Autoreissumme jatkui perjantaiaamuna Yuba Citystä Windsoriin, jonne saavuimme muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen nipin napin aikataulussa. Tähtäimessä oli ehtiä kello 14 alkavaan infotilaisuuteen koskien lauantain triathlonkisaa, missä onnistuimmekin juuri ja juuri, tosin minuuttipeliksi meni. Harmillista sinänsä, että Napa Valleyn vuorimaisemille ja mittaville viiniviljelmäseuduille ei tehnyt oikeutta kiireen kanssa läpiajo.
Kisakeskuksen tiedotustilaisuus onnistui — valitettavaa kyllä — murentamaan seuraavan päivän juoksumotivaation melko tehokkaasti. Triathlonkisojen keltanokkana en ole koskaan tullut perehtyneeksi täkäläisen lajiliiton perin tarkkoihin sääntöihin, jotka sanalla sanoen tekivät hommasta varsin hankalan tuntuista. Ranteisiin ja nilkkoihin ilmaantuvia merkkausremmejä tuntui riittävän enemmän kuin kotitarpeiksi ja mp3-soittimeen varta vasten ladattu mielekäs kokoelma valui yhdeltä istumalta hukkaan, kun audiovermeiden käyttö ilmoitettiin ehdottomasti kielletyksi. Lauantai-iltapäiväksi luvattu 30 asteen helle lupasi työlästä taivalta sekin. Puhumattakaan itse juoksureitistä, joka paljastui kaikkea muuta kuin mielenkiintoiseksi: neljästä suorasta pätkästä muodostuva seitsemän kilometrin mittainen asfalttipätkä juostaisiin kolme kertaa edestakaisin. Huh, huh!
Vaan eipä parane valittaen, oma osuuteni viestijoukkueen jäsenenä kun oli kuitenkin varsin kevyt. Stevens Creek Striderseilta kun oli liikkeellä kahden kolmihenkisen joukkueen lisäksi neljä reipasta yksilösuorittajaa: Pat, Peggy, Penny ja Christina, jotka urakoivat koko komeuden ihan itse: 3,86 km avovedessä uiden, 180 km pyöräillen ja mukavaksi lopuksi 42,2 km juosten. Reippaita naisia!
Oman joukkueemme uimari Jan starttasi lauantaiaamuna taipaleelle kello 6:50. Siinä kohtaa me vielä tyytyväisinä käänsimme kylkeä hotellihuoneessa =) Noin 75 minuuttia myöhemmin, siirtyi "viestikapula" (nilkkaan tarranauhalla kiinnitettävä ajanottosiru) pyöräilyvastaavamme Miken hoteisiin ja me tahollamme vähitellen heräilimme, kokosimme kamppeemme ja lähdimme aamupäiväksi ihmettelemään Charles M. Schulz-museota, kuten jokaisen kunnon Santa Rosa-turistin kuuluukin. Puolen päivän tietämillä muu perhe lähti ajelemaan kohti kotia, itse jäin kyydistä Windsor High Schoolin kohdalla ja lähdin kiireettömästi palloilemaan kisakeskukselle. Mike oli arvioinut tulevansa vaihtoalueelle kolmen-neljän välillä, joten aikaa vaatteiden vaihtoon ja levottomien ajatusten vatvomiseen oli enemmän kuin tarpeeksi.
Alkuiltapäivästä seuraani liittyi polvipuoli Dennis, joka juoksukiellosta huolimatta oli ajanut paikalle koko 180 kilometrin matkan ollakseen "hengessä mukana". Loppu odotteluaika kuluikin niitä näitä jutustellessa yllättävän nopeasti ja ennen kuin ehdimme edes olla varuillamme, porhalsi horisontista vaihtoalueelle aika-arvionsa reilusti alittanut Mike. Ajanottosiru vaihtui miltei lennossa nilkasta toiseen ja sitten menoksi!
Ilma oli paahtavan kuuma, mutta huoltopisteillä oli onneksi puutarhaletkuilla varustautuneita vapaaehtoisia, jotka tarjosivat autuaallista viilennystä juoksijoiden menon vauhdittamiseksi. Reitti kaikessa yksinkertaisuudessaan ei päässyt sittenkään kyllästyttämään vaikka samat maisemat ohitettiinkin kuudesti, tien vartta kun koristivat vuoroin viiniviljelmät, vuoroin massiiviset maatilat eläinaitauksineen. Yleisöä oli reitin varrella niin ikään melko runsaasti, joten tunnelma oli korkealla. Striders-toverien huikea hengennostatus vauhditti menoa kivasti, eikä mp3-soittimen puuttumista lopulta muistanut harmitella lainkaan. Ensimmäiset kaksi kierrosta sujuivat melko tasaista vauhtia, noin 1:10 kumpikin, mutta viimeisellä kierroksella vauhti hiipui jonkin verran. Loppuaika 3:33 jäi aika runsaasti omasta ennätyksestä, mutta toi joukkueelle kelpo kokonaisajan 11:43:46, jolla saavutimme mieliä lämmittävän kakkossijan yli 120-vuotiaiden sekajoukkueiden sarjassa. Ihan ok suoritus näin puolentoista viikon varoitusajalla tempaistuksi maratoniksi kuitenkin...
