.

Loppujen lopuksi ehdin juuri ja juuri portille ennenkuin Johanna ja lapset pakkautuivat koneeseen. Jäin vielä sen jälkeen hetkeksi portille odottelemaan pulssini tasaantumista...

Vaahtosammutin

Jokseenkin sopivasti edellisen ihonväripostauksen jatkoksi voisin tänään pohdiskella meksikaanojen aikakäsitystä. Näitä latinoita häärii täälläpäin paljon "raskaamman ruumiillisen työn tekijöinä". Hyväntuulista ja useimmiten palvelualtistakin väkeä ovat, mutta välillä tulee mieleen, että ripaus saksalaista täsmällisyyttä ei olisi pahitteeksi...

Kevään aurinkoisten päivien alettua huomasin, että parvekkeen sisäkattoon on ilmestynyt ampiaispesä. Lämpiminä päivinä kävi parvekkeella sen verran vilkas surina, ettei ovea juuri tehnyt mieli avata. Ja kun energisiä talkoolaisia oli paikalla ruuhkaksi asti, ei kestänyt kauaa, kun näköpiiriin ilmaantui jo toinen ja kolmaskin pesänalku.

Koska täkäläisessä kulttuurissa on vaara joutua helposti maksamaan hulppeita vahingonkorvauksia, vuokranantaja toivoo, etteivät vuokralaiset ryhtyisi itse mihinkään toimenpiteisiin, joissa voi satuttaa itsensä. Siksipä meitä on kehotettu rohkeasti ottamaan yhteyttä taloyhtiön toimistoon, jos mitä tahansa kremppaa ilmenee.

Marssinpa sitten toissa viikolla toimiston tädin luo ampiaispesähavainnoistani raportoimaan. Tämä lupasi passittaa "talonmiehen" seuraavana aamuna tarkastamaan tilanteen. Koska mitään ei kuulunut, tein parin päivän kuluttua uuden visiitin toimistoon, jolloin talkkarin käynti luvattiin samaksi iltapäiväksi. Tämä sama sykli on nyt ehtinyt toistua neljä kertaa, joten en ollut uskoa silmiäni, kun eilen iltapäivällä herra huoltomies lopulta soitti ovikelloa. Ihan sovittuun kellonaikaan, mutta kaksi päivää viimeisimmästä lupauksesta myöhässä...

Kävi sitten inventoimassa parvekkeen ampiaispesät ja selitti, että koska pesien hävitys pitää tehdä aamulla, kun ampiaiset ovat vielä unten mailla, hän tulee takaisin seuraavana aamuna kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. En suoraan sanoen uskonut, että asia mitenkään tulisi tänään hoidetuksi, mutta ihme kyllä, kello 8:22 soi ovikello ja niin vain tuli uskollinen ystävämme sovitusti paikalle. Ei siinä montaa minuuttia lopulta nokka tuhissut, kun setä suihkutteli ampiaispesien peitoksi kerroksen valkoista vaahtoa ja pyyhki hetken kuluttua pesät unihiekalla tainnutettuine asukkeineen roskapussiin.

Hieno homma! Taas kelpaa parveketta käyttää päiväsaikaankin. Kyllä hyvää kannatti odottaa ;)