Reittivalintoja

Eilen illalla Toivion koululla oli perinteinen Torstaitori-tapahtuma, Toivion omat joulumyyjäiset, joilla kerätään rahaa koulun luokkaretkien ym. hyväksi. Essi oli mennyt koululle jo edeltä, teimme Varpun kanssa lähtöä eteisessä:

Varpu: "Mä olen löytänyt muuten uuden reitin koululle, tosi hienon mutaisen polun tuolla metsän reunassa. Voidaankin mennä sitä kautta nyt, luulen, että tykkäisit siitä."

Äiti: "Hyvin ajateltu, kieltämättä, mutta mitä jos nyt mentäisiin ihan vain tietä pitkin, kun en ajatellut juoksuvarusteissa lähteä sinne Torstaitorille...? Siinä mielessä olet kyllä oikeassa, että jos muussa tilanteessa saisin valita asfalttitien ja polun väliltä, niin ilman muuta lähtisin sitä polkua pitkin."

Varpu: "Niin mä ajattelinkin. Sä olet mieluummin sellainen 'dirty girl'."

Tutkivaa journalismia

Marraskuun kestoharmaus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Sen vauhdittamana sain tänään aamupäivällä lenkille lähtiessäni päähänpiston, joka suomalaisen loppusyksymentaliteetin tuntien vaikutti äkkiseltään melkein uhkarohkealta. Mitä tapahtuisi, jos juostessani hymyilisin jokaiselle vastaantulijalle?

Juoksin kotoa Pyynikin uimahallille, mutkan kautta ulkoilureittejä koluten matkaa kertyi aika tarkkaan tunnin verran. Vastaantulijoita tämän tunnin aikana yhteensä 48.

Sitten lopputulokseen. Kun 48:lle vastaantulijalle hymyili:

- 2 hymyili takaisin.

- 14 piti kasvoillaan saman perusilmeen kuin ennen kohtaamistakin.

- Loput vastaantulijat (32) välttivät katsekontaktin kokonaan.

Tämän pikaisen tilaston valossa pahaa pelkään, että ehkä joku vastaantulijapolo on kokenut olonsa uhatuksikin, kun yhtäkkiä eteen on loikkinut noin vain tyhjän vuoksi hymyilevä juoksija. Tämän viikon lehdissä on kuitenkin ollut paljon puhetta poliisimäärärahojen niukkuudesta, joten onneksi asiaa koskevat rikosilmoitukset jäävät kai tässäkin tapauksessa tutkimatta.

Helmiä matkan varrelta

Essi: "Mä ajattelin, että voisi olla aika hauskaa, jos tulisi vaikka kuperkeikkoja tehden alas jotain lumista vuorenrinnettä ja aiheuttaisi lumivyöryn. Sitten jäisi sinne paksun lumikerroksen alle ja pää olisi ihan sekaisin niistä kuperkeikoista, eikä tietäisi miten päin siellä oikeasti onkaan. Tuntuisi varmaan aika hassulta."

Äiti: "No varmasti. Mutta toisaalta aika moni ihminen on kuollut siihen, kun on jäänyt sinne lumihangen alle. Sieltä on aika vaikea kaivautua ulos, varsinkin jos on pää pyörällä."

Essi: "Mutta niitä tilanteita varten mä kantaisinkin taskussa pientä kiveä. Tekisin ensin nyrkillä pienen onkalon sinne lumen sisään, ottaisin sen kiven taskusta ja kokeilisin, mihin suuntaan se siellä onkalossa putoaa. Sitten vain kaivautuisin hangesta ulos päivastaiseen suuntaan. Helppoa."

*  *  *

Varpu oli ollut luokan kanssa uimahallissa. Ensimmäistä käyntiä oli odotettu hartaudella. Tällä kertaa Varpu oli päättänyt ottaa ilon irti liikuntatunnista, kun kerrankin olisi tarjolla yhtä omista leipälajeista. Jääköön siis unholaan ikävät muistot viime talven kömpelöistä luistelu- ja hiihtokokemuksista - tällä tunnilla olisi oma vuoro päteä.

