Pientä raporttia viikonlopun tiimoilta näin jälkikäteen, kaikenlaista sattumanvaraista tapahtumaa on viime päiviin mahtunut. Perjantaina hoitopäivän päätteeksi vietettiin Tarjan luona jo perinteeksi muodostunutta kurpitsajuhlaa. Meitä hellittiin monenmoisin herkuin ja Tarjan vuosi takaperin lapsille ompelemat kummituspuvut olivat taas kunniassaan. Varpukin meitä jo alkuviikosta oli valistanut kurpitsajuhlien etiketillä: "Kummituksia kuuluu kyllä pelätä. Muuten voi vaikka tulla poliisi ja antaa sakot."
Lauantaina oli olevinaan Johannan jännittävä juoksupäivä. Laitoin jokunen viikko sitten Lempäälän Kisan yleisurheilujaostoon sähköpostia ja tiedustelin, löytyykö näiltä kulmilta minkäänlaista yhteislenkkitoimintaa. Näissä loka-marraskuun märissä ja harmaissa olosuhteissa kun saattaa jossakin vaiheessa juoksentelumotivaatio hippasen hiipua, vallankin jos aivan epäsosiaalisena erakkona lenkkipolkuja kuluttaa. Kuinkas sitten kävikään? Sain hyvinkin nopeasti LeKin juoksuorganisaattorihepulta vastauksen, jotta tällä hetkellä ei varsinaista yhteislenkkitoimintaa ole (kuoli viimeksi viime keväänä osanottajien vähäisyyteen). Sen sijaan organisaattorisetä oli jostakin kummasta saanut selville, että asumme itse asiassa melkein naapureina, vierekkäisissä taloyhtiöissä, ja oli auliisti tarjoamassa "kotikutoista" lenkkiporukkaa. Kuulostaako epäilyttävältä? Vaihdoimme kuitenkin puhelinnumeroita ja heppu lupasi soitella, kun olisi lenkillelähtöaikeissa.
Olipa pitkä taustoitus... No, perjantaina lopulta puhelin soi ja sovimme lenkkitreffit lauataiksi klo 11. Elin koko aamupäivän varsin jännittävissä ja odottavissa tunnelmissa, enhän ole käynyt sosiaalisesti juoksemassa juuri koskaan - ja varsinkin arvelutti, miten mahdan toisen vauhdissa pysyä. Oli miltei juhlallinen olo, kun hyvissä ajoin ennen yhtätoista kiskoin juoksuvermeet ylle ja lähdin hyppelemään kohti sovittua tapaamispaikkaa. Ja sitten... Viitisentoista minuuttia paikalla odoteltuani alkoi into vähitellen latistua, ketään ei kuulunut. Palasin kotiin hakemaan puhelimen, mutta soittoyritykseeni vastasi vain täti, joka kertoi, että "Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä." Hiippailinkin seuraavaksi naapuritalon pihalle ja mietin, onko turhan tungettelevaa mennä ihan kotiovelta saakka lenkille repimään henkilöä, jota ei koskaan aiemmin ole edes nähnyt. Hetkisen muotoilin sopivia korulauseita mielessäni kutakin potentiaalista oven avaajaa varten ja soitin sitten rohkeasti ovikelloa. Suotta jännitin, kukaan ei tullut avaamaan.
Niinpä muuttui pitkästä aikaa mukamas motivoivin lauantailenkkini varsinaiseksi latteuden multihuipentumaksi. Typertynein mielin lähdin lynkyttelemään sattumanvaraista reittiä Ruskea-Ahteen ja Moision kautta kohti Vanattaraa ja Kuljun Asemakylää. Vaan ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Normaalisti olisi puhelin möllötellyt lenkin ajan kotona, mutta nyt olin sen sattumoisin mukaani kaapannut, oharit tehneen seuralaiseni löytämiseksi. Juurikin Asemakylän kohdalla alkoi puhelin iloisesti taskussa lirkutella, mutten olisi ikinä arvannut, että Essin kummitäti Neili (rakas ystäväni, joka perheineen kovin useasti on ajatuksissani, mutta joiden kanssa kroonisen ja molemminpuolisen ajanpuutteen vuoksi varsin harvoin tapaamme) sattuisi soittamaan juuri nyt, puhelun syystä puhumattakaan. Keskustelumme eteni suunnilleen näin:
N: "Ihan ex tempore lähdettiin liikkeelle ja ollaan nyt tässä aika lähellä teitä. Olisin kysynyt, josko olisitte jollakin kokoonpanolla vaikka ehtineet lähteä leikkipuistoon. Oletteko kotona?"
