Kuppauskummajainen

Essi on viime aikoina lukenut innolla historiaa käsitteleviä kirjoja ja on nyt erityisesti pohtinut kuppausta. Sitä, miksi ennen vanhaan ajateltiin kuppauksen olevan toimiva hoitokeino. Sitä, miten joidenkin kohdalla toimenpide meni vähän överiksi ja lopulta potilas kuolikin verenhukkaan. Ja sitä, onko koko taiteenlajin kulta-ajasta käytännössä miten kauan aikaa.

Näin tänään:

Essi: "Äiti, onko sinua koskaan kupattu?"

Äiti: "No ei kyllä ole..."

Essi: "Onko mummua koskaan kupattu?"

Äiti: "Enpä usko, että olisi."

Essi: "No entä onko mummun äitiä ja isää kupattu?"

Äiti: "Hmmm... Enpä tiedä."

Essi: "No höh. Jos et kerran tiedä, voitko sitten laittaa Maissilakkiin kysymyksen. Että onko mummun vanhempia kupattu. Tai tunteeko kukaan ylipäätään ketään, jota oikeasti olisi kupattu? Ja oliko siitä apua?"

Vastauksianne odotetaan enemmän kuin mielenkiinnolla...

Veli Venäläinen

Taas on viikko vilahtanut ohitse. Jussi on jälleen tehnyt kunnioitettavan yh-rupeaman, kun itse sain lyhyen varoitusajan komennuksen asiakkaan luo Chicagoon. Tällä kertaa vastassa oli pieni prototyyppejä rakentava yritys, jonka miehistö on voittopuolisesti Venäjä-Ukraina-akselilta.

Chicagon arktiset lämpötilat, ajoittainen lumisade sekä asiakkaan luona korvissa soiva venäjä takasivat sen, että viikko vastasi kelvollista Siperian leiriä. Perusamerikkalaisia kohteliaisuusfraaseja ei noiden päivien aikana muodon vuoksi juuri vaihdeltu. Jos jokin asianhaara ei miellytä, ei sitä turhaan käydä kaunistelemaan, vaan asiaan mennään suoraan ja sanotaan se rehellisesti.

Viikko oli kieltämättä varsin opettavainen. Teknisessä mielessä oli mielenkiintoista nähdä asiakkaan muita työstöprosesseja, jos kohta suorasukainen kommunikointi kasvatti luontoa paksunahkaiseen suuntaan. Aina toisinaan intoutui ukrainalainen Igor tarinoimaan työkulttuurista noin muuten: "On tämä Amerikka vaan työtä tekevälle ihmiselle aikamoinen paratiisi. En minä ihan tarkkaan tiedä, ovatko suomalaiset kommunisteja? Mutta minusta se on väärin, että omalla kotiseudulla, jos töitä halusi tehdä ja sillä rahaa ansaita, tarkoitti se sitä, että siitä palkasta kustannettiin sitten ties kuinka monen muun ihmisen eläminen. Naapurissakin asui pariskunta, joita ei työnteko kiinnostanut, mutta yhteisen hyvän nimissä saivat sitten oleilla kotonaan kaljaa kittaamassa päivät pitkät. Päivääkään eivät olleet rehelistä työtä tehneet, mutta huolta niistä pidettiin silti. Ja oma elintaso oli sama, vaikka miten olisi töitä tehnyt. Mutta täällä - täällä on kaikki toisin. Teen töitä, ansaitsen sillä rahaa, ja saan pitää sen, mitä olen ansainnut. Ja jos teen enemmän, saan pitää enemmän. Tänne ei ole mitään asiaa sellaisella, joka meinaa toisten kustannuksella laiskotella."

Niin. Mielenkiintoinen pohdinta, eittämättä. Tuskin Suomessa ihan entisen Neuvostoliiton tasolla tässä asiassa ollaan, mutta jäi mietityttämään silti. Harvinaisen selvää on se, ettei tänne tulla sosiaaliturvien varassa elelemään, koska kenellekään ei sellaista vuosikausiksi tarjota. Toisaalta, voin ihan helposti nimetä esim.  montakin vanhaa luokkatoveria, jotka eivät ole eläessään päivääkään töissä olleet, mutta Suomessa yhteiskunnan tuella voi ilmeisesti surutta norkoilla kotosalla. Ei tuo Igorin paasaus aivan tuulesta temmattua ollut.

Mutta angsti sikseen. Nytpä on perhe onnellisesti koossa taas ja saa lähiviikkoina toivottavasti ollakin. Omassa kodissa ja omalla toimistolla viihtyy vallan mainiosti.