Tunnista ei kuitenkaan kehkeytynyt ihan yhtä riemukas, kuin ennalta oli kuviteltu. Liikkeelle lähdettiin jokseenkin maltillisesti ja ryhmä sai viettää 45 minuuttia lasten altaassa puhaltamalla ohjatusti kuplia veteen. Ei puhettakaan isosta altaasta saati kolmen metrin hyppytornista. Koulupäivän jälkeen kotiin ilmaantui kiukusta kihisevä tyttö.

Äiti: "Miten meni uimahallissa tänään?"

Varpu: "Hmph! Oli kyllä typerin liikuntatunti ikinä! Mä luulin, että me oltaisiin saatu oikeasti uida, mutta koko tunti oli pelkkää lässytystä ja vauvojen kylpyleikkejä. Ja mulla oli omat uimalasitkin mukana, mutta niitä ei edes saanut käyttää."

Äiti: "No jopas. Mikä niissä uimalaseissa oli ongelmana?"

Varpu: "En minä vaan tiedä. Mun uimalasini on varmaan opetussuunnitelman vastaiset."

*  *  *

Essi: "On tosi vaikeaa päättää, mitä haluaisi tehdä työkseen isona. Mä olen pitkään ajatellut, että haluaisin olla tiedenainen. Mutta nyt musta on ruvennut tuntumaan siltä, että kirurgin ammatti olisi vielä mielenkiintoisempi. Ainoa kurja puoli olisi se, että kirurgin työssä en ehkä pääsisi räjäyttelemään juttuja."

Maissilakin kakkoskausi

Maissilakki on viettänyt pitkään hiljaiseloa. Paluumuuton jälkeen tuntui siltä, että postattavaa on vähänlaisesti - blogittamismotivaatio hiipui, kun vanhat tutut sosiaaliset ympyrät olivat taas lähempänä kuin kymmenen aikavyöhykkeen päässä ja yhteydenpito kaikin puolin helpompaa. Maissilakkikirjoittelu jäi taka-alalle, koska kuulumisia tulisi päivitettyä muilla konstein (tai näin ainakin arvelimme...)

Aina välillä on kuitenkin tullut pohdittua, että ehkä blogi pitäisi kuitenkin kaivaa naftaliinista. Välillä on tullut vastaan paluumuuttajaa hämmentäviä tilanteita, joita olisi ollut hauska hämmästellä "ääneen" ja kuulla ehkä valaisevia kommentteja. Essin ja Varpun viisauksiakin tulee laitettua harvemmin muistiin, kun blogin päivittäminen on ollut horroksessa. Ja noin muutenkin, aina välillä perusarjesta putkahtelee esille vinkeitä yksityiskohtia, joita olisi kiva laittaa jotenkin talteen. Lienee siis ihan hyvä ajankohta luoda pieni pikakatsaus kuluneeseen vuoteen ja herätellä Maissilakki uudelleen.

Mitä edellisessä jaksossa (viimeisen viidentoista kuukauden aikana) tapahtui...

Essi sopeutui takaisin Suomeen kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Koulunkäynti lähti käyntiin kitkattomasti ja uusia kavereita löytyi vaivatta. Kaliforniassa vietettyjen vuosien jälkeen Essi on nauttinut erityisesti vähemmän holhoavasta ympäristöstä, jossa kymmenvuotias voi itsenäisesti tehdä yhtä jos toista. Kulkea koulumatkat omin päin, matkustaa yksin bussilla mummulaan, käydä kaupassa jne.

Viime syksynä Essi etsiskeli aikansa mieleistä harrastusta ja lopulta löysikin oman juttunsa. Taustoituskin oli tarkkaan mietitty:

"Meidän luokan tytöistä melkein kaikki käyvät ratsastustunneilla, joten ajattelin että ehkä mullakin pitäisi olla hevosiin liittyvä harrastus. Haluaisin shakkikerhoon."