J: " No voi höh... Lähdin kotoa vähän vajaa tunti sitten ja lapset jäivät silloin lounasruokaa syömään. Ovat varmaan ihan juuri menneet päiväunille. Missäpäin te olette?"
N: "Käytiin tässä Kuljun Asemakylässä yhtä taloa katsomassa ja nyt vähän mietitään, minne tästä lähdettäisiin."
J: "Kuinkas sattui, olen itsekin juuri Kuljun Asemakylässä. Missä kohtaa olette?"
N:"Tässä rautatiesillan kupeessa."
J: "Kappas, niin minäkin ihan kohta. Ai siinä te näemmä olettekin..."
Aivan uskomaton yhteensattuma! Vaan olipa hauskaa pikaisesti vaihtaa kuulumisia, vaikka leikkipuistosessio jäikin nyt toiseen kertaan. Toivottavasti pian tavataan paremmalla ajalla - ja toivottavasti tämä blogitus osaltaan hiukan boostaa tätä sosiaalista kanssakäymistä suuntaan jos toiseenkin...
Juoksulenkin loppupuoli sujuikin huomattavasti alkua vireämmällä mielellä. Iloisen yllätystapaamisen voimistamana hyppelin hyvillä mielin kohti kotia ja miltei autuaasti unohdin koko harmillisen lenkkitreffiepisodin. Kotona oli taas uudet askareet odottamassa, koska olimme lähdössä "tyttöjen kesken" Leenan ja Jarin luo yökylään. Lasten päiväunien jälkeen teimme pikaisen pakkausoperaation ja lähdimme sitten suuntimaan kohti Takahuhtia. Reissaamis- ja kyläilyaktiviteettien siivittämänä aika kuluikin sukkelaan. Essistä oli erityisen hauskaa leikkiä Reetan kanssa piilosta, Varpua taas ilahdutti eniten Reetan ja Katin vanha Pokemon-pehmolelu, jota piti talutella portaita ylös ja alas. Illan huipensi kylvyssä käynti sekä iltapalapiknik takkahuoneessa :o)
Sunnuntaiaamupäivän kotiinlähtö ei ollutkaan sitten laisinkaan mutkaton - eikä meluton - toimenpide. Kaikki mahdolliset leikit olivat vielä pahasti kesken ja patjaliukumäkeä olisi ehdottomasti pitänyt saada laskea vielä ainakin yksi kerta. "Sitäpaitsi kotona on ihan tyhmää!!!" Jollakin konstilla takaisin tyhmään kotiin kuitenkin päästiin, joskin Varpu pitkävihaisena muisti vielä iltapäivällä mummullekin tilittää: "Mä olen kiukkuinen! En kutsu teitä edes syntymäpäivilleni, kun mun piti lähteä pois Näppilästä." Epäreilua on pienen ihmisen elämä.
P.S. Jäikö ketään vaivaamaan, mikä ihmeen hämärä tyyppi oli tuo oharit tehnyt lenkkikaveri? Ei ehkä sittenkään niin hämärä. Lauantaina alkuillasta tipahti puhelimeen viesti: "Lauantaina aamuyöstä piti lähteä synnyttämään. Poika tuli klo 10:15. Toivottavasti et odottanut pitkään. Pitää yrittää lenkkiä uudestaan paremmalla ajalla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti