Ironman Mont-Tremblant

... ja niin koitti taas vuosittaiseksi perinteeksi muodostuneen triathlonkisan aika!

Lajin logistisesta haastavuudesta johtuen halusin edelleen pysytellä autoilumatkan päässä kotoa. Kun kisavarustukseen mahdutetaan kolmen urheilulajin välineet ja varsinkin polkupyörä, pitäydyn mieluummin siinä mielessä yksinkertaisella tasolla, että kokoan kaiken tarvitsemani Nissanin takatilaan ja ajan paikan päälle, sen sijaan, että lähtisin koko komeuden kanssa lentokentälle. 

Kahden New Yorkin osavaltion puolella käydyn triathlonkisan jälkeen teki mieleni kuitenkin kokeilla jotakin uutta, ja tämän vuoden kisakohteeksi valikoitui Quebecin Mont-Tremblant, jonka reittiä oli kehuttu kauniiksi, mutta haastavaksi. Sinne siis!

Viikonloppuseikkailuni starttasi perjantaina aamuvarhaisella. Triathlonvarusteilla lastattu auto sujutteli kuvankaunista Interstate-89:a halki New Hampshiren ja Vermontin. Äänikirjojen ja hyvän kahvin vauhdittamana ensimmäiset 500 km taittuivat yllättävän sukkelaan. Kanadan rajalla piti maahantulojonossa hetken aikaa odotella - autojen katoille ja takatelineisiin viritetyistä polkupyöristä päätellen aika moni muukin oli matkalla kohti Mont-Tremblantia:

Kevyiden rajamuodollisuuksien jälkeen suuntasin kohti Montrealin lentokenttää, josta poimin kyytiin matka- ja kisaseuralaiseni Naten. Loppumatka, vaivaiset 120 kilometriä Mont-Tremblantin kisakeskukselle, taittui hyvässä seurassa varsin nopeaan.

Lauantai kului pitkälti kisaa valmisteleviin toimenpiteisiin. Nate nouti Denveristä kuriiripalvelulla matkustaneen polkupyöränsä ja kävimme viemässä pyöräily- ja juoksuvarusteemme paikoilleen transit-alueelle. Samoissa toimissa oli 2500 muutakin triathleettia tukijoukkoineen, joten tunnelma oli varsin eläväinen.

Iltapäivällä kävimme tekemässä pienen, kokeilevan uinnin Lac Tremblant-järven rannassa. Veden lämpötila oli mukavat 20 Celsiusastetta - erinomaisen sopiva märkäpuku-uintiin. Järvi oli kaunis ja kirkasvetinen. Kokeilu-uinti lupasi kaikin puolin mukavaa alkua seuraavan päivän kilpailuun.

Sunnuntaina aamuvarhaisella ajelimme hotellilta kisakeskukselle levottoman odottavissa tunnelmissa. Teimme viime hetken lisäykset transit-pisteiden varustepusseihin ja sen jälkeen lähdimme muun joukon mukana kohti Lac Tremblantin rantaa. Rantaviivalle asettuneessa luovassa jonomuodostelmassa oli todellakin märkäpuku-uimari poikineen - tapahtuman massiiviluonteesta ei ollut epäilystäkään.

Kanadan kansallishymnin jälkeen, kello 06:40 kajahti pro-sarjan lähtölaukaus ja viitisen minuuttia myöhemmin starttasi muu urheilijaimisto arvioidun uintiajan mukaisessa järjestyksessä. Kaiken lähtöjännityksen jälkeen olin huojentunut päästyäni lopulta veteen, mutta mukavaksi ennakoimani uintiosuus osoittautui hyvin pian varsin kaoottiseksi kokonaisuudeksi. Järvessä kilvan polskuttelevat triathleetit oli sullottu reitille vähän turhan kapeassa aikaikkunassa ja vedessä eteni nyt ehkä parikymmentä metriä leveä sekava, tiivis massa, jossa ei voinut välttyä kylkiin tuuppimisilta, potkuilta naamaan tai kanssauimarin sormilta kutittamassa omia jalkapohjia.