Varpun kohdalla paluumuutto ei sujunut ihan yhtä mutkattomasti. Kolmevuotiaana Kaliforniaan kuskattu kuopus oli jo ehtinyt autuaasti unohtaa Suomen perusolemuksen ja ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita. "Miksi kaikki ihmiset näyttää siltä kuin ne olisi mulle vihaisia? Miksei kukaan koskaan hymyile?"

Luokkakaverit naljailivat Varpun murtaen puhumasta suomesta (amerikkalaisesta r:stä ei noin vain luovuttukaan...) ja ujon uuden tulokkaan oli vaikeaa löytää kavereita luokasta, jossa kaikki tunsivat toisensa jo eskarivuoden jäljiltä. Koulutehtävät turhauttivat, kun ekaluokka oli jo kerran Kaliforniassa käyty ja vaatimustaso muutenkin täällä ihan eri luokkaa.

Vähitellen Varpu on kuitenkin löytänyt paikkansa. Kavereita on alkanut löytyä kiitettävästi, kuten myös mielekkäitä harrastuksia. Keväällä jalkapallosta innostunut tyttö on nyt täysin lajiin hurahtanut.  Tulkoon vaikka räntää vaakatasossa, mutta treenimotivaatio ei ole koskaan hakusessa.

Jussi on viihtynyt uudessa työpaikassaan Wirepassilla loistavasti. Hauskaa ja haastavaa tekemistä on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Vaimon pitkiksi venähtäneet työreissut ovat välillä käyneet haasteesta nekin, mutta kotirintamamies on hoitanut tonttinsa kunnialla.

Johanna on paluumuuton jälkeen etsinyt omaa paikkaansa vaihtelevalla menestyksellä. Konsulttisopimus entiseen työpaikkaan Coherentille on teettänyt kiirettä jokseenkin sopivasti. Välillä on  saanut viettää leppoisampia etätyöviikkoja kotosalla, välillä on reissailtu asiakkaiden luona siellä sun täällä. Hyvänä puolena tässä kummallisessa työnkuvassa on se, että työreissujen kylkiäisinä on löytynyt jokseenkin huikeita juoksumaastoja...

... huonona puolena se, että paljolti matkatyötä tekevä perheenäiti ei ole pitkällä aikavälillä kenenkään edun mukainen ratkaisu. Konsulttisopimuksen ohella on vuoden verran tullut etsittyä töitä kotiseutuvilta, mutta laihanlaisella menestyksellä. Suomen nykyisessä taloustilanteessa avoimet paikat ovat kiven alla ja jokaista vakanssia kohti on monta sataa hakijaa. Tahmeaa on.

Unohtaa ei toki sovi joukkomme jatkoksi liittyneitä marsutyttöjä. Pörrö ja Hymyli muuttivat talouteemme viime joulukuussa ja tekevät tärkeää päivätyötä sulostuttamalla olohuonettamme ja vähentämällä marginaalisesti takapihan ruohonleikkuutarvetta kesäkuukausina.

Entä mitä tapahtuu nyt?

Kuluneen vuoden aikana on aika ajoin pohdiskeltu kysymyksiä jos jonkinlaisia. Mitä tehdä Lempäälän Toutosella odottavalle tontille? Miten elämä Suomessa sujuu jatkossa, jos työpaikan etsintä on täyttä tuskaa, eläminen kallistuu koko ajan ja lisäksi rahaa käteen jää koko ajan vähemmän ja vähemmän, kiitos alati kiristyvän verotuksen? Miksi Pirkkalan kunnanisät suuressa viisaudessaan päättivät ryhtyä rakentamaan takapihamme taakse vedenpuhdistamoa? Mitä pitäisi ajatella siitä, että 2012 saamamme green cardit lakkaavat olemasta heinäkuussa 2015, jos / kun olemme asuneet USA:n ulkopuolella kaksi vuotta?

Toutonen. Kauniissa järvimaisemissa jo jonkin aikaa meitä odotellut tonttimme saa toistaiseksi jatkaa rauhassa hiljaiseloaan. Reilun vuoden etsikkoaikamme tässä paritalon puolikkaassa on osoittanut sen, että meistä ei ole omakotitaloasujiksi - saati sellaisen rakentajiksi. Tontti oli viime kesän ajan myynnissä, mutta markkinat ovat tällä hetkellä ainakin Lempäälän seudulla ymmärrettävästi täysin hyytyneet. Odottelemme aikoja parempia - ehkä yleinen taloustilanne kohenee ja sen myötä potentiaaliset ostajakandidaatitkin kömpivät pimennoistaan taas päivänvaloon.