Illan hämärtyessä ja viiletessä tunnelma tiivistyi, kun aloimme odotella maaliin Stridersien teräsnaisia. Täysin ilman dramatiikkaa ei selvitty. Ensimmäisenä, ajassa 13:30 ja risat, maaliin kipitteli Penny (joka juhlisti tällä tempauksella viikon takaista 50-vuotispäiväänsä), virkeänä ja suoritukseensa perin tyytyväisenä. Vartin verran iloisesti jutusteltuaan hän kuitenkin tuli äkisti pahoinvoivaksi ja pyörtyi. Penny kuljetettiin ensiapuasemana toimivaan koulun liikuntasaliin, jossa vointi vähitellen koheni. Klassisen nestehukan asemesta diagnoosina oli kevyt hypotermia, ensihoitajien kuumemittari näytti ruumiinlämmöksi vaivaista 91 F:a (32,8 ℃). Huh, huh!
Vähän tätä myöhemmin maaliin saapui Pennyn kilpasisko Peggy, jonka maaliintuloa oli saapunut jännittämään koko joukko ystäviä ja sukulaisia. Riemu päämäärän saavuttamisesta koki kuitenkin valitettavan kolauksen, kun sankaritar sai kuulla ystävänsä heikosta tilasta =( Pat:in ja Christinan osalta lopputulos jäi harmittavasti "viittä vaille valmiiksi". Kilpailun sääntöjen mukaisesti reitti suljettaisiin kello 23 ja ne urheilijat, jotka eivät ehtineet lähteä viimeiselle juoksukierrokselleen kello 21:een mennessä, joutuivat keskeyttämään suorituksensa toisen juoksukierroksen loppuun. Pat ja Christina kotiutuivat kakkoskierrokseltaan vähän kello yhdeksän jälkeen, jolloin toimitsijoiden tuomio oli tyly: asiaa viimeiselle juoksukierrokselle ei enää ollut. Perin karvas takaisku vuoden mittaisen valmentautumisen ja varsinkin lähes viidentoista tunnin mittaisen urakoinnin jälkeen...
Varsin monenkirjava kilpailupäivä siis, tarjolla koko laaja tunneskaala itkusta nauruun. Vaikka tällä kertaa nautiskelin itse urheilusuoritusta vaatimattomasti vain yhden kolmanneksen verran, oli itse tapahtumassa mukanaolo kokemus vailla vertaa. Josko sitä itsekin 50-vuotissyntymäpäiväkseen hankkiutuisi sellaiseen kuntoon, että koko Ironman-matka luonnistuisi?
5 kommenttia:
Hieno suoritus hellejuoksussa! Taas sopii kehuskella, että sisareni on mitatusti kolmasosa teräsnaisesta ja aikoo olla vielä viisikyppisenä kokonainen teräsnainen. Harmi, että juoksuystävien suoritus jäi niin viittä vaille valmiista. Itse lasken heidät kuitenkin jo kokonaisten teräshenkilöiden joukkoon, kuten lasken armaan sisarenikin.
Jaan täydestä sydämestä edellisen kommentin!
On siellä ollut mahtavat menot ja hiki virrannut joskin väliin vedellä laimennettuna. Onnittelut kaikille. Kyllä menee mieli vähän apeaksi niiden osalta joilla loppusuoritukseen ei annettu mahdollisuuksia.
Kiitokset kommenteista!
Yhdessä kohtaa reittiä oli tien varressa kannustamassa hilpeä nuori nainen joka pomppi vimmatusti ylös-alas, taputti käsiään ja huusi niin innokkaasti kuin keuhkoistaan irti sai: "There she goes! Look at herrrrr! My sisterrrrr! She's soooo awesome! Way to goooo!" Hihkunta ja pomppiminen oli tarkoitettu juurikin tuolla kohtaa vierelläni juosseelle teräsnaiselle eikä minulle, mutta otin salaa tuosta siskokannustuksesta osan itselleni. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu vastaava ylenpalttinen estoitta mekastaminen ja heiluminen, mutta tiesin, että olitte hengessä mukana kuitenkin =)
I love you, my sisters ♥ You're awesome, too!
Kiitokset kehuista. Oikeinpa otit osan kannustuksesta itsellesi. Jo vain tuli hienoa kautta kannustuksemme sinulle.
Sana awesome kuvastaa sinua hyvin!
Hali.
Lähetä kommentti