Lomanvieton tiimellyksessä sattuu ja tapahtuu... Essin ja Varpun tämän päiväinen uintireissu sai kivuliaan lopun, kun Essin jalka lipsahti rannassa vasten terävää kiveä ja jalkapohjaan tuli pieni, mutta syvä haava. Tilanne korjattiin alkuun laastarilla, mutta koska verentulo ei ottanut tyrehtyäkseen, päätimme käydä näyttämässä jalkaa ensiavussa.
Illaksi olimme suuntaamassa Valkeakoskelle Varpun kummeja tervehtimään, joten vanha tuttu Lempäälän terveyskeskus oli sopivasti matkan varrella. Sinne siis. Tilanne oli siinä mielessä vähän surkuhupaisa, että Essi suhtautui haaveriin melko maltillisesti, kun taas Varpu oli täysin paniikissa isonsiskon puolesta ja itki jo valmiiksi.
Lempäälään saavuttuamme kello oli vähän vaille viisi ja alkuillan päivystys juuri alkanut. Muita potilaita ei jonossa ollut ja Essi pääsi sairaanhoitajan tarkastettavaksi varsin pikaisesti. Alustavan arvion mukaan täytyisi jalkaan laittaa muutama tikki - tästä ajatuksesta Essi ei pitänyt ollenkaan ja rauhallinen asenne alkoi hieman rakoilla. Vieressä seurannut Varpu oli järkytyksestä suunniltaan.
Lääkärin tutkittua jalan "kauhuskenaario" vahvistettiin. Lääkäri selitti asiallisesti Essille, että ensin laitettaisiin puudutuspiikki (eieiei!) ja sen jälkeen haava ommeltaisiin kiinni (eieieieiei!), mutta puudutetun jalkapohjan ompelu ei tekisi kipeää (hyvä yritys). Ennen operaation aloittamista Essi esitti erikoisen pyynnön: "Voitko, äiti, mennä Varpun kanssa odotushuoneeseen leikkimään? Mä olen täällä mieluummin yksin." Lääkärin ja sairaanhoitajan mukaan tilanne voidaan hoitaa ihan niin kuin potilaasta itsestään parhaalta tuntuu ja Varpu oli enemmän kuin mielellään poistumassa veritahrojen koristamasta toimenpidehuoneesta, joten äidin oli vain sopeuduttava siihen ja jätettävä esikoinen pärjäämään itse. Hoitaja lupasi tulla hakemaan, jos tukea tarvittaisiin.
Odotusaulassa televisiosta parahiksi alkanut Pikku Kakkonen rauhoitti Varpua kiitettävästi. Paniikki-itku lakkasi ja seuraavan parinkymmenen minuutin aikana kysymys "Kuoleeko Essi?" toistui vain muutaman kerran. Vakuutin, että Essin jalka saataisiin pian kuntoon, eikä ollut syytä pelätä.
Pari kertaa odotushuoneeseen kantautui sydänjuuria riipaiseva huuto, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja selättivät piikkikammoisen lapsen pelkotilat rautaisella kärsivällisyydellä. Jonkin ajan kuluttua hoitaja tuli ilmoittamaan, että jalkapohja oli nyt tikattu ja varmemmaksi vakuudeksi liimattu. Saimme jatkohoito-ohjeistuksen ja sen jälkeen saimme mennä hakemaan Essin toimenpidehuoneesta. Olimme kaikki kolme perin huojentuneita ja Essi oli iloinen saadessaan luvan kävellä rakennuksesta ulos...
Vasta Valkeakoskea kohti ajaessani oivalsin, että missään vaiheessa meiltä ei tiedusteltu vakuutustodistusta tai luottokortin numeroa. Yhdysvaltain meininkiin tottuneena tämä havainto oli hämmentävä. Aika hieno terveydenhuoltojärjestelmä täällä - tästä systeemistä on suomalaisen syytä olla ylpeä!