Töiden etsintään liittyvä turhautuminen ja huoli on kasvanut kasvamistaan viime kuukausina. Insinöörialojen irtisanomisuutisia tulee ovista ja ikkunoista, mikä ei varsinaisesti tässä tilanteessa ilahduta.

Työmarkkinoiden lupaavuuden ja green cardien menettämisuhan (sekä Pirkkalan kunnan vedenpuhdistamoprojektin) tiedostaen, emme oikeastaan kovin kauaa empineet, kun Coherentilta tipahti lokakuussa houkutteleva työtarjous koskien laserapplikaatioinsinöörin paikkaa Connecticutissa. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Johanna aloittaa työt uudessa paikassa tammikuun alussa. Käytännössä työ on sitä samaa, mitä aiemmin Santa Clarassakin, hauskaa, hyväksi havaittua askartelua lasersovellusten maailmassa. Työstöasemia, joita on ollut iso ikävä. Nyt siis vain tukikohta vaihtuu länsiblokin puolelta itärannikolle.

Jussi on alustavasti jutellut tulevasta muutosta työpaikalla ja uutinen on otettu vastaan ilolla! Yrityksessä on aiemminkin ollut puhetta toiminnan laajentamisesta Atlantin toiselle puolelle ja nyt tilanne ratkeaa ikään kuin itsestään. Jussi saa perustaa alkajaisiksi yhden miehen etäkonttorinsa Connecticutiin ja myöhemmin selviää, millaisilla kuvioilla edetään jatkossa.

Jussin työt Suomen päässä jatkuvat kuitenkin näillä näkymin touko-kesäkuulle. Samoin käytännön kannalta on yksinkertaisinta, että Essi ja Varpu käyvät kouluvuoden loppuun Toiviossa. Viiden kuukauden siirtymäajasta tulee väistämättä haastava, mutta suhtaudumme muutokseen toiveikkaasti. 

Kielikukkasia taas

Varpu puuhailee pehmolelujensa kanssa. Koala on tällä hetkellä ykkössuosikki. Tällaista päiväohjelmaa tänään:

"Koala on nukkunut koko päivän. Nyt mun pitää kyllä viedä se kävelylle. Muuten se ei pysy muodossa."

Asettumista

Viikko on kulunut aloilleen asettumisen merkeissä. Reissuväsyt on nukuttu pois ja uusin silmin voi nyt ihastella Suomen suvea ja ilotella erinäisillä yksityiskohdilla, joiden ihanuus oli melkein päässyt unohtumaan. Oman kodin puusaunasta saa kerrassaan oivalliset löylyt. Ruokakaupasta löytyy ruisleipää ja rahkaa. Ja kuvitelkaapa vaan, miltä tuntuu ihan ikioman pyykkikoneen käyttö sen jälkeen, kun neljä vuotta on vaatteita pesty taloyhtiön pyykkituvalla - hamstrattu 25 sentin kolikoita pesukoneen lataamiseksi ja jonoteltu omaa vuoroa muiden pyykkäreiden vanavedessä.

Ja sitä byrokratian yksioikoisuutta... Lasten kouluun ilmoittaminen on onnistunut sillä, että internetissä on täytetty yksi ainokainen lomake. Kukaan ei kysele syntymätodistuksia, rokotuskortteja tai tb-testituloksia. Koululle ei tarvitse toimittaa kopiota vuokrasopimuksesta, viimeisintä sähkö-,  vesi- ja puhelinlaskua, joilla todistetaan se, että asut oikeasti siellä, missä väität asuvasi. Puolensa on tässä kaikenkattavassa systeemissä, jossa mikä tahansa viranomaistaho saa sinusta selville ihan kaiken pelkän sosiaaliturvatunnuksen perusteella.

Tyttöjen kanssa on vähitellen tehty koulutietä tutuksi. Reitti on lyhyt ja turvallinen, mutta vie tällä hetkellä hyvin paljon aikaa, koska matkan varrella on monessa kohdassa marjoja notkuvia vadelmapensaita. Ottaa aikansa, ennen kuin oksat saa tyhjiksi ja mahat täyteen.

Marjasesonki lienee kuitenkin ohi koulujen alkuun mennessä, joten matkaan kuluva aika saattaa olla lyhenemään päin?

Koulun pihalta löytyy mielekästä tekemistä jos jonkinlaista. Koulun takapihalta alkava metsikkö on pienten seikkailijoiden ihmemaa. Myös kiipeilytelineet ovat mieluisia - kuten Essi asian ilmaisi: "Amerikkalaisen koulun pihalle tällaista telinettä ei voisi kyllä laittaa mitenkään. Jonkun mielestä se olisi kuitenkin turvallisuusriski. Kaikki kiva on jonkun mielestä liian vaarallista."

Eikä ole hullumpi ajanviettopaikka oma takapihakaan. Olemukseltaan vähän ruokkoamaton - kuinka ollakaan, muuttoprosessin tässä vaiheessa emme stressaa ruohonleikkurin hankinnasta - mutta ilahduttaa uusia asukkaita suuresti. En esimerkiksi muistanut ollenkaan, miten iloinen asia ovatkaan karviaismarjat. Niitä on nyt paljon:

Varpu viihtyy takapihan leikkimökissä ja Essi tekee tutkimuksia viereisen ojan varressa. Miten lystikkäitä ovatkaan ne pienet sammakot...

Sokerina pohjalla: Lake Tahoe

Aussiviikko saatiin sujuvasti päätökseen. Asiakas jäi tyytyväisenä käyttelemään upouutta työstöasemaansa, eikä vasemmanpuoleinen liikennöinnti aiheutunut kuolonuhreja. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Perjantaina illalla paikallista aikaa lähti paluulento San Franciscoon - tyylikkäästä aikaerosta johtuen olin perillä niin ikään perjantai-iltana, vaikka lentomatkusteluun kuluikin välilaskuineen yli 20 tuntia. Lentokentältä suuntasin lyhykäisille yöunille hotelliin, koska matkan oli määrä jatkua pikapuoliin. Lauantaiaamuna juoksusisareni Linan mies Bruce tuli poimimaan minut hotellilta jo kello 6:30 ja otimme suunnaksi Lake Tahoen, jossa Lina oli vuorostaan startannut omaan sadan mailin kisaansa. Linan kanssa olin jo tammikuulla tehnyt yya-sopimuksen näihin sadan mailin kisoihin liittyen - Lina toimisi "pacerinani" Western Statesissa kesäkuussa ja kolme viikkoa myöhemmin tekisin vastapalveluksen Tahoe Rim Trails-kisassa, jossa viime vuonna juoksimme puolimatkan, 50 mailia rinta rinnan.

 

Saavuimme Tahoelle parahiksi vähän ennen puolta päivää ja kävimme tervehtimässä Linaa 30 mailin huoltopisteellä. Matkanteko näytti sujuvan mukavasti, vaikka sää oli jälleen ennätyslämmin ja ohut ilma toi oman haastavuusmomenttinsa - reittiprofiilin matalin kohta on reilussa 2000 metrissä.

 

Myöhemmin iltapäivällä leiriydyimme 50 mailin huoltopisteelle odottelemaan sankarimme saapumista. Mukana tukijoukoissa oli myös Linan veli perheineen. Hieman ennen puoli kuutta, reilun 12 tunnin taivaltamisen jälkeen Lina ilmaantuikin puolimatkan huoltopisteelle, kaikin puolin hyvissä voimissa. Olin innoissani, kun lähdimme yhdessä hölköttelemään toista kierrosta - nämä polut ovat jylhine maisemineen suunnilleen parasta, mitä olen tähän mennessä mistään löytänyt. Jos viettää hetkeen aikaan viimeistä viikonloppuaan Kaliforniassa, on tämä paikka siis kerrassaan nappivalinta:

 

 

Jyrkät ylämäet verottivat voimia kiitettävästi ja toisaalta kivikkoiset polut vaativat tarkkaa keskittymistä. Matka taittui hilpeän jutustelun sijaan enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, mutta Linan vauhti pysyi pontevana ja matka eteni ongelmattomasti.