Massauinti koetteli kärsivällisyyttä ja välillä tuntui siltä, ettei matkanteko edistynyt ensinkään. Uinnin loppuaika, kohtuulliset 77 minuuttia, tulikin lopulta ilahduttavana yllätyksenä. Kyllä tämä tästä... Märkäpuku nopsasti päältä pois ja sen jälkeen kipitys transit-telttaan, jossa pyöräilyvaatetus päälle ja pikkuruinen 500 kilokalorin välipala nassuun. Sitten pyöräreittiä ihastelemaan!

Kaoottisen uintikokemuksen jälkeen pyöräily osoittautuikin varsin mukavaksi aktiviteetiksi. Osallistujat olivat nyt reitillä enemmän hajallaan ja liikennettä ohjaavat kisaorganisaation vapaaehtoiset pitivät kokonaisuuden hyvin hallinnassa. Ensimmäiset 60-70 kilometriä vilahti ohi lähinnä maisemista nautiskellessa ja vauhdin ylläpito sujui vaivattomasti.

Pyöräreitti oli 90 kilometrin mittainen lenkki, joka kierrettiin kahdesti. Reittisuunnittelu oli tehty ihan vähän pirullisesti ja kaikkein massiivisimmat mäet oli jätetty lenkin viimeiselle viidelletoista kilometrille. Ennakkovaroitusten perusteella luulin valmistautuneeni näihin mäkiin jotenkuten, mutta totuus oli kuitenkin paljon jyrkempi, paljon pidempi ja kaikin puolin paljon enemmän, kuin olisin kuvitellut. Ei se mitään, tietäisinpähän ainakin toisella kierroksella, mitä odottaa...

Pyöräetapin ensimmäinen puolikas taittui vähän yli kolmessa tunnissa. Lähdin kakkoskierrokselle hyvillä mielin, vaikka aavistelin vauhdin olevan hidastumaan päin. Ehtisin joka tapauksessa pyöräreitiltä pois hyvinkin ennen kuin aikarajat alkaisivat ahdistaa.

Aavistukseni vauhdin hidastumisesta kävivät matkan edetessä toteen. Tyynen aamupäivän tilalle ilmaantui nyt jostakin lähemmäs 10 m/s puhaltava tuuli, joka väärään suuntaan kohdistettuna teki ajamisesta melko työlästä. 140 kilometrin kohdalla takapuolen puutuminen alkoi toden teolla ärsyttää. Tietoisuus lenkin loppupuolella odottavasta ylämäki-infernosta ei ilahduttanut yhtään. Täytin ajatusmaailmani voimallisimmilla suomen kielen "havuja, perkele"-kaltaisilla loitsuilla ja jatkoin matkaa.

Kun lopulta saavuin pyöräni kanssa transit-alueelle ja sain käsiini nyssäkän, josta löytyivät juoksukengät, olin niin onnellinen, että olisin voinut melkein itkeä. Murheet kanssauimarien aiheuttamasta ruuhkasta tai mahdollisesta rengasrikosta voisi nyt jättää sikseen, jäljellä olisi enää maratonin verran juoksua, joka merkitsisi levollista autopilot-moodia. Aikaa startista oli tässä kohtaa kulunut vasta vähän reilut kahdeksan tuntia, joten asettamani tavoiteaika 12:30 alittuisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Juoksu starttasi iloisesti. Moni kanssakilpailija kärsi pyöräilyn jälkeisistä krampeista, mutta omat jalat kulkivat tyytyväisinä. Näissä tunnelmissa ilottelin ensimmäiset kymmenen kilometriä, kunnes ymmärsin, että klassiseksi viholliseksi aiemminkin muodostunut gastroenterologinen systeemini kaavaili jotakin ihan muuta. Sen jälkeen suunnitelmani iloisesta autopilot-hölkästä murenikin aika pikaisesti.

