Oranssi vyö

Essi on treenannut ahkerasti karaten parissa ja tänään oli jälleen vyökokeen aika. 

Testipäivä alkoi kokelaiden yhteisellä alkulämmittelyllä: hyppyjä, punnerruksia, juoksua, vatsalihasliikkeitä ja lisää hyppyjä. Tästä edettiin teknisempiin lihasvoimaharjoitteisiin:

Seuraavaksi vuorossa oli potku- ja lyöntiharjoitteita nyrkkeilykehämäisessä asetelmassa:

sekä parityönä:

Kokeen päätteeksi kokelaita testattiin yksitellen sensein määrämissä askel- / potku- / liikesarjoissa:

Kolmen tunnin hengästyttävän ahkeroinnin jälkeen kaikki kuusi oppilasta olivat hyväksytysti läpäisseet tasonsa vaatimat testit ja oli vyöseremonian ja kunniakirjojen aika. Hyväksi lopuksi asiaankuuluvat kiitokset ja kumarrukset:

Onnea Essille ja uudelle harjoituskaudelle oranssin vyön haltijana!

Run Rabbit Run 2018

Kolmen vuoden tauon jälkeen palasimme Naten ja Katarinan kanssa Coloradon Steamboat Springsiin, jossa juoksin Run Rabbit Run 100-mailisen syyskuussa 2015. Tällä kertaa sekoitimme pakkaa sen verran, että viimeksi pacerina toiminut Nate pääsi nyt juoksemaan ensimmäistä sadan mailin kisaansa ja itse sain vuorostani kokeilla pacerin roolia.

Starttia edeltävänä päivänä kävimme kisainfossa ja tutkailimme kolmen vuoden takaisia maisemia. Lähtöpisteen tuntumassa katselimme viimeksi analysoiden reitin ensimmäisiä jyrkkiä nousuja:

ja samoja profiileja, samoilla sijoilla, samoin kauhunsekaisin tuntemuksin ihmeteltiin nytkin:

(Tämänvuotinen pukukoodi laittaa kivalla tavalla pähkinänkuoreen yhteisen oppimiskäyrän kuluneen muutaman vuoden ajalta. Jotakin on opittu, ainakin siinä mielessä, että kumpikaan meistä ei osannut kolme vuotta sitten uida välttävää kummemmin.)

Kisa starttasi perjantaiaamuna viileässä, mutta aurinkoisessa säässä. Kolmen vuoden takainen vesisade oli kuin muisto vain, nyt rutikuivat rinteet vain pöllysivät, kun juoksijat lähtivät kipuamaan kohti ensimmäistä huoltopistettä, Mount Wernerin huippua.

Aamupäivällä suunnistimme Katarinan kanssa Fish Creek Fallsin huoltopisteelle, joka sijaitsi 17 mailin kohdalla. Lämpötila oli kisan ensimmäisten tuntien aikana ehtinyt kivuta lähtöviivan kolmesta Celsiuksesta jo lähemmäs kolmeakymmentä, mutta Nate saapui huoltopisteelle hyvissä voimissa:

Iltapäivän huoltopisteille ei ollut tukijoukoilla pääsyä, mutta seurailimme Naten seikkailun etenemistä GPS-trackerin avulla. Illan tullen aloimme hankkiutua Olympian Hall:ille, jossa sijaitsi puolimatkan huoltopiste ja jolta itse liittyisin Naten seuraksi reitin loppupuoliskolle.

Nate saapui Olympian Hall:ille vähän ennen puolta yötä, ensimmäisen 51 mailin jäljiltä hieman voipuneena, mutta muuten hyvillä mielin. Muutaman rakkolaastarin ja pienen yöpalan jälkeen oltiin valmiita jatkamaan matkaa (kiitos kuvasta Katarinalle):

Yötaival sujui yllättävän vaivattomasti. Olin etukäteen pelännyt, että oma harjoitteluni enimmäkseen merenpinnan korkeudella tekisi minusta mahdollisesti riippakiven, kun seurana on ohuessa ilmanalassa vakituisesti asusteleva juoksija ja reittiprofiili kokonaisuudessaan 2000-3300 metrin korkeudessa. Hengittäminen ei onneksi kuitenkaan tehnyt tiukkaa ja pysyin Naten vauhdissa ihan hyvin.