 

Pimeän laskeuduttua reitti muodostui suorastaan taianomaiseksi. Oli miltei täysikuu ja kirkas taivas oli täynnä tähtiä. Järveltä kävi viileä yötuuli, mutta kylmä ei tullut siltikään. Shortsien ja t-paitojen lisäksi ei koko yönä muuta kaivattu.

 

Huotopisteiden puuhamiehet ja -naiset olivat niin ikään pistäneet parastaan järjestääkseen elämysmatkailuhenkeä ja piristääkseen yön läpi matkaa tekeviä juoksijoita. Esimerkiksi Red Housen huoltopisteellä, noin 65 mailin kohdalla oli käynnissä joulujuhlat - löytyi kuusi ja kaikki:

 

 

Ja juoksijoista huolta pitävät vapaaehtoiset olivat toki sonnustautuneet asianmukaisiin vaatteisiin:

 

 

 

Yhteinen seikkailutaipaleemme jatkui 80 mailin huoltopisteelle saakka, jossa muun huoltojoukon lisäksi Linaa odotti kakkoskirittäjä Penny. Kello oli tässä kohtaa noin puoli kolme sunnuntaiaamuna - toivottelimme Linalle ja Pennylle turvallista loppumatkaa ja lähdimme sitten muutaman tunnin nokosille Linan ja Brucen loma-asunnolle, joka sijaitsi sopivasti vain muutaman kilometrin päässä kilpailureitiltä.

 

Aamuseitsemän tienoilla lähdimme liikekannalle uudestaan. Asetuimme Brucen kanssa päivystämään viimeiselle huoltopisteelle (98.5 mailia). Kuten Western Statesissa, myös tässä kisassa, oli ylimääräiset kanssajuoksijat sallittu viimeiselle kahden kilometrin pätkälle ja ilman muuta halusimme olla paikalla saattaaksemme Linan maaliviivalle.

 

Sankarimme vauhti oli aamuyöstä hieman hidastunut, mutta soman metsätaipaleen varressa odottelu ei ollut oikeastaan ollenkaan hassumpaa. Juttelimme Brucen kanssa niitä näitä, hihkuimme kannustushuutoja ohi pyyhältäville tai - ontuville kilpailijoille ja nautimme kirkkaansiniselle taivaalle kipuavasta aamuauringosta. Lina ja Penny ilmaantuivat horistontista yhdeksän tietämillä ja neljän jalkaparin voimin suuntasimme loppusuoralle.

 

Lina pyyhkäisi maaliviivan yli ajassa 28:30, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen huikean kova suoritus. Lopputuloksena onnellinen, mutta uupunut juoksija :)

 

Lina ja Bruce jäivät vielä nautiskelemaan Tahoen rannoista pidennetyn viikonlopun merkeissä, mutta Penny ja minä suuntasimme takaisin Santa Claraan. Olin varastoinut kapsäkkejäni yli viikonlopun toimistolla, jonne nyt asetuin viimeisiä lähtövalmisteluja tekemään. Sunnuntainen konttori on autio ja hiljainen, joten sain ihan rauhassa tehdä loppuun muutamat paperityöt ja sorttailla tavarani pakaaseihin:

 

 

Neuvotteluhuoneen sohvalle voisi nyt käpertyä joksikin torkkumaan ennen kuin lentokenttäkuljetus tulee noutamaan aamukolmelta. Vaan eipä väsytä saati nukuta sitten vähääkään. Ihan tuokion kuluttua alkaa hartaudella odotettu matka kohti Pirkkalan kotia - ja tiistai-iltana pääsee kellahtamaan omaan sänkyyn, oman kullan viereen. Johan tässä on jonkin aikaa tullutkin sahattua maailman turuilla...