Essi 9 v. (melkein)

Vietimme tänään Essin syntymäpäiviä ihan vähän etukäteen. Päivänsankari toivoi kaverisynttäreitä Color Me Mine-nimisessä pienessä "putiikissa", jossa oli kerran aiemmin ollut erään ystävänsä syntymäpäivillä. Paikan toimintaperiaate on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava: kekkereiden aluksi saa kukin vieras valita hyllystä mieleisensä "blankon" posliiniesineen ja sitten maalata sen mielensä mukaan. Värien valinnassa ja itse maalauksessa vierähtää aika ihan siivillä, 6-10-vuotiaat vieraat tuntuivat panostavan yksityiskohtiin niin antaumuksella, että keskittynyttä tunnelmaa ei voinut kuin ihmetellä.

Toim. huom. pienempien maalareiden joukosta löytyy tosiaan myös yksi 37-vuotias Jussi. Vaimollaan oli suloinen visio kahvimukista. Taiteellisilta avuiltaan niin perin rajoittuneena jätti toteuttamisen kuitenkin taitavammille käsille...

Luovan työn päätteeksi pizzaa, onnittelulaulua, kakkua ja kynttilöitä. Tunnelma oli mukavan intiimi ja rauhaisa. Niin päivänsankari kuin vieraatkin tuntuivat olevan perin tyytyväisiä.

Color Me Mine oli etukäteen valmistanut Essille syntymäpäivälautasen (lempivärisen sellaisen). Ennen lasitukseen ja polttoon vientiä kerättiin tähän lautaseen kaikkien juhlavieraiden omakätiset nimikirjoitukset.

Itse syntymäpäivää vietämme huomenna vapaamuotoisen puolivapaan merkeissä. Martin Luther King Jr. Day tarkoittaa sitä, että koululaiset ovat vapaalla, mutta vanhemmat periaatteessa eivät. Jussi ahkeroi tavalliseen tapaan toimistolla, mutta Johanna etätyöskentelee kotoa käsin. Tiedustelimme Essiltä, onko tällä mielessään jotakin tiettyä syntymäpäivään liittyvää toivomusta. Kirjakauppaan olisi kuulemma mukava päästä hypistelemään uutta lukemista. Ja lounasruoaksi tekisi mieli sushia.

Näillä mennään...

Kevätsiivous

Tapahtui torstaina...

Olin työmaalla pitämässä itärannikolta saapuneille asiakkaillemme applikaatiokoulutusta ja poistuin tuokioksi labrasta kipaistakseni hakemaan muuan pöydälleni unohtuneen dokumentin. Kas, kun käytävällä tuli vastaan ryhmänjohtajamme Larry, joka kiskaisi hihasta ja kysyi: "Onko pahasti kiire vai joudatko ihan hetkeksi pistäytyä toimistooni? Ei kestä kauaa."

Vähän pisti ihmetyttämään, mistä noin akuutista voisi olla kyse, mutta arvelin suojattieni pärjäävän keskenään vallan mainiosti pari minuuttia kauemminkin ja pistäydyin siis lyhyesti herra-iso-herran huoneeseen. Ovi sulkeutui ja asia esitettiin varsin koruttomasti:

"Tiedoksi sinullekin, että Coherent on vuosineljänneksen säästötoimenpiteiden nimissä päättänyt vähentää henkilöstöä Santa Clarasta. Tänään on määrä irtisanoa yhteensä kaksikymmentä ihmistä, joka meidän ryhmämme osalta tarkoitti sitä, että huoltoinsinöörimme Mark on nyt joukosta poissa."

Huh, huh! Hetkisen aikaa löi tyhjää, kun yritin sulattaa muutamaan lauseeseen typistettyä uutisryöppyä. Miettiä sitä, miten hurjalta tuntuu päätös kahdenkymmenen ihmisen vähentämisestä ilman, että asiasta vihjattaisiinkaan etukäteen. Sitä, miltä Markista oli tuntunut aamupäivällä, kun tapaaminen esimiehen kanssa paljastuikin irtisanomisilmoitukseksi, avainkortin, puhelimen ja tietokoneen luovuttamiseksi, ja kehotukseksi poistua paikalta puolen tunnin kuluessa. Sitä, miten oma toimisto tuntuu nyt tyhjältä, kun seinän takaa ei enää kuulu huoltoinsinöörin hyväntuulista naurua. 

Niin ne ovat työkulttuurit erilaisia. Ei puhettakaan viikkokausien yt-neuvotteluista tai kuukausien irtisanomisajoista. Viileän tunteettomasti vain ovesta ulos ja jos sairastua meinaat, toivotaan, että puolisollasi on terveysvakuutus... Raakaa peliä!

Uima-altaassa pikkuinen norppa...

Näyttää lupaavasti siltä, että leudommista leveysasteista huolimatta on Essistä ja Varpusta kasvamassa ties monennenko polven talviuimareita. Avannosta ei tarkalleen ottaen voida puhua, mutta onpahan pihalla uima-allas, jonka lämpötila näin talvikuukausina lienee jossakin viiden ja kymmenen Celsiuksen välimaastossa. Pientä poreallasta lämmitetään vuoden ympäri, joten se tehköön saunan virkaa.