Asian hyvänä puolena mainittakoon, että kisaorganisaatio oli huomaavaisesti järjestänyt bajamaja-mallisia vessoja reitin varrelle ehkä kahden kilometrin välein. Asian huonona puolena se, että päädyin viettämään niissä ihan turhan paljon aikaa. Iloinen juoksu muuttui maltillisen varovaiseksi etenemiseksi  vessalta seuraavalle. Ne krampeista kärsivät kanssajuoksijat menivät nyt vuorostaan vaivatta ohi oikealta ja vasemmalta. Paska homma, ihan kirjaimellisesti.

Eipä tuossa muu auttanut, kuin niellä kohtalonsa ja jatkaa laahaavaa etenemistä. Taskuun oli onnekkaasti pakattuna muutama Imodium-tabletti, joista oli lopulta sen verran apua, että loppumatkasta pääsin taas vähän juoksemaankin. 

Kilometri ennen maalia alkoi päättymätön urheilukarnevaalikuja. Juoksureitin molemmin puolin oli kerääntynyt tuhansittain kannustajia kyltteineen, torvineen ja lehmänkelloineen. Ranskan- ja englanninsekainen tsemppimeteli oli korvia huumaava. Kertasin mielessäni kummallista kaikenkirjavaa päivää, johon oli mahtunut niin monta aallonharjaa ja -pohjaa, että oli vaikea ymmärtää. Ympärillä mekkaloiva yleisö kohteli jokaista kisaajaa kuin supersankaria, joten tartuin outoon hetkeen, laitoin jalat lentovaihteelle ja juoksin loppumatkan maaliin ajassa 12:47. Aika huikea päivä, käänteineen kaikkineen!

Nate oli päivän mittaan taistellut toisenlaisten haasteiden kanssa, mutta oli kuitenkin onnistunut rikkomaan henkilökohtaisen ennätyksensä ja ylittänyt maaliviivan kaksitoista minuuttia aikaisemmin. Illan ja seuraavan aamun mittaan kertasimme päivän outoja käänteitä ja olimme yhtä mieltä siitä, että olemme taas yhtä oppimiskokemusta rikkaampia. Kummankaan kisapäivä ei ollut sujunut ehkä ihan odotusten mukaan, mutta onpahan taas seikkailuja, joita muistella jälkikäteen. Oli loppuaika mikä hyvänsä, näitä finisher-T-paitoja ei tarvitse hävetä:

Tonnikalastaja

Sarjassamme ”Satunnaisia eleitä työyhteisön ilahduttamiseksi” puhutaan tänään tonnikaloista...

Työtoverini Chris oli käynyt tällä viikolla kaveriporukalla kalastelemassa Massachusettsin rannikolla. Saalista oli tarttunut matkaan jonkin verran ja tänään Chris ilmaantui toimistolle mukanaan lounastarpeet koko tiimille: bigeye- ja yellowfin-tonnikalaa.

Kiilaksi sushiriisiä, soijakastiketta ja wasabia – aika oivallinen perjantailounas meillä:

Ihana Irlanti

Viime vuoden kesäseikkailukäytäntö osoittautui varsin toimivaksi: pidennetty välilasku Islannissa Suomi-lomalta palatessa oli mielenkiintoinen kokeilu, jota halusin tänä vuonna jatkojalostaa. Sattumoisin Aer Lingus on viimeisen puolen vuoden aikana mainostanut radiossa ahkerasti suoria (ja edullisia) lentoja Dubliniin lähikentältämme Bradleyltä. Siitä se ajatus sitten lähti - useampi kärpänen yhdellä iskulla: voisi kokeilla Suomi-reissulle lähtöä ilman kaoottista Bostonin lentokenttää ja paluumatkalla viivähtää Irlannissa tutkimassa paikallista polkujuoksutarjontaa. Mikäjottei?

Matkalle lähtö itsessään oli jo vakuuttava kokemus sinänsä. Vaivainen puolen tunnin ajomatka kotoa olemattomassa liikenteessä ja erinomaisen kivuton lentokenttäpysäköinti. Pienen lentokentän etuina edelleen minimaaliset jonotusajat ja kaikenlaiselta yleiseltä sählingiltä välttyminen. Tämä hyvä.

Suomi-visiitti vierähti sukkelaan. Neljän päivän aikana ennätettiin viettää aikaa äidin kanssa, mökkeillä sekä Paulan että Leenan isännöiminä ja talkoilla Amurissa seinien maalaamisen merkeissä. Klassikkoaktiviteetteja - Pispalan portaita ja Rauhaniemessä uintia - tokikaan unohtamatta.

Kun sitten oli aika suunnata Helsinki-Vantaalta kohti Dublinia, alkoi reissujännitys vähitellen realisoitua. Tulevien päivien liikennöinti vasemmanpuoleisessa tiekulttuurissa meinasi kieltämättä vähän hermostuttaa. Onneksi lentokentän autovuokraamo tarjosi huomaavaisena eleenä muistutusrannekkeita oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneille:

Dublinin lentokentältä ajelin vajaat 100 km etelään, kohti Wicklow Mountainsin kansallispuistomaisemia. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui yllättävän nopeasti, mutta moottoritieltä erkauduttua tiekulttuuri osoittautui muuten vain mielenkiintoiseksi. Viimeiset 40 kilometriä määränpäähän ajelin teitä, joista suomen kielessä käytettäisiin luultavasti ilmausta "mökkitie". Tien leveys (tai kapeus) oli sitä luokkaa, että kaksi henkilöautoa pääsee juuri ja juuri ohittamaan toisensa ilman, että kummankaan tarvitsee väistää pientareen puolelle, mutta sivupeilien väliin ei jää kummempaa hajurakoa. Suoria pätkiä ei näillä teillä tunneta, vaan koko matka on jatkuvaa sattumanvaraista mutkaa ja mäennyppylää. Nopeusrajoitus oletusarvoisesti 80 km/h ja paikalliset mieluiten eivät tuosta vauhtiaan tingi. Kun samaan soppaan lisätään vielä ajoittaiset traktorit ja hullunrohkeat maantiepyöräilijät, on autoilukokemus vähintäänkin mieleenpainuva.

Seuraavan kahden päivän aikana jätinkin autoilun suosiolla vähemmälle ja keskityin oleelliseen. Keskellä kansallispuistomaisemaa sijaitsevalta hotellilta lähti pitkiä polkuja moneen suuntaan, joten temmellyskenttää riitti. 

Ensimmäisen päivän aamupuoliskolla sää oli pilvimassasta harmaa, mutta sen jälkeen sainkin taittaa taivalta pitkälti aurinkoisessa säässä. Vehreät kukkulat ja kirkasvetiset järvet jatkuivat jonoina silmänkantamattomiin. Mikäpä täällä seikkaillessa:

Parin päivän pikavisiitti Irlantiin oli kaikin puolin hauska kokemus. Nyt, kun tiedetään Dublinin olevan varsin vaivattoman matkanteon päässä, voisi tuota mielihyvin kokeilla joskus uudestaankin.

Kesäleirillä

Varpu ehti jo etukäteen tuskailla, miten saisi aikansa kulumaan näinä muutamana viikkona koulujen loppumisesta Suomi-loman alkuun. Essiä ei suorastaan haittaa ottaa jokusia päiviä ihan vain rennosti, mutta Varpu ei malttaisi olla hetkeäkään toimettomana. Tilanteen pelasti tällä kertaa Varpun ystävä Sally, joka oli viime kesänä viettänyt viikon paikallisen 4H-järjestön kesäleirillä ja suositteli kokemusta lämpimästi.

Tuumasta toimeen. Ilmoitimme Varpun leirille heinäkuun ensimmäiseksi viikoksi. Jo pelkästään leiriä edeltävät päivät kuluivat vilkkaasti, kun Varpu tutki tarkkaan leiriin liittyvää ennakko-ohjeistusta, nimikoi ohjeiden mukaan jokaikisen vaatekappaleensa ja pakkasi laukkuaan antaumuksella. Sunnuntaina iltapäivällä kuskasimme tytön kapsäkkeineen ja makuupusseineen Pomfretin leirikeskukseen. Sisäänkirjoittautumisen jälkeen etsittiin oikea tupa, jonka jälkeen olikin aika sanoa epätodelliset heiheit perjantai-iltaan asti.

Leiriläisillä ei ollut viikon aikana puhelimia käytössä, joten viikon ajan saatoimme vain arvailla, millaisissa merkeissä päivät ovat sujuneet. Varpu oli etukäteen ollut koko konseptista hyvin innoissaan, mutta ehdimme silti jokuseen otteeseen pohtia, miltä mahtaa tuntua viikko aivan uusien ihmisten seurassa, majoitus pikkuruisissa tuvissa vailla mitään moderneja mukavuuksia yhdeksän muun hengen kanssa tai potentiaaliset vieroitusoireet omasta puhelimesta.

Essi nautiskeli kesälomaviikostaan väliaikaisella ainoan lapsen statuksella. Naapurin Ceci oli  useampana päivänä leikkikaveria vailla, joten meillä oli hyvin toimiva varapikkusiskojärjestely. Essi oli puolestaan iloinen saadessaan viettää helteisiä päiviä naapurin viileällä uima-altaalla.

Perjantai-iltana oli aika hakea leiriläinen kotiin. Vastassa oli iloinen, monta ystävää ja kokemusta rikkaampi Varpu. Jollei ensi viikolla oltaisi lähdössä Suomi-lomalle, olisi 4H-leirillä kuulemma mieluusti viihtynyt toisenkin viikon.

Päivät olivat kuluneet puuhakkaasti monenlaisten aktiviteettien äärellä. Metsäretkiä, uintia, askartelua, maalausta ja hauskaa yhdessäoloa uusien kavereiden kanssa. Kaikkein mieluisinta oli kuitenkin ollut kajakkimelonta, jota oli päässyt harjoittelemaan joka päivä.

Ajomatka leiriltä kotiin kesti puolisen tuntia ja puheesta ei ollut tulla loppua. Paljon oli viikon aikana ehtinyt tapahtua. Mutta viikon ehkä tärkein anti oli hyvin mielenkiintoinen: "Mulla on niin ihana olo, kun olen ollut koko viikon ilman puhelinta. Mä en ole koko viikon aikana miettinyt kertaakaan, paljonko kello on. Mun pää tuntuu niin ihanan stressittömältä nyt."

Kiitokset Sallylle suosituksesta - tämä viikko oli kaikin puolin onnistunut kokemus! Ensi vuonna ilman muuta uudelleen. Sitä odotellessa voimme vaikka pohdiskella, mitä tehdä yllättäen ilmaantuneelle kajakkikuumeelle...

Murjotusmurkinaa

Työyhteisö koki kovan kolauksen, kun mekaniikkainsinöörimme Erik ilmoitti viime viikolla ottaneensa vastaan uuden työpaikan MIT:llä ja suuntaavansa kohti uusia haasteita. Olen Erikin puolesta iloinen uudesta työpaikasta, mutta samalla kieltämättä murheellinen omalle kohdalle osuneesta menetyksestä. Erik on ollut kaikin puolin loistava työkaveri - ja kaiken muun hyvän lisäksi ilmiömäinen juoksija. 

Tämän maanantain "wobbler meeting" oli viimeinen yhteinen palaverimme. Tämä kokousyhteisö on aiemminkin arvostanut sillointällöisiä leipomusyritelmiä, joten arvelin, että perinteiset piparkakut voisivat toimia tähänkin tilanteeseen. Tällä kertaa sokerikuorrutusta "feeling blue"-teemalla:

Ilmeeni on täsmälleen yllä olevan kaltainen, kun pohdin, kukahan minulle tästälähin kaikki tuikitärkeät CAD-mallit piirtää...