Tähtikirkas yötaivas vaihtui uuteen aurinkoiseen päivään. Maisemissa ei ollut todellakaan moitteen sijaa:

Yli vuorokauden verran matkaa taittaneet Naten jalat alkoivat vähitellen hidastua, mutta matka jatkui. 75 mailin (120 km) kohdalla tulin miettineeksi, että aika kauas, kirjaimellisesti, on tultu siitä Natesta, johon tutustuin työpaikalla Santa Clarassa 2010, ja jolla oli tuolloin elopainoa lähemmäs 150 kiloa. Hatunnoston arvoinen totaalielämänmuutos.

Päivästä tuli jälleen kuuma ja viimeiset 20 mailia osoittautuivat varsin haastaviksi. Taistelutahtoa ei kuitenkaan puuttunut. Hitaasti, mutta varmasti kivuttiin polkupätkä toisensa jälkeen, kunnes lopulta olimme takaisin Mount Wernerin laella ja jäljellä oli enää pitkä alamäki laaksossa häämöttävälle maaliviivalle. Nate otti iloisen loppuspurtin viimeisen kymmenen kilometrin etapille ja saapui maaliin ajassa 36:45. Pitkä ja työteliäs seikkailu, mutta toivottavasti kaiken vaivan arvoinen! Pacerilla oli ainakin hauskaa...

Onnittelut Natelle suuren projektin loppuun saattamisesta! Nähtäväksi jää, millaisia ulkoilmahaasteita ensi vuodeksi keksitään...

Uuden kouluvuoden käynnistelyä

Kesälomat on lomailtu ja koululaistenkin aika palata jälleen sorvin ääreen...

Essi aloitti nyt yhdeksännen luokan ja siirtyi siis Middle Schoolista High Schoolin puolelle. Lukiolaisstatuksesta seurauksena tulevat uudet koulubussiaikataulut, jotka parhaansa mukaan yrittävät leipoa näistä Tollandin teineistä todellisia aamuvirkkuja: Essin kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että bussi poimii kyytiinsä joka arkiaamu kello 06:20:

Seitsemännen luokan aloittanut Varpu jatkaa tutuissa ympyröissä Tolland Middle Schoolissa. Samaisella bussinodotuskivellä vajaata tuntia myöhemmin kuin isosisko:

Eivätköhän ne uudet päivä- ja viikkorutiinit tästä vähitellen ala taas luonnistua... Tervetuloa uusi kouluvuosi - hyvä siitä tulee!

Pikavisiitillä Pohjolassa

Jos kuka surkuttelee amerikkalaisen työkulttuurin lyhyitä lomia, voin tämän murheen osoittaa täysin aiheettomaksi sillä perusteella, että viikossakin ennättää yllättävän paljon...

Kesälomareissuni alkoi tiistai-iltana Bostonin lentokentältä. Vikkelä välilasku Reykjavikissa ja (lähes) perillä Helsinki-Vantaalla keskiviikkoiltapäivällä paikallista aikaa. Myönnettäköön, että illan suussa Tampereelle saapuessa saattoi reissuväsy jo vähän painaa. Vaan eipä haittaa, sosiaalinen elämä pääsi hyvään alkuun heti torstaiaamuna, kun rymysin jet lageineni Pyynikille lenkille jo hyvissä ajoin. Puoli kuuden jälkeen vastaan pyöräili entinen työtoverinin Jouni, jonka kanssa jäin hyväksi toviksi kuulumisia vaihtamaan. Olipa hauska, jos kohta yllättävä jälleennäkeminen!

Amurin mummua (nyttemmin oikeastaan Jankan mummu) käytiin tervehtimässä useampaan otteeseen. Tuntui hyvältä nähdä, miten äidin uusi asuinpaikka on muuttunut sujuvasti kodiksi ja arkiset kuviot olivat hyvin mallillaan. Vuosikausien tauon jälkeen äiti oli löytänyt uudestaan myös villasukkien kutomisen. Näitä on viime kuukausina tehtailtu ahkerasti ja meillekin tarttui kotiin viemisiksi monta paria:

Helteinen kesä oli lämmittänyt Näsijärvenkin harvinaisiin lukemiin (mittauspaikasta riippuen 24...26 C). Onkiniemen rannassa tuli käytyä vaihtelevilla kokoonpanoilla joka päivä parikin kertaa. Aikaiset linnut saivat nauttia kauniista auringonnousuista ja hiljaisista kallionpoukamista:

Monta muutakin hauskaa hetkeä mahtui neljän päivän pikavisiittiin. Yleistä maailmanparannusta lenkkipolulla Anja-serkun seurassa sekä rakkaan, vanhan luokkakaverin kanssa kahvikupposen äärellä. Jälleennäkemisiä rakkaiden sisarten kanssa sekä Seidi-mummun luona Helsingissä. Niin, ja laatuaikaa Pispalan portaissa, tottakai:

Sunnuntaina oli aika lähteä paluumatkalle, tällä kertaa vähän viivytellen. Koska nykyinen suosikkilentoyhtiömme Icelandair pontevasti markkinoi pitkiä välilaskuja Reykjavikissa, päätin ottaa sellaisen kokeiluun. Sunnuntaina iltapäivällä laskeuduin Keflavikin kentälle ja vuokrasin kahdeksi päiväksi auton, jolla sukkuloin satakunta kilometriä idemmäs, Hveragerðiin. Tuolla tulen ja jään ihmemaassa seikkailin puolitoista päivää pitkin poikin jännittäviä polkuja, ihmetellen vesiputouksia, kuumia lähteitä ja satumaisia kukkuloita, jotka olivat metka yhdistelmä karua ja vehreää:

Tiistaina illalla kotiin palasi viikon reissun jäljiltä vähän väsynyt, mutta ylen onnellinen ja tyytyväinen matkaaja. Eipä olisi tullut pieneen mieleenikään surkutella muka-lyhyitä kesälomia, kun jo ensimmäisen viikon aikana ennätti tehdä vaikka mitä. Jäljellä olevat kaksi viikkoa säästetään vähän tuonnemmaksi - katsotaan, mitä hauskaa niistä kehkeytyy...

Hudson Valley Triathlon

Tämänvuotinen 24:n viikon mittainen triathlonprojekti huipentui tämän viikonlopun täysmatkan kisaan New Yorkin Hudson Valleyssa. Tällä kertaa kokeilin vaihteeksi Ironman-organisaation sijaan pienempää paikallista kisanjärjestäjää. HITS oli toteuttanut mukavan reippailulauantain periaatteella "distance for everyone", jolloin samana päivänä reitille laitettiin niin täysmatkan (3800 m + 180 km + 42 km), puolimatkan  (1900 m + 90 km + 21 km), olympiamatkan (1500 m + 40 km + 10 km), sprinttimatkan (750 m + 20 km + 5 km) kuin avoimen sarjan (100 m + 5 km + 1.6 km) kisaajat.

Täysmatkan triathlonistit starttasivat taipaleelle lauantaiaamuna seitsemältä. Viikon mittainen helleaalto oli lämmittänyt Fifth Laken veden jopa 26-asteiseksi, joten märkäpukujen käyttö oli kiellettyä. Pitkä avovesiuinti ilman märkäpukua sujui kuitenkin ongelmitta ja olin tyytyväinen päästessäni transit-alueelle suunnilleen samassa ajassa kuin viime vuonnakin.

Pyöräreitti oli kaunis, mutta pirullinen. 180 kilometrin lenkki tehtiin kahtena kierroksena siten, että pahimmat ylämäet oli kasattu kummankin kierroksen ensimmäiselle 25 kilometrille. Luulot pois heti alkuunsa! 

Ensimmäisen kierroksen puolivälin jälkeen alkoi matkanteko vähitellen sujua paremmin. Keskityin pitämään peruspalikat kasassa - arvelin, että jos tässä vaiheessa pitää vauhdin jokseenkin tasaisena, nesteyttää hellekelin mukaisesti ja muistaa syödä riittävän usein, pienenee ikävien yllätysten todennäköisyys loppupäivästä. Maisemissa riitti kiitettävästi viihdykettä koko matkaksi:

Pyöräilyn kokonaisaika jäi jonkin verran alle seitsemän tunnin, mikä oli raskaantuntuisen reitin jälkeen iloinen yllätys - kuitenkin noin puolen tunnin parannus viimevuotiseen Lake Placidin kisaan verrattuna. Olo oli kuitenkin kaikin puolin hyvä ja odotin innolla jäljellä olevaa juoksuosuutta.

Juoksureitti oli soma yhdistelmä metsän siimeksessä kulkevaa polkua ja hauskoja siltoja. Iltaa kohti päivän hellelukematkin alkoivat vähitellen vajota maltillisemmiksi, joten askel nousi yllättävän keveästi. 

10.5 kilometrin mittainen juoksureitti kierrettiin neljä kertaa. Pyrin pitämään vauhdin jokseenkin tasaisena, mikä onnistuikin mutu-tuntumalla yllättävän hyvin. Itselläni ei ollut kelloa tai muitakaan hifistelyleluja matkassa, mutta huoltopisteen kellon mukaan ensimmäisen kolmen kierroksen ajat olivat koko lailla tarkkaan 60, 60 ja 65 minuuttia. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä olo oli edelleen vallan mainio. Tässä vaiheessa aika moni kanssakilpailijoista oli siirtynyt kävelemään, joten viimeisen kymmenen kilometrin aikana pääsin iloisen ohittelun makuun.

Kun matkaa oli jäljellä kaksi kilometriä, päätin ottaa hilpeän loppuspurtin ja sain viimeisen kierroksen ajan jälleen 60 minuutin tuntumaan. Kisan loppuajaksi tuli 12 tuntia 45 minuuttia - parannus viimevuotiseen verrattuna yli tunnin. Jotakin on vuoden mittaan opittu?

Nyt voi hyvillä mielin rypeä tämän seikkailun jälkimainingeissa muutaman päivän. Kun nyt on tullut todistettua, että saman vuoden aikana voi hyvin ottaa työn alle sekä sadan mailin polkukisan että täysmatkan triathlonin, kohta voikin alkaa pohdiskella ensi vuoden kisakalenteria.

Jalkapallososiologiaa

Jalkapallon MM-kisat ovat hyvässä vauhdissa. Pelejä itsessään ei ole paljoakaan tullut seurattua (Suomella ei näissä turnajaisissa ole kovin massiivista roolia kuitenkaan), mutta tässä kansalaisuuksien iloisessa sekamelskassa on riittänyt yllin kyllin viihdykettä siinä, kun seuraa läheisiä kanssaihmisiä.

Naapurin Laura, Patrick ja Ceci toki liputtavat suurieleisesti kotimaansa Uruguayn nimissä ja joukkueen toistaiseksi hyvin sujunutta taivalta on ollut ilo seurata näin epäsuorasti.

Työpaikalta löytyykin sitten monenluontoisia penkkiurheilijoita. Venäläiset pitävät koko lailla matalaa profiilia, eivätkä suuremmin pidä mekkalaa itsestään, vaikka Venäjän joukkue on toistaiseksi hyvinkin karkeloissa mukana. Englantilaiskollegat ovat estottomasti hilpeitä ja tulipa tällä viikolla bongattua myös yksi murheellisesti päätään riiputtava saksalainen.

Parhaiten tilastoista perillä olen pysynyt seuraamalla lähintä työtoveriani Hamiltonia, joka on kotoisin Brasiliasta ja peruseteläamerikkalaiseen tapaan seuraa pelejä suurella tunteella. Brasilian otteluita edeltävä levottomuus johtuu osittain pelistä itsessään, osittain siitä huolesta, saako kotipuolessa vielä suuremmalla tunteella ottelua seuraava isä ehkä sydäninfarktin. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin ja isäukkokin onneksi pysynyt tolpillaan. Lisäbonuksena olen saanut seurata kevyen vahingonilon siivittämää tyytyväisyyttä niinä päivinä, jolloin Argentiina on hävinnyt. (Tässä on jotakin tuttua. Suuri osa suomalaisista toimii ihan juurikin samoin aina, kun Ruotsi häviää jääkiekko-ottelun.)

Lystikkäitä ilmapuntareita nämä lajitoverit.

Kiittelykulttuurista

Perjantaina oli kouluvuoden viimeinen päivä. Mitään erityisempiä päättäjäisseremonioita ei ollut, mutta kiitoksena kuluneesta vuodesta, Essi ja Varpu veivät opettajilleen (sekä koulubussin kuljettajalle) pienet muistamiset.

Ja jälleen kerran havahduimme siihen, miten kiittäminen on oleellinen osa täkäläistä kulttuuria. Jo maanantaina odotti postilaatikossa kiitoskortteja:

Eikä miten sattuu kiireellä sutaistuja geneerisiä kiitoksia vaan esimerkiksi:

"Dear Vera,

It was such a pleasure having you in homeroom and science class this year.

Thank you for spoiling me with such a thoughtful end of the year treat!

Have a wonderful summer and year in grade 7.

Mrs. Cassidy"

Hyvän tovin saimme taas pohdiskella kiittämiskulttuurien erilaisuutta. Kelpo tapakoulussa täällä olemme, niin tytöt kuin me vanhemmatkin.