Almaden Quicksilver, vol. 2

Viime vuodelta tuttu Almaden Quicksilver juostiin tänään. Lake Sonoman tapahtuman peruuntuminen jäi ikävästi hampaankoloon, vaan eipä hätää, kun kohtuullisella neljän viikon viiveellä oli tarjolla 50 mailin kilpailu, vieläpä hulppealla kotikenttäedulla. Stridersien luotsaama huoltopiste matkan varrella takasi kannustusjoukkoja ensimmäiselle puolikkaalle ja ensimmäiset 40 kilometriä sujuivatkin varsin sutjakkaasti. Tämän jälkeen matkanteko alkoikin vähitellen hidastua, aamupäivän mittaan aurinko alkoi porottaa pilvettömältä taivaalta melko tehokkaasti, toisekseen reittiprofiili välillä 40-6o km oli lähes tauotonta jyrkkää ylä-/alamäkeä.

50 kilometrin kohdalla, jossa osa juoksijoista spurttasi voittajan elkein maalialueelle samalla, kun 50 mailin juoksijoille oli tarjolla huoltopiste ja tervemenoa-toivotus jälkimmäiselle kierrokselle, iski hetkellinen uskon puute. Aikaa oli tässä kohtaa kulunut noin viisi ja puoli tuntia, joten lähdin jatkamaan vuoristoradan lailla rinteitä kipuavia polkuja tuudittautuen siihen ajatukseen, että vaikka etenisin koko loppumatkan kävellen, ennättäisin varmaankin maaliin neljäntoista tunnin aikarajan puitteissa ;)

Jyrkimpien ylämäkien osuus oli onneksi ohi noin 60 kilometrin kohdalla, jonka jälkeen loppumatkaksi seuraani liittyi kaliforniansuomalainen juoksijaystäväni Anne. Matkanteko keveni juttuseuran myötä kummasti ja jäljellä oleva nousu reitin lakipisteelle Sierra Azul:ille (2000 ft = 610 m) oli onneksi varsin loivaa. Sierra Azul:n huoltopisteellä (41.5 mailin eli noin 67 kilometrin kohdalla) kello näytti, että yhtäjaksoisesti liikkeellä oli oltu melko tarkkaan kahdeksan tuntia. Ajatus tuntui hassulta.

Viimeiset 8.5 mailia etenivät yllättävän kivuttomasti. Puolivälin infernaalisten ylämäkien ajoittainen epätoivo ja jännitys sulivat helpottuneeksi nauruksi. Hilpeyttä herätti etenkin kolmella peräkkäisellä huoltopisteellä toistunut tiedustelu, olemmeko ehkä äiti ja tytär. (Toim. huom. ikäeroa on kuitenkin vain 12 vuotta...)

Oli vaikeaa uskoa tilannetta todeksi, kun lopulta pinkaisin maalisuoralle. Etureisissä oli jonkinlainen tuntemus siitä, että jotakin on tehty ja käsivarret ehkä hieman auringon polttamat, mutta muuten olo oli oikeastaan vallan mainio. Näinkö vikkelästi se päivä sitten menikin? Kello maalissa näytti aikaa 9:26:16, joka riitti oman ikäsarjan voittoon ja naisten sarjan kakkoseksi. Ei hassumpi tulos oikeastaan, 25 ℃:n lämpötilaan ja matkan varrelle mahdutettuun kokonaisnousuun (8530 ft = 2600 m) suhteuttaen.

Äiti ja tytär maalissa. (Kiitokset kuvasta Dennisille!)

Tällainen kokoelman jatkoksi =)