Niin tai näin, onnea Erikille uusien haasteiden parissa!

Kiitollisuudesta

Ihan tyhjästä, kesken iltapalan, aloitti Varpu erikoislaatuisen monologin, josta tuli sellainen olo, että tämä on syytä laittaa muistiin:

"Olenko mä koskaan kertonut sitä, miten onnellinen mä olen meidän perheestä. Meillä on niin moni asia niin hyvin. Niin paljon paremmin, kuin monessa muussa perheessä."

"Mä olen onnellinen siitä, että te rakastatte toisianne. Te ette koskaan satuta toisianne tai meitä."

"Ja kiitollinen siitä, että teillä on aina aikaa meille. Te ehditte kuunnella meitä ja auttaa meitä. Ja kuljettaa harrastuksiin ja muualle. Joskus teillä on työkiireitä, mutta sehän on oikeasti vain hyvä juttu. Se on hyvä, että molemmilla teillä on työ, niin, että meillä on koti, jossa asua ja joka päivä ruokaa syötäväksi."

"... ai niin, ja joko mä muistin sanoa, että mä olen onnellinen siitä, että sä laitat meille ruokaa. Niin, ettei me olla sellaisia lapsia, jotka eläisi koko päivän jollain myslipatukoilla tai saisi kotona pelkkää mac-and-cheeseä."

"Ja kiitos siitä, että te annatte meidän olla tällaisia kuin me ollaan. Te tuette meitä koulussa, harrastuksissa ja kaikessa muussa. Te tuette meitä joka tapauksessa ihan tällaisina."

Kiitos kiittämästä. Monta hyvää ajattelemisen arvoista asiaa, joita ei pitäisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä.

Pääsiäisvieraat

Pääsiäisen aika on lupaavasti muodostumassa perinteiseksi Suomi-vierassesongiksi. Iloksemme saimme kyläilijöitä jo kolmantena pääsiäisenä peräkkäin, kun Leena ja Jari saapuivat seuraksemme kellokeskiviikkona.

Viikon mittaisen visiitin ohjelmaa ei sen kummemmin oltu etukäteen käsikirjoitettu, mutta vikkelästi vilahtivat päivät ohitse ihan ex tempore-aktiviteettien parissakin. Viime vuoden visiitiltä jäi ikään kuin hampaankoloon käyntimme pakohuoneessa, josta emme tuolloin ihan suoriutuneet määräajassa ulos. Nyt päätimme ottaa revanssin - ja tällä kertaa saimme mysteerin selvitettyä! 50 minuutin aikaikkunasta jäi huikeat 45 sekuntia käyttämättä...

Lautapelien parissa vierähti ilta jos toinenkin. Leenan ja Jarin mukana Suomesta tullut Catan lunasti oitis paikkansa uutena suosikkinamme:

Pääsiäissunnuntain kunniaksi Varpu loihti meille pannukakkuaamiaisen:

jonka energisoimina lähdimme iltapäiväksi koulun pihalle pelaamaan keinumattia. Klassikkohauskuutta kerrassaan:

Kevätauringon motivoimina innostuimme vielä tiistai-illan ratoksi lähtemään Crystal Lakelle. Avovesiuintikausi oli toki hienoa päästä avaamaan spesiaalissa seurassa. Jussilta lainatun märkäpuvun turvin saimme toteutettua oivallisen sisaruspulikointi-illan:

Torstaina oli Leenan ja Jarin aika lähteä kotimatkalle. Kovin tuntui taas haikealta hyvästellä rakkaat seuralaiset iloisen viikon päätteeksi. Vaan onneksi ei ole enää pitkä aika kesälomaan ja meidän Suomi-visiittiimme. Kohta nähdään taas!