En muista, mistä tämä uinti-innostus varsinaisesti alkoi, mutta joulukuun alkupuolelta asti olemme käyneet toteuttamassa tätä kummallista skandinaavista harrastustamme harva se ilta. Altaalla käynti on varsin mukavaa tähän aikaan vuodesta, kun muuta trafiikkia ei ole ruuhkaksi asti. Intialaisnaapurit saattavat ohikulkiessaan seisahtua hetkeksi kummastelemaan kaistapäisiä puuhiamme, mutta ovat niin kauhuissaan, että eivät saa sanaa suustaan.

Jännä huomata, miten luontevasti tytöiltä kylmäuinti sujuu. Olkoon sitten geeneihin kirjoitettua tai ei,  vaan eipä noita tarvitse tuonne erityisemmin kehottaa. Se on ennemmin sitten äiti, joka tyytyy lyhyeen kastautumiseen, nuoremman polven uidessa estottomasti vähän pidempää lenkkiä.

Siperia opettaa

Vuosi polkaistiin vauhdikkaasti käyntiin reissutöillä jälleen kerran. Uuden työstöaseman asennus ja asiakkaan koulutus kuljettivat tällä kertaa Illinoisin Peoriaan. Viisi päivää tuolla Keskilännen takamailla oli - mitenkähän sen nyt kauniisti sanoisi - mielenkiintoinen kokemus.

Tyypillisesti tähän aikaan vuodesta tuolla Chicagon liepeillä on melko arktiset olosuhteet, usein luntakin, mutta tänä vuonna on kuulemma poikkeuksellisen leutoa. Lunta näkyi paikoitellen, mutta ei merkittävästi. Lämpötila pyöri nollan tuntumassa, mutta kova tuuli ja ilman kosteus saivat kalseuden hiipimään luihin ja ytimiin. Harmaassa pilvimassassa kylpevä teollisuuskaupunki (joka tunnetaan parhaiten Caterpillarin pääkonttoreista) oli kieltämättä vähän apaattinen näky:

Asiakkaan toimitilat olivatkin sitten luku sinänsä. Kaikennäköisiä paikkoja, metallintyöstöfirmoja, nimikylttiputiikkeja ynnä protopajoja on viime vuosina tullut nähtyä, mutta tämä peorialainen oli aivan oma lukunsa. Täällä painettiin 10-11 tunnin päivää ilman taukoja, välillä olisi saanut käydä tupakalla, mutta kieltäydyin kunniasta. 

Toistaiseksi tähän asti kaikkien asiakkaiden toimitiloista on löytynyt wc samasta rakennuksesta, mutta tämä oli mielenkiintoinen poikkeus. Täällä kuljettiin ulkokautta "pihan perälle", kas, tätä tietä:

Ulkohuussista ei kuitenkaan ollut kyse, löytyi täältä ihan vesivessa kuitenkin. "Sosiaalitilat" tarkoittivat tässä tapauksessa ovettomia loosheja, eteen sai vetää verhon siveyssuojaksi:

Viereisellä tontilla piti majapaikkaansa ADM:n tuotantolaitos, jossa keitetään maissista mielenkiintoisia alkoholijohdannaisia kuten käsidesiä. Ympäristössä haisi suunnilleen samalta kuin kultaisella 80-luvulla Pyynikin panimon lähimaastossa. Sanokaa vaikka nirppanokaksi, mutta eivät nämä tuoksut varsinaisesti mieltä ylentäneet...

Tiistai-iltana tapahtui kyseisessä laitoksessa melko mittava etanolikattilan räjähdys. Paineaalto oli sen verran voimakas, että asiakkaamme rakennuksesta (välimatkaa parisataa metriä) meni samassa rytäkässä useampi ikkuna rikki. Loppuviikon saimmekin nauttia myös hallissa sisällä "raittiista ilmasta", kun kylmänkostea tuuli puhalsi estoitta ikkuna-aukoista sisään.

Lienee tarpeetonta sanoa, että olin onneni kukkuloilla eilen iltapäivällä, kun kotimatka alkoi. Chicagon kautta San Franciscoon ja sieltä iltahämärissä kotiin. Näiden seikkailujen jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ihanaa käpertyä omaan sänkyyn, oman kullan viereen nukkumaan.

Aikaeron vauhdittamana oli tänä aamuna helppo herätä. Muun perheen vielä uinuessa levollista lauantaiaamun unta kiskoin lenkkivermeet ylle ja lähdin suosikkipoluilleni Rancho San Antoniolle nauttimaan auringonnoususta. Ei ole järin lämmin tällä hetkellä Kaliforniassakaan, ei, mutta onpahan aurinkoa. Ja sininen taivas:

Niin, ja ensi viikolla työmaalla on vieläpä ovelliset vessat. Ylellisyyttä!

Brrr...

Suomessa kylmän kourissa kärvistelijöille: kyllä se välillä vetää pakkasen puolelle täällä pohjois-Kaliforniassakin. Kuva tältä aamulta, kun vein lapsia kouluun: